07.04.2019

Posted at 22:04h in Yleinen by
0 Likes

Erostani ei ole vasta kuin muutamia kuukausia, mutta olen silti jo ehtinyt miettimään mm. sitä mahdanko vielä löytää rakkautta. Ja lähiaikoina etenkin sitä, että jos joku ihana vielä vastaan tulee, niin miten erilaista parisuhteen muodostaminen on nyt tässä iässä ja elämäntilanteessa verrattuna siihen, kun aloitin edellisen suhteeni parikymppisenä.

Silloin yli viisitoista vuotta sitten oli vain helppo heittäytyä ihanaan tunteeseen ja päätyä hyvin nopeasti elämään saman katon alla. (Asuimme yhdessä käytännössä seurustelumme ensimmäisestä päivästä lähtien) Olimme niin nuoria, että mitään suuria tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut kiire tehdä, tuntui että aikaa oli edessä ihan loputtomiin. Elämät oli vaivatonta sovittaa yhteen, kun ei tarvinnut ottaa huomioon kuin toisemme.

Veikkaisin, että näin 37 vuotiaana sinkkuuntuneelle ihmiselle uuden suhteen aloittaminen on monella tavalla erilainen prosessi. Tämän ikäisenä ollaan usein jo sillä kuuluisalla ”toisella kierroksella” (tai kolmannella tai neljännellä) ja hyvin monella on hommassa mukana myös jälkikasvua. On vakiintuneet asuinpaikat, arkirutiinit ja tavat. On myös koettuja pettymyksiä ja niiden mukanaan tuomaa viisautta, mutta myös varautuneisuutta ja jopa pelkoa.

En mä itse pelkää mitään arjen ja käytännön haasteita. Jos jonkun kanssa oikein natsaa ja löytyy molemminpuolinen halu olla yhdessä, niin ongelmanratkaisukykyä löytyy kyllä. Mutta saakeli, että ihan se itse rakastuminen on kyllä pelottava ajatus. Että miten sitä vielä uskaltaisi heittäytyä niin haavoittuvaksi? 

Toisaalta taas pelottaa, että osaanko mä vielä rakastua. (Miten tästä aiheesta löytääkin pelkoja vähän joka suunnasta? :D) En ole koskaan ollut mikään salamarakastuja tai edes ihastuja. Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka tuntuvat tuosta noin vaan aina edellisen perään löytävän uuden ihmisen joka on niin ihana ja mahtava, että sen kanssa haluaa laittaa hynttyyt yhteen. Mistä niitä ihania tyyppejä aina kävelee vastaan ja miten on niin helppo ihastua ja rakastua?

Itselläni tunteet kypsyvät melko hitaasti.  En ole ollut elämässäni kovinkaan montaa kertaa rakastunut, enkä edes hurjan lujasti ihastunut. Kun kehitän romanttisia tunteita jotain kohtaan, niin ne eivät sitten myöskään ihan helpolla sammu.

Minulla on ystäviä, jotka tuntuvat bongaavan mielenkiintoisia tyyppejä ja potentiaalisia kumppaneita ihan tuon tuosta ja minä puolestaan mietin, että ei oo todennäköistä, että elämänsä aikana kohtaisi kovin montaa ns. oikeaa. 

Ja sitten vielä sekin, että jos jonkun ihanan kohtaakin, niin miten todennäköistä on, että se toinenkin tykkäisi minusta yhtä paljon? Tai vaikka tykkäiskin, niin että vielä ajoituskin olisi oikea. Aina ei ole vaikka tunteita olisikin. 

En minä toki ajattele, että tässä pitäisi just nyt heti olla joku vakava parisuhde tulilla, mutta ai että kun voisi edes hieman ihastua! Just nyt toivoisin, että olisin vähän herkempi ihastumaan. Olis niin piristävää edes vähän posket punoittaen tiirailla jotain ihanan oloista tyyppiä ja miettiä uskaltaisko sitä pyytää treffeille. (Veikkaan et en uskaltais :D) 

Kaikkea tätä kun tuumii, niin tuntuu aika vahvasti siltä, että eiköhän tässä saa aika lailla yksinään aikaansa viettää. Pitäis varmaan vaan unohtaa tää koko aihe ja koittaa olla miettimättä mitään mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Joku tulee vastaan, jos tulee. Asiat sujuu, jos sujuu. Mut kyllä nää hommat melkoista lottoa on. Aika monta asiaa pitää osua kohdilleen, jotta päätyy jonkun kanssa oikeasti yhteen

Jotain ihania tosielämän rakkausstooreja tonne kommenttiboksiin nyt! 😀

 


11.03.2019

Posted at 23:41h in Yleinen by
0 Likes

Ai että miksikö viime aikoina on ollut niin harvoin asukuvia? Syy nro.1 on toki se minkä varmasti jo teidättekin. Jaksaminen ja keskittymiskyky ovat olleet kaikkea muuta kuin hyvällä tolalla, joten olen pistänyt voimani varsinaisiin töihin ja nipistänyt blogista. Syy nro 2. taas on se, että mun pukeutuminen on ollut kahdella sanalla kuvaten tylsää ja harkitsematonta. Ei oikein inspiroi nappailla asukuvia, kun päällä on päivästä toiseen farkut ja joku mukava mutta nuhjuinen turvaneule.

Juuri edellämainitut kamppeet ne on päällä näissä Iinan helmikuun puolella Helsingissä ottamissa kuvissakin, mutta väripilkkuna ja katseenvangitsijana on sentään Parikan shokkipinkit nilkkurit. Noin huomiota herättävien kenkien kanssa sopiikin hyvin pukea päälle huomaamatonta mustaa ja harmaata.

Näistä kuvista tulee mieleen tuo mukava viikonloppu, jonka vietin Helsingissä Iinan ja hänen poikansa kanssa. Se oli yksi helmikuun harvoista valopilkuista, mutta sitäkin kirkkaampi. Muistan miten ihanalta tuntui pitkästä aikaa nauraa todella paljon.

Oli myös lohdullista tuntea, että vaikka moni asia elämässä onkin mennyt uusiksi, niin ympärillä on silti ihmisiä, joiden kanssa kaikki on kuin ennenkin. (Vitsit miten kova ikävä Iinaa tulikin tätä kirjoittaessa.)

Mun lähipäivien tärkeimpiä ja lohdullisimpia ajatuksia onkin ollut se, että mun ympärillä on edelleen todella paljon rakkautta ja välittämistä. Parisuhde ei ole noiden asioiden ainoa muoto. Olen saanut tämän myrskyn keskellä huomata olevani rakas ja tärkeä monelle ihmiselle, mutta mustimmissa hetkissä se oli vain ehtinyt unohtua ja hautautua pelkojen alle. 

Farkut – Ellos / Kashmirneule – Ellos / Kengät – Minna Parikka / Korvikset – Aarikka

 

Eilen ihana ystävä saapui luokseni välittömästi, kun kuuli puhelimessa itkuni. Tänään puhuin puolitoistatuntisen töitä ja terapointia yhdistäneen maratonpuhelun toisen ystävän kanssa.

Moni vähän etäisempikin kaveri on viime aikoina pyytänyt kanssaan lounaalle, kahville, kaljalle osoittaen siten, että ovat olemassa, jos kaipaan seuraa ja jotain kenelle puhua. Olen tarttunut moneen kutsuun. Huomennakin on treffit vanhan opiskelutoverin kanssa, jota olen viime vuosina tavannut yleensä vain työn merkeissä. 

Jos jotain on viime ajat opettaneet, niin ainakin sen, että kun uskaltaa olla avoin ja kertoa tarvitsevansa toisia ihmisiä, on muiden helpompi tarjota apuaan ja seuraansa. Kun näyttää avoimesti tunteensa, on toistenkin helpompi kertoa omia asioitaan sinulle. Avoimuus lisää avoimuutta. 


07.03.2019

Posted at 20:49h in Yleinen by
0 Likes

On tämä kyllä yks s***anan työmaa. Tämä itsensä ja elämänsä keräily nimittäin. 

Viimeiset pari kuukautta ovat olleet todella vaikeita. Erosuru iski kunnolla päälle vasta, kun oli ehtinyt hetken aikaa asustella yksin. Muutto ja alkuajat meni niin käytännön asioita hoidellessa ja keskittyessä johonkin sohvatyynyjen valintaan, että todellisuus ja kaiken lopullisuus iskostui tajuntaan paremmin vasta, kun pysähtyi. 

Alkuvuosi onkin mennyt sitten ihan toden teolla konetta buutatessa. Mulla on olo kuin olisin kaatunut tietokone, joka on käynnistettävä uudelleen. Mutta ensin on saatava sammumaan käynnissä olevat ja jumittavat ohjelmat.

Erossa ei ole kyse vain siitä, että menettää yhden rakkaan ihmisen, vaan uusiksi menee paljon asioita. Olin 21 vuotias, kun muutimme yhteen. Yli 15 vuoden ajan olen siis jakanut arkeni toisen ihmisen kanssa. Tottunut ääneen, joka ovelta kuuluu kun avain kääntyy lukossa. Tottunut menemään nukkumaan iho vasten ihoa. Ihan hirmuisen paljon tottumuksia. Asioita jotka olivat tietyllä tavalla kaikki nuo vuodet, mutta nyt ne ovatkin toisin.

Siinä on aika paljon totuttelemista. Paljon hetkiä, kun toivoisi voivansa työpäivän jälkeen soittaa toiselle ja kysyä, että mitä tänään syötäisiin. Paljon hetkiä, kun haluaisi eteiseen astuessa huutaa moi ja alkaa kertomaan päivän tapahtumia. Monta iltaa, kun toivoisi, että voisi kuiskata hyvää yötä toisen kaulakuoppaan. 

Arki ja koko elämä on on rakennettava monella tavalla uusiksi. On mietittävä miten juuri minä haluan aikaani viettää, sekä päivittäisellä tasolla kuin suuremmassakin mittakaavassa. Tuntuu kuin elämäni elokuvasarjan toinen osa olisi päättynyt (ensimmäinen osa oli lapsuus ja nuoruus, toinen osa sitten nämä vuodet pitkässä suhteessa), mutta seuraavan osan käsikirjoituksesta ei ole vielä hajuakaan. Vain pääosan esittäjä on varma, mutta kaikki muu täysin auki. Tyylilaji, tapahtumapaikka, muut hahmot, ihan kaikki. 

Joka puolelta vakuutellaan, että aika auttaa. Ja toki minäkin siihen jossain mieleni perällä uskon. Tiedän, että yksin elämiseen tottuu ja suru menetetyistä asioista laimenee. Mutta kun se aika tuntuu kuluvan niin helvetin hitaasti. Miksei voi olla jo vaikka ensi syksy? Miksei voi olla jo se hetki elämässäni, kun on taas jonkin onnellisen asian vuoro? Miksi pahimman ahdistuksen keskellä jokainen minuuttikin tuntuu tunnilta?

Kävin tänään sekä psykiatrilla että terapiassa. Psykiatri totesi minun olevan ihan normaalilla ”surutyön polulla”, mutta masennustaipuvaisuuteni vähän mutkistavan asioita lisää. Oli lohdullista kuulla, että tämä on normaalia. Että kaikki nämä ristiriitaiset tunteet ja vaikeus hallita niitä, ovat aivan luonnollisia. Se saa uskomaan siihen, että ne paskat tunteet tulevat joskus menemään myös ohi. 

Surua ei oikein voi lääkitä, se on vaan surtava, mutta masennusta voi. Mun lääkitystä siis tarkastettiin ja toivon sen myötä saavani hieman lisää tukea tähän asioiden käsittelyyn. Sillä tilanne on se, että nää asiat on nyt rämmittävä päässään läpi sen sijaan, että vaan yrittäisi työntää ne pois mielestä. Mulla on hirveä tarve työstää ja käsitellä. Käynnistää se kone uudelleen ilman jumittavia ohjelmia. 

Terapiassa sitten pyöriteltiin mm. sitä, että mun pitäis ymmärtää, että ei parisuhteen päättyminen tarkoita sitä, että mä olen huono ja epäonnistunut. Suhde on kahden ihmisen yhteinen ”luomus”. ”Parisuhde on sarja kahden ihmisen tekoja”, kuten terapeuttini sen sanoi. Se että meidän teot ja tekemättä jättämiset johtivat tällaiseen lopputulokseen, ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ja arvoton. Järjellä ajatellen ihan yksinkertainen juttu, mutta tunnepuolella ei lainkaan itsestäänselvyys. 

Puhuttiin myös siitä, että pitäisi pystyä hyväksymään se, ettei kaikkeen saa vastauksia eikä ratkaisuja. ”Et voi ratkaista tunteitasi, ne on vain elettävä”, muistutti terapeutti. Noita ajatuksia mutustellen siis eteenpäin. Lähes päivittäin tuntuu jotain pieniä ajatuksia loksahtelevan päässä paikoilleen. 

Tänään tuli ensimmäistä kertaa myös sellainen ajatus, että ehkä pohja alkaa olla nyt saavutettu. Huonoja päiviä ja todella kamalia hetkiä on varmasti vielä edessä, mutta jotenkin tuli fiilis, että nyt on raivattu ja revitty rikki niin, että ehkä tästä pikku hiljaa vihdoin alkaa myös uudelleenrakentamisen aika. 

En malttaisi odottaa, että jotain ihanaa tapahtuu! Sillä vaikka kuinka mustimpina hetkinä mihinkään hyvään ei jaksakaan uskoa, niin mun järki sanoo, että elämän aaltoiluun kuuluu sekä hyvät että huonot ajat. Nyt on huono, joten joskus on taas pakko olla edessä jotain hyvää. Näiden nyt jylläävien tunteiden yli ei voi nyt vaan hypätä, eikä niitä voi kiertää. Täytyy mennä läpi.