27.07.2019 No, onko ollu mitään sutinaa? – Sinkkuelämän tilannekartoistus ja tuumailut

Sinkku. Se on edelleen jotenkin ihan outo sana, jota en tunnu osaavan yhdistää itseeni. Mutta sitähän tässä nyt ollaan. Yksin elävä ihminen, jonka läheisin perheenjäsen on yöpöydällä nököttävä traakkipuu.

Totesin hetki sitten instastoorissani, että näiden helteiden ja läkähdyttävien öiden hyvä puoli on se, että lusikassa nukkumisen kaipuu hellittää edes hetkeksi, kun omassa hiessä uidessaan ei todellakaan voi kuvitella ketään normaalilämpöistä olentoa viereensä. Muuten kyllä akuutti halipula vaivaa aika vahvasti.

Tämä on eka kerta 20 vuoden aikana, kun olen ollut näin pitkään ilman minkäänlaista läheisyyttä. Ilman lusikassa nukkuista, ilman kainaloa, johon ryömiä sohvalla, ilman että joku silittää mun tukkaa. 

Niin, että onko ollut mitään sutinaa, kuten työkaverini jokin aika sitten tiedusteli. No ei sitten minkäänlaista. 

Fiilikset ovat sillä tavalla ristiriitaiset, että samaan aikaan kaipaisin tosi paljon läheisyyttä, flirttiä, ohutta ihastumisen tunnetta ja pieniä pilkahduksia romantiikasta, mutta yhtään ei jaksa uskoa, että sellaista enää kohdalle sattuisi. Kyllä mä uskon edelleen rakkauteen, mä en vaan oikein vahvasti ennusta mitään siihen päin viittaavaa omalle kohdalleni.

Samaan aikaan ei haluaisi olla niin paljon yksin kuin nyt olen, mutta ajatus vaikkapa uusiin ihmisiin tutustumisesta on jotenkin ihan hirmuisen uuvuttava ja pessimistinen.

Olen mä uteliaana ihmisenä toki Tinderinkin selannut läpi, ihan vaan saadakseni vahvistuksen sille mitä itsestäni tiesin jo ennestäänkin: en mä vaan pysty kiinnostumaan kenestäkään tippaakaan kuvan perusteella. Mun silmissä kaikki näyttää siellä vaan ihan kaameilta ja epäkiinnostavilta. Mä olen ihminen, joka alkaa pitämään toisen ihmisen ulkonäöstä, sitten kun sisältö vaikuttaa kiinnostavalta. Tinderissä harva kuitenkaan kertoo itsestään yhtään mitään tai toteaa korkeintaan, että ”182 cm, kysymällä selviää lisää”, niin ei nyt tulis mieleenkään swaippailla sellaisia hemmoja oikealle vaikka olisi ihan tosissaan haku päällä. Ei kenenkään ihmisen naama tee hänestä millään tasolla kiinnostavaa. 

Ne tyypit, jotka sitten onnistuvat kertomaan itsestään jotain mikä antaa syyn ajatella itsestään edes hieman positiivisesti, ovatkin sitten niin harvassa, että turha paljon matcheja odotella. 😀 

Sen verran olen tämän vuoden aikana kuitenkin tunnerintamalla kokea, että tiedän, että en ole nyt valmis vastaanottamaan tippaakaan sitä pettymystä, minkä sellaisen ihmisen torjunta aiheuttaa, jota kohtaan itsellä olisi edes pienikin positiivinen tunnelataus. 

Kainalon kaipuusta huolimatta ei siis ole aktiivinen haku päällä. Tyydyn ainoastaan haaveilemaan ihanasta prinssistä, jonka kohtaamisen en kuitenkaan jaksa tippaakaan uskoa. Asetin aiemmin tälle vuodelle tavoitteen, että jos nyt edes yksille kivoille treffeille päätyisi, mutta päivitin tavoitelistaani pyyhkimällä tuonkin pois. 

Olen mielenkiinnolla ja hämmästyksellä seuraillut monia tuttuja sekä julkisuuden henkilöitä, jotka tuntuvat löytävän uuden suhteen ihan tuosta vain aivan hetki edellisen päättymisestä. Vielä enemmän sitten on ällistyttänyt hyvinkin nopeasti suhteen alettua annetut siirappia tihkuvat ja ”tässä on elämäni rakkaus” -sisältöiset parisuhdehaastattelut mediaan. Don’t get me wrong, rakkauden hehkuttamisessa ei ole mitään väärää ja aina noita haastiksia lukiessa todella toivon noille ihmisille kaikkea hyvää, mutta ne vaan saavat mut aina suuren ihmetyksen valtaan.

Että mistä jotkut ihmiset aina kaivaa niin nopeasti niin ihanan ja kiinnostavan tyypin, että ollaan heti valmiita heittämään hynttyyt yhteen? Ja miten ihmeessä jotkut ”osaa” rakastua niin nopeasti? Mulle itselleni se on ihan vieras ajatus. Tai no, ei se hynttyiden nopea yhteen lykkääminen kyllä ole, mehän Tommin kanssa aikoinaan alettiin käytännössä asumaan yhdessä ihan tasan siitä hetkestä kuin seurustelumme alkoi (tai oikeastaan jo viikkoa ennen). 😀 Mutta meilläkin oli toki toistemme tuntemista takana jo yli vuosi. Mutta mulla meni silti suhteemme ensimmäinen vuosi siihen tuumailuun, että mitähän tää nyt oikeasti on. Joskus siellä vuoden yhdessäolon jälkeen huomasin miettiväni, että kyllä mä ihan oikeasti taidan tota hönttiä rakastaa.

En mä muista ikinä ihastuneeni tai rakastuneeni keneenkään tosi nopeasti. Olen selvästi aika hidas tyyppi tunteissani. Olen ihan kaverisuhteissakin huomannut, että tyyppi, joka voi vaikka muutaman kuukauden ajan tutustumisesta tuntua ihan todella kivalta ja kiinnostavalta, osoittautuukin hieman enemmän tutustuessa järjettömän raskaaksi ihmiseksi, jonka läsnäoloa ei sittenkään kaipaa elämäänsä. Joten siksi mun kokemusmaailmaani perustuen nopeasti syntyvät superrakkaustarinat ovat aina tosi hämmentäviä enkä tajua miten sellaista voi tapahtua. Mut niin me vaan ollaan ihmiset erilaisia, toiset nopeita, toiset hitaita. Joillakin käy enempi ”flaksi” kuin toisilla, jotkut ovat valmiimpia tutustumaan uusiin ihmisiin ja ottamaan heitä elämäänsä kuin toiset. 

Mekko – KappAhl

Kengät – Pavement, 2nd hand

Laukku – Longchap, 2nd hand

Korvikset – H&M

Aurinkolasit – H&M

Kuvissa mun torstain asu. Tuossa viime kesänä ostamassani KappAhlin kukkamekossa on aina tosi nätti ja naisellinen olo. Aiemmin olen yhdistänyt sitä mm. punaisiin sandaaleihin, nyt kiskaisin jalkineiksi Zadaasta noin kympillä ostamani Pavementin röyhelöiset nahkatennarit. Hieman ehkä tuhti kenkävalinta helteellä, mutta sopivat mekkoon niin suloisesti tehden kokonaisuudesta rennomman kuin korkosandaaleilla.

Mulla on tässä ikääm kuim loma meneillään, mutta tässä mä olen tänäänkin ollut toimistolla käsittelemässä kuvia. Muutenkin olen muhjannut viime päivät lähinnä yksikseni jaksamatta kiinnostua mistään tai kenestäkään. Mutta tähän iltaan tuli nyt kuitenkin sellainen suunnitelman muutos, että kotona muhimisen sijaan suuntaan Harjavaltaan Karmarockiin katsomaan Maj Karmaa. Koko päiväksi en sinne jaksanut lähteä, kun ei ollut muita mua kiinnostavia bändejä ja ihmismassatkin ahdisti, mutta kyllä sitä nyt yhden keikan verran ihmisiä kestää.

Eli nyt siis festarivermettä päälle ja menoksi!