Vilkuilin tuossa joutessani vuonna 2011 postaamiani asuja saadakseni vähän kokonaiskäsitystä siitä, että minkä näköisenä sitä oikein tuli humputeltua. Oma maku tuntuu jo sen verran vakiintuneen, että kaikki alkuvuoden asutkin kelpaavat edelleen päälleni ihan ongelmitta. Jos katseltaisiin blogin asuhistoriaa taaksepäin enemmän kuin vuoden verran, niin vastaan tulisikin sitten aika paljon sellaista materiaalia joka ei enää tämänhetkiseen minääni iske. Mutta millaista se vuoden 2011 edelleen hyvältä tuntuva pukeutuminen sitten oikein oli?

Taisin vielä joskus alkuvuonna 2010 olla tiukasti sitä mieltä, että en tajua sukkahousujen ja shortsien yhdistämistä, vaan koin shortsit ainoastaan paljaiden kinttujen seuraan kuuluvaksi kesävaatteksi. No takkiahan ei kannata kääntää ikinä vain vähäsen vaan mielipiteensä voi samantien paiskata toiiseen äärilaitaan. Ja niinpä minä raukka menin ja rakastuin farkkushorteishin niin palavasti, ettei niistä voinut luopua lämpötilan vaihteluiden vuoksi ja jouduin samointein myöntämään, että sukkahousujen kanssa puetut shortsithan ovat mitä mahtavin vaate. Sopivasti rentoa ja renttua, mutta tarvittaessa ne voi korkojen kera naamioida astetta fiinimmäksikin asuksi. Farkkushortsit + bikerit + nahkarotsi = true love.

Jos sukkikset kuitenkin tuntuu turhan vähältä säärten peitolta, niin sitten vaan lahjetta pidemmäksi ja kiskotaan kinttuihin aina ja ikuisesti toimivat mustat pillifarkut mattana tai pienellä kiillolla. Ja kappas, niidenkin kanssa jalkaan voi kätevästi ainakin kuutena päivänä viikossa sujauttaa taas prätkäsaappaat tai joskus vaihtelua halutessa jotkut muut kenkäkaapin kymmenistä nilkkureista. Tärkeintä kuitenkin on, että kenkiä ei koskaan ikinä milloinkaan piilotella jossain lahkeiden alla. Tämä on minun pukeutumissääntö nro 1.

Kuten näistä kuvista huomaatte, onnistuin vuoden 2011 aikana ujuttamaan uuden värin variaatioineen vaatekaappiini kamelinruskean ja hiekan sävyjen hurmattua minut. Tämä on kehitysaskel josta olen aivan lapsellisen ylpeä.

Koko ikänsä helmoissa viihtynyt mekkotyttö ei viime vuonna ollut ihan niin paljoa esillä kuin aiemmin. Toki muutamat arkiaamun pelastajamekot olivat edelleen ahkerassa käytössä, mutta esimerkiksi minimitta jäi aiempaa vähemmälle käytölle johtuen ehkäpä siitä, että tyttöjen kanssa vietetyt rimpsaillat, joihin lyhyet helmat oleellisesti kuuluvat, vähenivät oleellisesti. (musta on siis tullut tylsä ja vanha akka :D) Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voikin toisaalta ajatella, että hameenkäyttöni monipuolistui, sillä viime vuoden aikana ne minimittaiset koltut saivat rinnalleen niin polvimittaa, midiä kuin maksiakin. Ja niin kuin minä olin tuota viimeiseksi mainittuakin aikoinaan tiukasti vastustanut!

Kaiken kaikkiaan tämän postauksen kuvat kiteyttävät tämän hetkisen tyylini melko loistavasti. Sanoin en sitä osaisi tehdä, sillä niin totta kuin se onkin, niin oman pukeutumistyylin kuvaileminen pelkästään yksikertaiseksi tuntuisi kuitenkin hieman väärältä. Jonkun silmään minun pukeutumiseni näyttää varmasti päivästä toiseen samalta ja vieläpä tylsältä, mutta itselleni esim. yksi ja sama musta mekko voi tuntua päivästä toiseen ihan uudelta ihan vain kenkiä ja asusteita vaihtamalla.

Loppuun vielä yksi asu, joka on kaikista viime vuonna blogissa nähdyistä oma suosikkini.

Siis kyllä, mun lemppariasu koostuu niinkin mielenkiintoisista osista kuin bikerit, mustat housut, musta puuvillaneule ja nahkarotsi, eikö kuulostakin ihan karmaisevan persoonattomalta ja tylsältä. Minulle juuri nuo kuvan vaatteet muodostavan jonkinlaisen voima-asun. Tunnen tuossa asussa itseni hieman jätkämäiseksi, huolettomaksi ja itsevarmaksi. Niin paljon kuin rakastankin naisellisia mekkoja ja korkokenkiä jne, niin sellaisissa tunnen aina itseni epävarmemmaksi ja enemmän arvostelun alaiseksi ja tuosta syystä tunnen olevani vahvimmillani hieman androgyynisti renttuillessani.Ymmärtääkö kukaan mitä yritän selittää?

Tätä postausta tehdessä huomasin taas kerran sen miten tiiviisti pukeutumiseni pyörii tiettyjen lempivaatteiden ympärillä ja tämä tietysti tarkoittaa sitä, että vaatekaappia kärsisi jälleen kerran karsia sieltä harvemmin käytössä olevien lumppujen päästä. Miksi pitäisi väkisellä yrittää kehitellä aina jotain uutta päällensä jos ne jo kerran keksityt asut tuntuvat omimmilta? Omaksun siis tänäkin vuonna uutta samalla tavalla kuin tähänkin mennessä eli hitaasti ja epäröivästi. Tämän vuoden uuden opetteluhommat onkin jo aloitettu viime postauksessa näkyvällä valkoisella puserolla. Saa nähdä löytääkö se paikkansa puvustossani.

Tappoivatko asut tylsyyteen vai löytyikö joukosta jotain mistä tekin piditte?


Hahaa!! Se olis kuulkaa pitkästä aikaa asukuvien paikka! Tänään nimittäin kaivelin vaatekaapista, tai oikeastaan suoraan pussista päälleni kasan alennusmyyntien antimia. Kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta asussa oli jotain itselleni hyvin erikoista. Muutama kuva eteenpäin, niin tajuatte mitä tarkoitan.

Kissakuosia oikein kaksin kappalein.

Monkin ohut takki on saanut kätevästi jatkoaikaa, kun olen kiskaissut alle Sokokselta syksyllä löytämäni ohuen villajakun ikään kuin takin vuoreksi. Olisikin harmittanut piilotella lemppareihin kuuluvaa takkia kaapissa ihan vaan siksi, että sattuu olemaan pakkasta.

Niin että pistikö se omituisuus heti silmään? Häikäistyittekö omituisen vaaleasta kuvasta? Ainakin muru nosteli kulmiaan ja eilen sama valinta kirvoitti hämmästyneen kommentin myös työkaverin suusta. Tuo paita taitaa olla suurin valkoinen pinta päälläni hyvin hyvin pitkään aikaan. Mutta itseäni miellyttävä valkoinen pusero on ollut etsinnässä jo vuosikausia, sillä pelostani huolimatta ymmärrän kyllä kyseisen vaatekappaleen monikäyttöisyyden ja potentiaalin.

Sokoksen uuden Kaiio -merkin kevyesti laskeutuva pusero onnistui vastaamaan vaatimuksiini mm. sopivalla pituudellaan ja kivoilla hihoillaan. Ainoastaan materiaali on yksi pitkä miinus. Olen nyt pikku hiljaa joutunut taipumaan sen tosiasian alla, että tämän tyyppisten yläosien kohdalla minun on vaan tyydyttävä vihaamaani polyesteriin. Kuten on jo aiemmin todettu, omassa koossani ei juurikaan silkkiä tarjota. Mutta -50% alelapun ja ostoksen kokeiluluonteisuuden vuoksi päätin antaa vaatteelle mahdollisuuden materiaalistaan huolimatta.

Jaa miten niin kokeiluluonteinen ehkä ajattelitte. No siksi, että vaikka oikeastaan tykkäänkin valkoisen tuomasta raikkaudesta ja vaihtelusta, niin mä en kestä sitä sen aiheuttamaa ahdistusta ja kauhua. Eilinen lounas, tomaatti-vuohenjuustokeitto ei hyvästä maustaan huolimatta ollut nautinto vaan ainoastaan karmiva vihollinen. Mä olen aivan varma, että valkoiseen pukeutuminen on tuollaiselle oranssille keitolle kuin punainen vaate härälle, sitö kohti on hyökättävä. Muistan jo joskus ala-asteikäisenä huomanneeni, että koulussa, kotona tai siskon luona oli aina silloin jotain ketsuppia kaverikseen vaativaa ruokaa, kun minula oli päällä jotain vaaleaa. Murphyn laki. Ja voitte arvata miten siinä joka ikinen kerta sitten kävi.

Tällä kertaa ylitin itseni ja paita on päälläni toista päivää putkeen ja toistaiseksi ilman vaurioita. Mutta rentoutumaan en tuollaisessa neitseellisen valkoisessa vaattessa pysty. Ympäristö kun on täynnä vaaroja. Musta on niin turvallinen. Siinä ei yksi keitto- tai ketsuppitippa saa aikaan paniikkia, kun sen voi vaan tyynesti pyyhkiä toivoa jäljelle jäävän läikän piiloutuvan jonnekin ryppyjen varjoihin. Mutta minne helvettiin piilotta lusikallisen tomaattikeittoa valkoisen puseron rinnuksilla?? No niinpä.

Jos mä oikein tykästyn paitaan, niin ehkä mä sitten hankin sellaisen vauvojen kourulla varustetun ruokalapun tai laitan itseni letkuruokintaan, niin ei tarvii tappaa itseään stressaamalla.

housut/H&M, pusero/Kaiio, Sokos, kengät/French Connection, Brandos, kaulakoru/Gina Tricot, kello/Axcent

Vahapintaiset mustat pöksyt nappasin henkkamaukan alerekistä sovittamatta (hyi, niin ei sais kyllä ikinä tehdä) ja kympin maksaneet pöksyt yllättivät olemalla lähes sopivat. Matala vyötärö taas vaan meinaa aiheuttaa vähän valumisongelmia. Mun kaikkien housujen pitäisi aina ylettyä jenkkakahvojen yläpuolelle, jotta ne pysyis kunnolla jalassa.

Mutta se vaatteista, katsokaa mitkä mulla on jalassa!

Joululahja minulta minulle. Ne jo elokuussa himoitsemani French Connectionin nilkkurit. En sitten koskaan päätynyt tuunailemaan remmejä itse mihinkään jo olemassaoleviin kenkiin, vaan unohdin koko asian. Aina siihen saakka kunnes kengät pomppasivat silmilleni jälleen Brandosin alesta. Olen heikko. En voinut enää vastustaa niiden kutsuvaa kuiskuttelua. Ja kuten ystävänikin sanoi, ne todella huutavat nimeäni. Vielä kun hieman saavat kolhuja ja katupölyä päällensä, niin aijai!


Käydessäni joululomalla kotona Sotkamossa pääsin käymään yhdessä ihanassa putiikissa, nimittäin mun mamman Joulupuodissa. Äiti on ehtinyt elämänsä aikana toimia mm. vaatekauppiaana, kukkakauppiaana ja vaikka minkä ihanan tavaran kauppiaana. Vaikka mitään pysyvää liikettä hänellä ei ole enää vuosikausiin ollutkaan, niin kauppias on aina kauppias.

Viime vuonna joulun alla mamma sitten pisti Sotkamossa pystyyn ensimmäisen pop up -storensa jossa oli tarjolla äidin omien käsitöiden lisäksi myös muiden Kainuulaisten käsityöläisten tuotteita ja myös valikoitua käytettyä tavaraa kuten astioita, sisustustarvikkeita jne. Kesällä puolestaan oli muutaman viikon second hand -putiikin vuoro, jossa myytiin laadukkaita vaatteita, kenkiä, laukkuja, asusteita ja kauniita kodin tavaroita. Myytävää tavaraa oli kertynyt mamman omien nurkkien lisäksi myös muutavilta hänen ystäviltään.

Joitakin viikkoja ennen joulua mamman pop up -store ”harrastus” sai taas jatkoa sopivan tyhjän liikehuoneiston satuttua tielle. Harmittelin kovasti, etten ollut päässyt käymään aiemmissa puodeissa, joten olin todella innoissani näkemässä mitä kaikkea kivaa kaupassa olisi tarjolla tällä kertaa ja kuinka nätisti äiti olisi kaiken laittanut. Ja olihan se laittanut. Ihania kauniita asioita ympäriinsä kauniisti ja persoonallisesti esille laitettuna. Paljon kaikenlaisia aarteita ja yksityiskohtia joita katsellessa sai aikaa vierähtämään siitäkin huolimatta, että osa myynnissä tai somisteena olleista tavaroista oli minulle tuttuja jo kotoa.

Omasta kodistamme (tai ”noutotukusta” kuten siskoni kotiamme luonnehti, kun kuuli mitä kaikkia aarteita oli mamman kätköistä itselleni lomalla löytänyt ;D ) oli puotiin tiensä löytänyt mm. paljon lasitavaraa aina Iittalan ja Nuutajärven klassikoista lähtien. (Yksi kaunis Nuutajärven maljakko muuttikin  sitten paikkaamaan minun kukkavaasin tarvettani.)

Äidin ystävättären kokoelmista puolestaan myyntiin oli saatu kasa aika fiinejä merkkikelloja. Ja katsokaa nyt miten ihanasti ja nerokkaasti nekin oli laitettu esille! Minunkin ranteeseeni löytyi yksi teräsrannekkeinen kaunotar.

Äidin taiteilemat monenlaiset kauniit pitkälti erilaisista kierrätysmateriaaleista valmistetut sisustustaulut olivat olleet kuulema joulunaluksen hitti ja niitä olikin kääritty ahkerasti lahjapaketteihin.

Kaikenlaisia ihania helyjä ja helmiä. Ruusutkin olivat kuivuessaan muuttuneet ihan oikean sävyisiksi päästäkseen koristeeksi noiden helminauhojen viereen. Sain Itse asiassa yhden todella kauniin helmikaulanauhan joululahjaksi. Pitänee esitellä se ja muutamat muut ihanimmat joululahjat täälläkin.

Myytävänä oli myös paljon mamman huutokauppalöytöjä vuosien varrelta.

Jokaisen esillä olevan esineen paikka tuntui olevan todella huolella valittu eikä kultaa ja kimallusta puuttunut. Olisipa näin kauniita kauppoja enemmänkin. Kuten jo kotipostauksistani kävi ilmi, olen kotonani pienen kaaoksen ja tavarakasojen keskellä ennemmin kuin paikoissa missä kaikki on kliinistä ja aseteltu viivottimen avulla. Sama pätee myös kauppoihin.

Esillepanossa oli hyödynnetty jo edelä nähtyjen tyhjien lasipullojen lisäksi mm. vanhoja kakkuvuokia, kauniita tarjottimia ja kuten yläkuvassa näkyy myös tyhjiä metallisia kurkkupurkkeja.

Äiti on on aina ollut todella visuaalinen ihminen ja hän on hyödyntänyt kauniiden tavaroiden sommittelutaitoaan mm. tekemälllä erilaisten liikkeiden ikkunasomistuksia.

Yritin miettiä, että miten tuota mamman putiikkia kaikkein parhaiten kuvailisi, kun myynnissä on tosiaan kaikkea astioista, koruista ja antiikkihuonekaluista aina käsitöihin, taiteeseen ja vintage vaatteisiin asti ja tulin siihen tulokseen, että kokonaisuutta kuvailee parhaiten ”ihanien ja kauniiden tavaroiden putiikki”. 🙂

Liiketilan ollessa kaksikerroksinen oli alakerta hyödynnetty siten, että tilan omistavan perheen rouva oli tuonut sinne myyntiin omia vaatteitaan. 70-, 80- ja 90-lukujen mahtavia aarteita kellari pullollaan!

Jokin tuossa kirjavassa jakussa viehätti minua todella kovasti. Harmikseni se, kuten muutkin vaatteet olivat harmikseni minulle liian pieniä. Erityisesti jäi kirvelemään yksi käsittämättömän upea harmaa hevosennnahasta tehty kasarimekko. Harkitsin sen ostamista jo ihan upean materiaalin takia, siitä kun olisi saanut vaikkapa upean hameen, kun ei kerran yläkerrasta ihan taipunut ylleni.

Rekit notkuivat mm. erilaisia silkkihaalareita, nahkahousuja, merkkikenkiä. Ja mikä hauskinta, monet tuolla olleista vaatteista oli kuulema alun perin minun äitini liikkeestä aikoinaan ostettuja. 😀

Fuksiaa päästä varpaisiin. Ja katsokaa mikä ihana miljoonalipasto! Ei harmikseni ollut kuulema myynnissä. 🙁

Jos satut lukemaan tätä siellä Sotkamon suunnalla, niin kerrottakoon, että mamman puoti on auki vielä nyt torstaina 5.1., perjantaina 6.1 sekä lauantaina 7.1. jonka jälkeen kauppa puretaan ja sitten jäädään vaan mielenkiinnolla odottamaan mihin äiti seuraavan aarreputiikkinsa pystyttää ja milloin. Tällä kertaa puoti löytyy osoitteesta Kainuuntie 26, Niinan Kuvapisteen ja jonkin kampaamon välistä.

Sellaista siis kuului tällä kertaa kotikonnuille talviseen Sotkamoon. Oli ihanaa nähdä miten innoissan äiti putiikissan hääräsi! 🙂