Törmäsin Etsyn mahtavassa maailmassa tekstiprintteihin jotka kerrankin kolahtivat myös minulle. Ja uskallanpa väittää, että näitä The Joy of Ex Foundation -shopista löytyneitä kasseja, tyynyjä ja keittiöpyyhkeitä voisi varmaan moni muukin käyttää ilman, että tuntisi itsensä valehtelijaksi. 😀

Lukupiirimme kokoontui jälleen viime lauantaina ja me lukaistiin tyttöjen kanssa näköjään espanjalainen teos nimeltä Savia Viva Familia. Lukeminen oli siinä määrin raskasta, että sunnuntaina oli kyllä tuon kuvan tyynyn tekstin mukaisesti sohva tarttunut persuksiin. Mukavia nuo tuollaiset kulttuuriharrastukset yhdessä tyttöjen kanssa!

Eli kuten leimakin sen jälleen sanoo, KUI IHANIA!!


Meistä tuli pari jo lähes viisitoista vuotta sitten. Hän oli suomalainen, mutta ulkonäöltään silti tumma. Luonteeltaan hän oli vahva ja luotettava. Olemuksensa oli sekoitus pehmeää feminiinisyyttä ja virtaviivaista sekä jykevää maskuliinisuutta. Tiedättekö sellaisia tyyppejä joista on todella helppo pitää ja jotka ovat ihania niin äitien kuin tyttärienkin mielestä? Juuri sellainen hän oli.

Kuljimme tiukasti yhdessä jo koko lukioajan. Ojensin olkapääni hänelle joka ikinen päivähänen vastavuoroisesti hyväillessä minun vielä kapeita lanteitani . Voi sitä tiedon määrää joka häneen mahtui! Ilman häntä ja hänen sisällään kantamaa viisautta olisin ollut aivan hukassa kotitehtävien äärellä kiroillessani.

Ei meidän yhteiselomme ollut tietenkään pelkkää opiskelua, kyllä me hauskaakin osasimme pitää. Muistan ikuisesti senkin yhden festarireissun jolla kaikki meni pieleen. Unohdin antaa lippumme hänelle talteen ja niitähän sitten etsittiin melkoisessa paniikissa.  Kauhean lastin muuta tavaraa minä kyllä pistin sen raukan kantamaan. Mitä kaikkea tyttö tarvitseekaan selviytyäkseen päivästä kesäfestareilla! Onnekseni hän kantoi mukisematta kaiken tarvitsemani. Reissu ei kyllä mennyt ihan kaikilta puolin putkeen; reissukaveriani nimittäin tallattiin melko pahasti parillakin keikalla ja toisena päivänä kastuimme molemmat aivan läpimäriksi! Yön sain viettään pää sinun kupeellasi leväten. Kotiin palatessa oltiin molemmat aika kaamean ja väsyneen näköisiä, mutta ehjinä sentään.

Täydellisen onnellisiakin reissuja me tehtiin ja niiden onnistumisessa hänellä oli kyllä iso ja tärkeä osa. Hänen kanssa oli aina niin helppo lähteä lähes mihin tahansa. Olipa kyse päivästä kaupungilla tai saunaillasta ystävien luona, niin hän oli aina valmiina lähdössä mukaan. Taidettiin me joskus eksyäkin toisistamme ja siitäkös minä aina hätäännyin! Mutta kyllä hän sitten aina pienen kuurupiiloleikin jälkeen löytyi, milloin sängyn alta, milloin auton peräkontista. Sellainen veijari..

Vuodet vierivät, muutimme uuteen kaupunkiin ja aloitimme opinnot jälleen yhdessä. Minä muutin tyyliäni vähän väliä, mutta hän tykkäsi minusta aina sellaisena kuin olin. Hän puolestaan pysytteli simppelissä lookissaan, mitä nyt hieman ikä alkoi näkyä ja toisinaan hän päätyi piristämään ilmettään esimerkiksi pinssein ja merkein. Iän karttumisesta huolimatta hän jaksoi ryhdikkäästi rinnallani aina opiskelujen loppuun saakka.

Nyt häntä tässä muistellessani mietin, että miksi ihmeessä yhdessä viettämämme aika oikein alkoi vähentyä koulusta valmistuttuani. Ei ollut mitään syytä miksei hän olisi pärjännyt parinani myös työelämään siirryttyäni. Kai me olimme katselleet toisiamme jo niin kauan, että etenkin minä kaipasin jo hieman vaihtelua. Niin voi helposti käydä, jos on aloittanut suhteen niin nuorena kun me teimme.

Mutta emme me eronneet riidoissa. Päinvastoin olemme tapailleet myöhemminkin aina silloin tällöin, mutta välissä voi olla pitkiäkin taukoja. Hän on jo hieman raihnainen, mutta ei anna sen häiritä. Ja täytyy, että ei se vaivaa minuakaan, ennemminkin harmaantuminen ja ajan patina on tuonut häneen lisää luonnetta joka muistuttaa minua kaikesta yhdessä kokemastamme.

Vaikka suhteemme ei olekaan enää tiivis, emmekä tapaa päivttäin, olen silti iloinen, että hän on edelleen elämässäni ja edelleen yhtä valmiina seikkailuihin kuin nuorempanakin. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani kasvotusten.

Niinpä suuntakin nyt tuonne eteiseen, kaivan hänet kaapista ja lausun sanat: Olet edelleen kovin rakas, enkä ole sinua unohtanut, sinä luotettava Marimekko olkalaukkuni. Minä lupaan, että meillä on vielä yhteisiä seikkailuja edessämme!

 

Tämä teksti oli samalla osallistumiseni Finnish Catwalkin bloggaajille tarkoitettuun kirjoituskilpailuun. Aiheena oli suomalainen muoti ja lähestymistapa vapaa. Jätin osallistumisen tietenkin kovin viimetinkaan, mutta yritetään silti! Eli jos pidit tekstistä, niin olisitko ystävällinen ja kävisit tykkäämässä siitä Finnish Catwalkin Facebook -sivuilla vielä tämän illan (torstai 26.) tai perjantai aamun aikana!

Äänestäneiden kesken arvotaan Avec-lippuja huomiseen Finnish Catwalkin kutsuvierastilaisuuteen. Ja jos minun kirjoituksestani tykätään eniten, niin minä voitan 200 € lahjakortin Acolyth -nettikauppaan. Olis kiva. 🙂


Puolikuollut bloggaaja täällä hei! Siis mä oon jostain syystä ollut lähes viikon ajan ai-van sai-raan vä-sy-nyt.. Mä voisin vaan koko ajan nukkua, mut sit toisaalta uni ei meinaa illalla oikein helpolla tulla. Aamulla puolestaan miettii vaan, että ei voi olla mitään kamalampaa kuin sängystä nouseminen ja lähes koko päivän päässä hakkaa vaan yksi ja sama ajatus: ”mä oon niin väsynyt, että mä kuolen..” Ei tämä nyt sinänsä ole mulle mitenkään uutta, mutta nyt muutaman päivän on tuntunut vaihteeks taas lähes ylitsepääsemättömältä. Mut vielä kolme päivää töitä ja sitten kolme vapaata! En malta odottaa!

Mut fiiliksestä huolimatta olen viimeisen viikon aikana saanut sen verran aikaiseksi, että korkkasin sen Lady Line -jäsenyyteni 45 min muokkaus -tunnilla. Joo, tiedän olis voinut yhdeksän päivän aikana ehtiä käymään jo useamminkin, mutta sitä ekaa kertaa varten piti ensin kerätä rohkeutta ja tsemppiä useamman päivän ajan, joten olen tyytyväinen , että ylipäätään sain pelin avattua.

Ja että mitäkö fiiliksiä se sporttispurttaaminen sitten herätti? No suoraan sanottuna mä vihasin ihan joka ikistä neljääkymmentäviittä minuuttia. Se oli kamalaa. Luulin jo ekan kymmenen minuutin jälkeen kuolevani. Ja viisi minuuttia myöhemmin mä sitten puolestaan toivoin sitä.

Mä en muista montaa muuta hetkeä jolloin olisin tuntenut itseni yhtä avuttomaksi, typeräksi ja noloksi kuin nostellessani niitä käsipainoja reidet kyykkyjen jäljiltä täristen. Toivoin vain katoavani savuna ilmaan. En valehtelematta ollut osannut edes kuvitella kuinka järjettömän huonossa kunnossa mä nykyään olen, ja sen asianlaidan tajuaminen oli syy joka aiheutti nuo edellä kuvailemani tunteet.

No mutta, mä selvisin hengissä vaikkakin se vaati pientä fuskausta kohdissa joissa ohjaaja vaati entistä syvempiä kyykkyjä tai tuplasti nopeampaa tempoa. Ja kyllä mä vähän liioittelin tuossa aluksi, en oikeasti vihannut ihan jokaista minuuttia. Venyttelyistä minä ja erityisesti maitohapoille kuritetut olemattomat lihakseni osasimme sitten jo nauttia.

Pukuhuoneeseen tärisevin jaloin kävellessäni mä sitten koin ahaa-elämyksen ymmärtäessäni, että nyt jos alan harjoittaa tuota karmealta tuntuvaa itseni kidutusta edes suht säännöllisesti, niin se ei enää koskaan tulisi tuntumaan ihan yhtä kamalalta kuin juuri hetki sitten. Se kamalin low point oli nyt takana päin, suunta ei voi olla siitä kuin ylöspäin.

Kotimatkalla osasin sitten jo hieman iloita ja tajusin myös, että mullahan on oikeastaan ollut tietämättäni ikävä sitä urheilun jälkeistä hikistä fiilistä. Se toi mieleen paljon rakkaita muistoja ajalta jolloin kulutin urheiluhallin lattioita monta iltaa viikossa ja farkut kiristivät reisistä vielä lihaksen eikä laardin vuoksi. Mietin haikeana, että mihin se sporttimimmi aikoinaan oikein katosi?

Aika paljon tunteita onnistui siis nuo hikiset kolme varttia minussa herättämään. Se ei voi olla huono juttu.