04.06.2021

Posted at 19:18h in Oma elämä by
7 Likes

Kaupallinen yhteistyö, Vahva Elämä by Rebekka Jaakkola

Liikunnan ilo, mistä ja miten se oikein löytyy? Se on kysymys, mitä minäkin olen ehtinyt elämässäni monta kertaa miettiä. Sitä iloa on toki vuosikymmeniin mahtunut ja olenkin harrastanut monenmoista. Mutta liikkumattomina kausina kunnon ollessa pohjalukemissa, on todellakin tullut tuumittua, että mistä helvetistä sen ilon ja motivaation oikein repisi.

Mut nyt se ilo on täällä taas! Mutta onko mulla vastausta siihen, että miten se löytyy? Ei mitään yksiselitteistä. Ei sitä voi ostaa urheiluliikkeestä pullossa. Se ei myöskään löydy välttämättä (tai siis tuskin löytyy) sillä ensimmäisellä kerralla, kun nostaa perseen sohvalta ja lähtee hikoilemaan, etenkään, jos lähtötilanteessa kunto on todella huono. Mutta voin mä kertoo silti niistä oivalluksista ja kokemuksista, joita mulla on ollut tämän noin vuoden aikana, jonka olen nyt liikkunut aktiivisesti.

Lähtötilanne vuosi sitten oli se, että takana oli pari-kolme liikunnan suhteen todella epäaktiivista vuotta masennuksen vietyä kaiken kiinnostuksen ja jaksamisen. Monenlainen treenaaminen oli kuitenkin aiemmasta elämästä tuttua ja se oikeastaan vaan entisestään nosti kynnystä tarttua lenkkareihin, koska tiesin eron jaksamisessa olevan aktiivisen treenaamisen vuosiin murskaava.

Mun ensimmäinen askel oli pyytää apua pt:ltä. Lähdin jo ennen viime kesää selättämään treenikammoani valmentajan ohjauksessa, ja esim viime vuoden kevät tuli liikuttua sellaisella 1 krt viikossa tahdilla. Ihan vaan herätellen mieltä ja kroppaa siihen liikkumiseen.

Vinkki 1. on siis se, että jos ei oikein tiedä mistä ja miten aloittaa, niin hanki mahdollisuuksien mukaan apua ammattilaiselta.

Jos et ole liikkunut pitkään aikaan tai vaikka koskaan, niin 6 kk mittainen maltilla etenevä Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelmahttps://www.campwire.com/buy_flexible/ed943f8b-eb50-4bb7-8037-dbc28c9fed3f voisi olla matalan kynnyksen aloitus.

Kurssin ensimmäiset pari kuukautta kehoa herätellään lempeästi liikkumaan kävelylenkeillä, liikkuvuusharjoituksilla ja lihaskuntoa helpoilla liikkeillä parantaen. Kaikki harjoitukset voi (ja tuleekin) mitoittaa omaan jaksamiseen ja Rebekka ohjaa treenivideoilla erilaisia vaihtoehtoja lihaskuntoliikkeisiin, jotta jokaiselle löytyy tapa miten pystyy tekemään.

On siis parasta aloittaa maltilla. Jos heti vaatii itseltään pitkiä lenkkejä tai neljä salitreeniä viikkoon, niin saattaa jäädä se into ja ilo löytymättä ja pahimmassa tapauksessa rikkoo paikkojaan. Epärealististen tavotteiden sijaan mieti millainen liikunta sua kiinnostaisi.

Viihdytkö luonnossa, nautitko vedestä, rakastatko tanssimista? Kieli vyön alla juokseminen tai punttien kolistelu ei ole maailman ainoat liikuntamuodot. Myös lempimusan tahdissa omassa olohuoneessa tanssiminen on liikuntaa. Se kun pistää tossua toisen eteen itselle sopivassa tahdissa metsässä maisemia katsellen, on liikuntaa.

Siinä tuli se toinen oivallukseni, itselle sopiva tahti. Tätä mulle opetti etenkin Vahva Elämä -juoksukurssi. Rebekan kursseilla painotetaan sitä, että treenin ja juoksun kuuluu tuntua koko ajan hyvältä. Että ei tarvii koittaa mennä pumppu rinnasta ulos hakaten jotain tiettyä vauhtia, vaan peruskunto kehittyy parhaiten matalatehoisella ja pitkäkestoisella treenillä. Ja aloittelevalle juoksijalle se tarkoittaa too-del-la hidasta vauhtia. Ja paljon kävelyä väliin, jotta sykkeet pysyy kurissa.

Juoksukoulu

Koska mä en ollut ikinä ennen juossut (teininä lenkkeilin jonkin verran, mutta siitä on jo yli 20 vuotta), oli kynnys siihen puuhaan todella korkea. Ja ekat lenkit meni sitä omaa hidasta löntystämistä hävetessä. Mutta onneksi se häpeä meni pian ohi, kun katseli kadulla ja pururadalla muita hikoilijoita. Tahteja on just yhtä monta kuin on liikkujaakin ja kenenkään ei tule verrata menoaan kenenkään toiseen.

Jos johonkin haluaa vertailla, niin katse kannattaa kääntää treenien edetessä siihen millaista oma taaperrus oli aiemmin. Ja kaikesta edistymisestä saa ja kuuluu iloita!

Kunnon ollessa huono, tuntuu liikunnan aloittaminen varmasti vaikealta. Aluksi minuakin liikutti ihan vaan järki, ajatus siitä, että treenaaminen tekee minulle hyvää, ja siihen varsinaiseen iloon päästin vasta vähän myöhemmin. Ensin tarvittiin ripaus päättäväisyyttäkin mukaan.

Pientä epämukavuutta siis joutuu varmasti aluksi kokemaan, mutta sen pitää olla sopivaa. Lohdullista on se, että mitä huonompi on lähtötilanne, sitä nopeammin alat huomaamaan muutoksia jaksamisessa ja se tuo onnistumisen tunteita, joka on mitä mahtavinta polttoainetta uusia treenejä kohti.

Minusta ei tullut juoksukurssin myötä edelleenkään vielä himojuoksijaa joka kipittelisi kepeästi kympin lenkkejä. Mutta minusta tuli tyyppi, joka entisen ”en juokse metriäkään”-ajatuksen sijaan tuumii, että ”onpa kiva keli, vois käydä pienellä lenkillä”. Sain siitä siis yhden vaihtoehdon lisää lajikirjastooni. Lajin jota on helppo lähteä harrastamaan. Sen kun pistää tossut jalkaan ja säänmukaiset vaatteet ja painuu ovesta pihalle.

Venyttely

No mutta koska mulle löytyi sitten se liikunnan ilo?

Viime syksynä oli jo kova treeni-into ja silloin iloa toi todella paljon liikunnan tuoma sosiaalisuus. Yhtäkkiä mun kalenteri alkoi täyttyä liikuntatreffeistä vanhojen ja uusien kavereiden kanssa. Huomasin, että porrastreenit, kävelylenkki tai vaikka maastopyöräily olivat helppo tapa ehdottaa tapaamista vaikka kaverille jonka kanssa ei ole oltu aikoihin tekemisissä. Lenkkikavereita löytyi myös instagramin kautta.

Yksi vinkkini onkin, että sovi liikuntatreffejä. Kaverin kanssa höpötellessä tulee helposti käveltyä tunti ilman että edes huomaa liikkuvansa. Ja kun on sopinut asian jonkun kanssa, on kynnys luistamiseen korkeampi. Mä koitan etenkin tosi kiireisille viikoille saada kalenteriin jotain muiden kanssa sovittuja treenejä, jotta pitkän työpäivän jälkeen sohvan houkutusta olisi vaikeampi vastustaa.

Kahdestaan tai isommalla porukalla on myös helpompaa lähteä kokeilemaan jotain itselle uutta lajia, kun saa turvaa toisista. Itsellä olisi nyt hinku lähteä kokeilemaan padelia, pitääkin huudella fb:ssa tai IG:ssa seuraa sitä varten.

Olisko sulla joku kaveri, jonka kanssa voisitte molemmat lähteä vaikka Kävelystä juoksuun kurssille ja tehdä osan treeneistä yhdessä?  Kurssin kesto on seitsemän viikkoa, mutta koutsi Rebekka kannustaa venyttämään sitä ihan itselle ja omaan arkeen sopivaan aikaan olipa se sitten vaikka 9 tai 12 viikkoa. Seuraat vaan treenejä järjestyksessä sinulle sopivalla tahdilla.

Liikkuvuusharjoitus

Siinä missä syksyllä minulle iloa toi liikunnan tuoma seura, niin nyt tämän vuoden puolella on vihdoin tapahtunut se, että mun kroppa on alkanut ihan itse pyytää ja vaatia liikuntaa. Enää ei siis ilo löydy siitä, että treeni on ohi, vaan siitä, että se alkaa. Väsyneenkin päivän päätteeksi illalla saattaakin tulla fiilis, että tekee mieli lenkille. Olen alkanut heräilemään aikaisin ja aamutreeni on tahmean velvollisuuden sijaan ihanasti päivään energiaa tuova asia.

Mulla on löyhä runko jokaiselle viikolle ja tietyt treenit mitä ainakin mahdutan kalenteriin ja niiden lisäksi menen sitten ihan fiiliksen mukaan. Menen lenkille jos kroppa ja mieli sitä pyytää. Lähden metsään pyöräilemään, jos on aikaa ja kivaa seuraa tarjolla. Käyn taloyhtiön salilla ”sekoilemassa” saunan lämpiämistä odotellessa tehden kaikkea mikä tuntuu kivalta, esimerkiksi kahvakuulailemassa ja tanssimassa Spaissareiden tahtiin.

Ei pakolla vaan fiilistellen

Siinä se on mulle se liikunnan ilon ydin, että en pakota itseeni mihinkään, vaan vedän pitkälti fiiliksellä ja muuhun elämään joustavasti sovitellen. Just nyt kiinnostaa salihommat, niin teen niitä ahkerasti. Tällä hetkellä kesäkelien myötä juoksulenkit on taas alkaneet kiinnostaa selvästi kevättalvea enemmän, joten kohta voikin vaaka kallistua salilta taas enemmän lenkkeilyyn.

Olen etsinyt ”liikuntakirjastooni” sen verran erilaisia palikoita, että sieltä löytyy vaihtoehtoja jos joku homma ei just nappaa. Kesältä odotan myös kaikkia uusia juttuja joita haluaisin kokeilla kuten suppailu. Vinkkeihini kuuluu siis myös, että kokeile ennakkoluulottomasti ja rohkeasti uusia juttuja! Ja muista, että mitään ei tarvitse osata heti. On ihan ok olla ekalla kerralla vaikka sup-laudalle noustessa ihan paska.

Mulle liikunnan ilo on siis löytynyt tekemällä ja kokeilemalla. Itseä ja omia fiiliksiä kuunnellen ja sillä, että töitä on pakaralihaksen lisäksi tehty myös aivoilla.

Olen koittanut painaa mieleeni niitä tunteita ja hetkiä, kun treenaaminen on tuntunut erityisen hyvältä. Olen matkan varrella useaan otteeseen miettinyt ja iloinnut siitä miten paljon enemmän jaksan verrattuna siihen kun aloitin. Olen opetellut tunnistamaan koska kroppa tarvitsee ihan oikeasti lepoa, eikä treenin välttely johdu vain laiskotuksesta.

Olen lähtenyt usein liikkumaan ajatuksella, että ”käyn tekemässä edes ihan vähän”. Varttikin on parempi kuin ei mitään. Ja joka kerta siinä onkin käynyt niin, että kun on päässyt ovesta ulos, niin ei sieltä ihan heti ole sitten viitsinyt pois tullakaan.

Lainaan tähän taas Antti Tuiskun Pään takii -biisiä:

Sulle mä neuvon samaa
Älä mieti kun mene vaan
Ei se tarkota sataa kilsaa
Pari askeltakin jo jeesaa

Musta tuntuu, että voisin kirjoittaa ajatuksiani tästä aiheesta vaikka kuinka paljon. Niin paljon mun päässä on etenkin viimeisen puolen vuoden aikana tän liikunnan suhteen naksahtanut.

Jos susta tuntuu, että tämä kesä vois olla oivallista aikaa itsekin etsiä sitä naksahdusta, tai lisäbuustia juoksuharrastukseen, niin apua ja innostusta voisi löytyä vaikka joltain näistä nyt su 6.6 alkavalta Vahva Elämä -kurssilta. 

Pohjalta peruskuntoon – erittäin huonokuntoisten kotitreeniohjelma – 6kk 99 €

Erittäin huonokuntoisten kävelystä hölkkäkuntoon – 8kk 129 €

Kävelystä juoksuun – 7 viikkoa 39 €

Juoksukunnon parantaminen – tavoitteena helpot 5-8km – 8 viikkoa 39 €

Tavoitteena kevyt 10-20 km – 3kk 59 €

 

Mä taidan nyt perjantai-illan kunniaksi lähteä vielä kellarin salille tekemään muutamia Rebekan liikkuvuusharjoituksia. Ja kroppa tuntuu huutavan myös huolellista venyttelyä!

 

 

Kuvat Jarkko Mäkelä


27.07.2019

Posted at 17:15h in Yleinen by
0 Likes

Sinkku. Se on edelleen jotenkin ihan outo sana, jota en tunnu osaavan yhdistää itseeni. Mutta sitähän tässä nyt ollaan. Yksin elävä ihminen, jonka läheisin perheenjäsen on yöpöydällä nököttävä traakkipuu.

Totesin hetki sitten instastoorissani, että näiden helteiden ja läkähdyttävien öiden hyvä puoli on se, että lusikassa nukkumisen kaipuu hellittää edes hetkeksi, kun omassa hiessä uidessaan ei todellakaan voi kuvitella ketään normaalilämpöistä olentoa viereensä. Muuten kyllä akuutti halipula vaivaa aika vahvasti.

Tämä on eka kerta 20 vuoden aikana, kun olen ollut näin pitkään ilman minkäänlaista läheisyyttä. Ilman lusikassa nukkuista, ilman kainaloa, johon ryömiä sohvalla, ilman että joku silittää mun tukkaa. 

Niin, että onko ollut mitään sutinaa, kuten työkaverini jokin aika sitten tiedusteli. No ei sitten minkäänlaista. 

Fiilikset ovat sillä tavalla ristiriitaiset, että samaan aikaan kaipaisin tosi paljon läheisyyttä, flirttiä, ohutta ihastumisen tunnetta ja pieniä pilkahduksia romantiikasta, mutta yhtään ei jaksa uskoa, että sellaista enää kohdalle sattuisi. Kyllä mä uskon edelleen rakkauteen, mä en vaan oikein vahvasti ennusta mitään siihen päin viittaavaa omalle kohdalleni.

Samaan aikaan ei haluaisi olla niin paljon yksin kuin nyt olen, mutta ajatus vaikkapa uusiin ihmisiin tutustumisesta on jotenkin ihan hirmuisen uuvuttava ja pessimistinen.

 

Olen mä uteliaana ihmisenä toki Tinderinkin selannut läpi, ihan vaan saadakseni vahvistuksen sille mitä itsestäni tiesin jo ennestäänkin: en mä vaan pysty kiinnostumaan kenestäkään tippaakaan kuvan perusteella. Mun silmissä kaikki näyttää siellä vaan ihan kaameilta ja epäkiinnostavilta. Mä olen ihminen, joka alkaa pitämään toisen ihmisen ulkonäöstä, sitten kun sisältö vaikuttaa kiinnostavalta. Tinderissä harva kuitenkaan kertoo itsestään yhtään mitään tai toteaa korkeintaan, että ”182 cm, kysymällä selviää lisää”, niin ei nyt tulis mieleenkään swaippailla sellaisia hemmoja oikealle vaikka olisi ihan tosissaan haku päällä. Ei kenenkään ihmisen naama tee hänestä millään tasolla kiinnostavaa. 

Ne tyypit, jotka sitten onnistuvat kertomaan itsestään jotain mikä antaa syyn ajatella itsestään edes hieman positiivisesti, ovatkin sitten niin harvassa, että turha paljon matcheja odotella. 😀 

Sen verran olen tämän vuoden aikana kuitenkin tunnerintamalla kokea, että tiedän, että en ole nyt valmis vastaanottamaan tippaakaan sitä pettymystä, minkä sellaisen ihmisen torjunta aiheuttaa, jota kohtaan itsellä olisi edes pienikin positiivinen tunnelataus. 

Kainalon kaipuusta huolimatta ei siis ole aktiivinen haku päällä. Tyydyn ainoastaan haaveilemaan ihanasta prinssistä, jonka kohtaamisen en kuitenkaan jaksa tippaakaan uskoa. Asetin aiemmin tälle vuodelle tavoitteen, että jos nyt edes yksille kivoille treffeille päätyisi, mutta päivitin tavoitelistaani pyyhkimällä tuonkin pois. 

Olen mielenkiinnolla ja hämmästyksellä seuraillut monia tuttuja sekä julkisuuden henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän uuden suhteen ihan tuosta vain aivan hetki edellisen päättymisestä. Vielä enemmän sitten on ällistyttänyt hyvinkin nopeasti suhteen alettua annetut siirappia tihkuvat ja ”tässä on elämäni rakkaus” -sisältöiset parisuhdehaastattelut mediaan. Don’t get me wrong, rakkauden hehkuttamisessa ei ole mitään väärää ja aina noita haastiksia lukiessa todella toivon noille ihmisille kaikkea hyvää, mutta ne vaan saavat mut aina suuren ihmetyksen valtaan.

Että mistä jotkut ihmiset aina kaivaa niin nopeasti niin ihanan ja kiinnostavan tyypin, että ollaan heti valmiita heittämään hynttyyt yhteen? Ja miten ihmeessä jotkut ”osaa” rakastua niin nopeasti? Mulle itselleni se on ihan vieras ajatus. Tai no, ei se hynttyiden nopea yhteen lykkääminen kyllä ole, mehän Tommin kanssa aikoinaan alettiin käytännössä asumaan yhdessä ihan tasan siitä hetkestä kuin seurustelumme alkoi (tai oikeastaan jo viikkoa ennen). 😀 Mutta meilläkin oli toki toistemme tuntemista takana jo yli vuosi. Mutta mulla meni silti suhteemme ensimmäinen vuosi siihen tuumailuun, että mitähän tää nyt oikeasti on. Joskus siellä vuoden yhdessäolon jälkeen huomasin miettiväni, että kyllä mä ihan oikeasti taidan tota hönttiä rakastaa.

En mä muista ikinä ihastuneeni tai rakastuneeni keneenkään tosi nopeasti. Olen selvästi aika hidas tyyppi tunteissani. Olen ihan kaverisuhteissakin huomannut, että tyyppi, joka voi vaikka muutaman kuukauden ajan tutustumisesta tuntua ihan todella kivalta ja kiinnostavalta, osoittautuukin hieman enemmän tutustuessa järjettömän raskaaksi ihmiseksi, jonka läsnäoloa ei sittenkään kaipaa elämäänsä. Joten siksi mun kokemusmaailmaani perustuen nopeasti syntyvät superrakkaustarinat ovat aina tosi hämmentäviä enkä tajua miten sellaista voi tapahtua. Mut niin me vaan ollaan ihmiset erilaisia, toiset nopeita, toiset hitaita. Joillakin käy enempi ”flaksi” kuin toisilla, jotkut ovat valmiimpia tutustumaan uusiin ihmisiin ja ottamaan heitä elämäänsä kuin toiset. 

Mekko – KappAhl

Kengät – Pavement, 2nd hand

Laukku – Longchap, 2nd hand

Korvikset – H&M

Aurinkolasit – H&M

Kuvissa mun torstain asu. Tuossa viime kesänä ostamassani KappAhlin kukkamekossa on aina tosi nätti ja naisellinen olo. Aiemmin olen yhdistänyt sitä mm. punaisiin sandaaleihin, nyt kiskaisin jalkineiksi Zadaasta noin kympillä ostamani Pavementin röyhelöiset nahkatennarit. Hieman ehkä tuhti kenkävalinta helteellä, mutta sopivat mekkoon niin suloisesti tehden kokonaisuudesta rennomman kuin korkosandaaleilla.

Mulla on tässä ikääm kuim loma meneillään, mutta tässä mä olen tänäänkin ollut toimistolla käsittelemässä kuvia. Muutenkin olen muhjannut viime päivät lähinnä yksikseni jaksamatta kiinnostua mistään tai kenestäkään. Mutta tähän iltaan tuli nyt kuitenkin sellainen suunnitelman muutos, että kotona muhimisen sijaan suuntaan Harjavaltaan Karmarockiin katsomaan Maj Karmaa. Koko päiväksi en sinne jaksanut lähteä, kun ei ollut muita mua kiinnostavia bändejä ja ihmismassatkin ahdisti, mutta kyllä sitä nyt yhden keikan verran ihmisiä kestää.

Eli nyt siis festarivermettä päälle ja menoksi!

 


19.04.2019

Posted at 23:02h in Yleinen by
0 Likes

Mä en itke enää joka päivä. En välttämättä edes joka viikko. Juuri muutama päivä sitten mietin, että pitkälle on tultu talven synkimmistä erosurun ja toivottomuuden hetkistä. En minä voi mitenkään väittää, että tuntisin itseäni vielä onnelliseksi tai että olisin vielä oppinut pitämään tästä eron jälkeisestä elämästäni. Mutta olen tavallaan alistunut sen edessä, että tällaista elämä nyt on. Aurinko nousee ja laskee joka päivä kaikesta huolimatta.

Valo ei oikein yllä vielä mun sisälle saakka, mutta tiedän jo, että sitä on olemassa. Nyt vaaditaan vain kärsivällisyyttä. On vielä ainakin jonkin aikaa siedettävä tätä vähän outoa oloa suunnatonta ajelehtimista. Kyllä ne toisenlaisetkin päivät sieltä joskus taas koittavat. 

Ei niistä surkeista epätoivon hetkistä ole silti vielä täysin päästy. Eilen iski melkoinen itkukohtaus, kun ajatus yksinäisistä pääsiäispyhistä alkoi kuristaa kurkkua. Kaverit ja tutut suunnittelivat ostoslistojaan perheen juhlapäivällisiä varten ja mä mietin vain, että onneksi edes lauantaina pääsee töihin, ettei pääsiäinen tunnu ihan niin pitkältä. 

Eihän se nyt ole mitenkään outoa olla yksin. Itseksenihän mä töllötän ison osan päivistä. Mutta jotenkin nää kaiken maailman ekat kerrat yksin, ilman sitä tyyppiä, jonka kanssa ehti 15 vuotta arkensa ja juhlansa jakaa, silti riipaisevat hieman sydänalasta. Sitä ehtii kuitenkin tuollaisessa ajassa muodostamaan aika paljon rutiineja ja perinteitä joten ilman niitä on vähän hukassa.

Mitä nyt, kun en enää menekään pääsiäisenä hänen vanhemmilleen syömään? Kenen kanssa minä nyt suuntaan vappuna brunssille? Juhannuksen ruokia oli ihana suunnitella yhdessä ja tikkataulukakusta oli jo hyvää vauhtia tulossa meidän yhteinen perinne.

Kuvassa pääsiäiskukat minulta minulle

Tässä on siis monta tilannetta vielä edessä ensimmäistä kertaa itsekseen ja omillaan. Pitää luoda uusia rutiineja, löytää uusia sosiaalisia ympyröitä.  

No, tänään sitten itse asiassa vietettiin hetki aikaa yhdessä exän kanssa. Molempien pitkäperjantai oli yksinäinen, joten suuntasimme yhdessä lounaalle ja ostoksille. Yhteisen kummilapsen synttärilahjan lisäksi shoppailtiin mm. kenkiä hänelle. Oli siinä jotain outoa. Vierellä oli ihminen, joka on monella tavalla niin kovin tuttu, mutta samalla nyt jo vieras.

Ei tästä pääsiäisestä nyt sitten niin yksinäinen tullutkaan kuin eilen itkuissani kuvittelin. Eilen illalla ihmeteltiin sinkkuelämän ihmeellisyyksiä viinilasin äärellä toisen vasta eronneen kanssa. Tänään opeteltiin kaverielämää entisen kumppanin kanssa ja huomisillaksi on alustavasti suunnitteilla leffatreffit ystävän kanssa. Että kyllä tämä tästä. 

Ystävistä puheenollen, yksi heistä lausui ääneen sen yhden todella positiivisen asian, mikä erosta on seurannut. ”Me ollaan Veera vietetty ihan hirmu paljon enemmän aikaa yhdessä kuin ennen.” Näin on käynyt monen ihmisen kanssa. Olen sekä lähentynyt monien ns. hyvän päivän tuttujen kanssa, mutta olen myös löytänyt uudelleen yhteyden usean vanhan ystävän kanssa. 

Moni pelkää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä, jos kertoo avoimesti että menee huonosti ja on surullinen. Mun kokemus on ollut ihan päinvastainen. Se, että olen ollut tunteideni ja vointini kanssa todella avoin, on tuonut ihmisiä lähemmäs. Tää on ehkä yhdellä tavalla eka pääsiäinen yksin. Mutta tää on myös eka pääsiäinen yhdessä monen kanssa. 

Olitpa yksin tai yhdessä, niin ihanaa pääsiäistä sulle!