02.06.2018

Posted at 22:02h in Yleinen by
0 Likes

Valmistujaispäivä lakkipäineen tuo joka vuosi aina mieleen ne omat sekavat tunnelmat ylioppilaskeväänä. Se pelon ja innostuksen sekoitus ei ole unohtunut ainakaan vielä 18 vuodessa. 

Mutta mitä toivoisin tuolloin tienneeni?

Mietin tätä viime päivinä somessa pyörinyttä #olisinpatiennyt -haastetta tässä moneen kertaan. Toki mieleen tulee sellaisia asioita kuin ”olisinpa tiennyt, että siitä ensirakkaudesta pääsee yli” ja ”olisinpa tiennyt, että epäonnistumisiin ei kuole” ja paljon sellaisia lohdullisia lauseita, jotka kertovat niistä peloista, joita tuolloin alle parikymppisenä päässä pyöri. 

Mutta sitten ajattelen, että kyse on kuitenkin asioista, joita ei vaan voi tietää kuin kokemuksen kautta. On täysin utopistista toivoa, että elämää kovin kokemattomana olisi voinut tietää sellaisia asioita, jotka oppii kokemuksen kautta vasta kotipesästä lennettyään ja omilla siivillä hetken räpyteltyään.

Millaista elämä olisi, jos kaikki karikot ja kasvuun pakottavat tapahtumat ja tunteet pystyisi väistämään, koska tietäisi jo kaiken? Arvostaisiko valoa, jos ei kokisi välillä varjoa?

Enemmän hyötyä kuin sen miettimisestä, että mitä nyt sanoisin menneisyyden minälle, olisi siitä että miettisin mitä tulevaisuuden minäni sanoisi tämän hetkiselle minulle, jos pystyisi kirjeen lähettämään. Mutta kuten ei saanut ylioppilas-Veera aikamatkailevaa kirjettä aikusemmalta minulta, en tule nytkään saamaan ohjeita tulevaisuudesta.

Joka ikinen valinta ja niistä seuraavat ilon hetket tai elämän tummat sävyt on vaan elettävä ilman varmaa tietoa tulevasta. On toimittava parhaan kykynsä mukaan ja yritettävä kohdella itseään hyvin.

On muistettava, että kaiken harmaankin keskellä, koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa ihanaa. Sen minä ehkä toivoisin tienneeni jo nuorena. Ja sen minä toivoisin muistavani edelleen.

 

Kuva: Arja Teikola

 


18.04.2018

Posted at 19:29h in Yleinen by
0 Likes

”Moikka Veera!  Lähestyn sinua tällaisella vähän rohkeallakin juttuehdotuksella, kun tuli mieleen, että sopisit hyvin yhteen projektiimme. Meillä on siis teossa lehteen juttu suomalaisista naisista ja heidän vartalosuhteestaan. Jutun ideana olisi, että jokainen haastateltavista valitsee jonkun kehoonsa liittyvän luvun (pituus, vaatekoko, arpien määrä jne.), jonka kautta sitten kertoo vartalostaan ja elämästään. Juttu kuvitettaisiin tyylikkäillä alastonkuvilla, jossa ei tietenkään näy mitään kriittistä, mutta ideana on, että ihan paljaana siinä ollaan.

Sinä sopisit juttuun tietysti hyvin puhumaan tuosta (vaate)kokoasiasta. Miltä tällainen ehdotus kuulostaa? Kerro ensimietteesi, niin voidaan jutella lisää!”

Näin minua lähestyi Me Naisten toimittaja helmikuussa. Ja mitkäs olivat minun ensimietteeni? Pitikö pitkäänkin harkita? No eipä varsinaisesti. 😀

”Moi! Juu, sopii toki! Ei ole mulle tuo alaston osuuskaan mikään ongelma. Onhan nämä makkarat jo näkyneet siellä sun  täällä.”

Jep, minähän olin tästä enemmänkin vain innoissani. Olen aina tykännyt esim. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Sielu ja ruumis palstasta yksinkertaisine alastonkuvineen. Alastomuus ei myöskään ole ikinä ollut itselleni mitenkään hankala asia. En ajattele, että paljaassa vartalossa olisi mitään häpeällistä. Tai että kenellekään tulisi jotenkin yllätyksenä millainen vartalo vaatteideni alla on.

Minulle alastomuudessa sinänsä ei myöskään ole yhtään mitään seksuaalista. Sekasaunat, muotinäytösten takahuoneet sun muut tilanteet on itselleni ihan neutraaleja eivätkä aiheuta ahdistusta tai häpeää. 

Ajattelin siis tästäkin jutusta lähinnä, että onpa kiva päästä toisen ammattikuvaajan kuvattavaksi. Se on aina niin mielenkiintoista nähdä miten joku kollega valaisee ja ohjaa kuvaustilanteessa tai millaisia kuvia hän loppujen lopuksi valitsee. Näkeekö minut eri tavalla kuin minä itse? 

Näillä ajatuksilla siis suuntasin iloisena Sanoman studiolle Satu Kemppaisen kuvattavaksi! Itse kuvaukset olivat kaikin puolin rennot. Paikalla oli minun ja kuvaajan lisäksi lehden AD. Otettiin muutamia erilaisia kuvia ja tsekkailtiin koneelta, millainen asento toimisi parhaiten. Välillä aina joku meistä huikkasi, että ”pistäpä vielä se nänni piiloon!”  tai että ”eihän toosa näy?”. Perussettiä siis. 😀

Kuvat: Satu Kemppainen / Me naiset

Kuvista tuli mielestäni ihan tosi kivat. Vartaloni näyttäytyy niissä rehellisesti kaikkine makkaroineen ja arpineen, juuri sellaisena millaiseksi sen itse koen. Tiedän, että monen silmissä kokoiseni nainen alasti on kaikkea muuta kuin kaunis, mutta omissa silmissäni näytän näissäkin kuvissa ihan tosi ihanalta. Ihan itseltäni.

Kuten jutussakin sanon, en todellakaan keksi yhtään syytä miksi minun pitäisi inhota kehoani. Se, että se on iso ja että se ei täytä monen muun ihmisen kauneusihanteita, ei ole syy olla pitämättä itsestään.

Mikään kenenkään toisen luoma kriteeri ei ole syy olla pitämättä itsestään. Katso itseäsi vain ja ainoastaan ihan omilla silmilläsi, sillä loppuepeleissä ainoa jonka mielipiteellä on väliä, olet sinä itse.

Juttu ilmestyi muutaman viikon takaisessa Me Naisten lehdessä nro 13. Jos sinulla on Sanoman digitunnarit, voit lukea jutun TÄÄLTÄ. Minun lisäkseni jutussa kehosuhteestaan kertovat ja poseeraavat alastomina upeat Marita, Saija ja Sini.

Millainen suhde sinulla on alastomuuteen ja omaan kehoosi? 


31.12.2017

Posted at 18:41h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden viimeiset päivät saa väkiselläkin katsomaan mennyttä vuotta sillä silmällä, että minkälaisen arvosanan sitä nyt viimeselle 12 kuukaudella antaisi ja millaiset fiilikset ja muistot taakse jäävä vuosi jätti. Selasin fb-päivityksiäni uudenvuoden aatoilta muutaman vuoden taaksepäin ja aika poikkeuksetta viimeiset vuodet ovat tiivistyneet jotakuinkin seuraavasti ”ei kummempia muistikuvia, helvetisti töitä, mutta eipä kummempia kohokohtia”.

Poikkeuksen teki vuosi 2015, jonka päätteeksi olen todennut kaiken elämässä rullanneen yli odotusten ja totesin vuoden olleen pelkkää plussaa täynnä. Tasan vuosi sitten olen ennustanut hullun mutta hienon työvuoden päätteeksi että ”Veikkaan tulevasta vuodesta köyhempää rahallisesti, mutta rikkaampaa sosiaalisesti.” 

No kuinkas kävikään? Ei tullut rahallisesti ainakaan huomattavasti köyhempää kautta, töitä riitti peloistani huolimatta ihan hyvin. Aloin oikeasti yrittäjäksi ja vuokrasin työhuoneen. Kai niitäkin asioita voi pieninä merkkipaaluina pitää. Mitään muita tapahtumia ei oikein mieleen nouse. 

Mutta entäs ne sosiaaliset rikkaudet? Joudun toteamaan, että olen tänä kuluneena vuonna erakoitunut vielä entisestäänkin ja sosiaalinen elämä on todellakin näivettynyt.

Se on surullista, mutta oma valintani. Tai no, miten sen nyt ottaa. En vaan jostain syystä ole ollut kiinnostunut ja halukas viettämään aikaani oikein kenenkään kanssa, joten valitsen lähes aina yksinolon sen sijaan, että tapaisin ketään. Haluaisin olla sosiaalisempi ja olla kiinnostuneempi ihmisistä, mutta jostain syystä en vaan ole. Se on kyllä vähän pelottavaakin.

Tämä on siis asia, jossa toivoisin onnistuvani tulevana vuonna tsemppaamaan. Että lähtisin hieman useammin ulos ja yrittäisin vähän enemmän viettää vapaa-aikaani toisten ihmisten seurassa. Sillä niin hyvin kuin viihdynkin yksikseni, niin toivoisin oppivani taas uudelleen tykkäämään hieman myös sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Tämä on sellainen ”haluaisin haluta” -tilanne. Haluaisin, että osaisin edes toisinaan nauttia illanvietoista isommalla porukalla tai ettei jo ensimmäiset kymmenen minuuttia festareilla (muuten kuin työtehtävissä) saisi minua ahdistumaan ja ärsyyntymään. Haluaisin vaan olla pikkaisen vähemmän yksinäni murjottava ja masentunut mörkö.

Siinähän sitä onkin jo tavoitetta yhdelle vuodelle. Mutta on mulla yksi toinenkin. Vuonna 2018 täytyy kyllä matkustaa edes vähän. Tänä vuonna ei nimittäin tullut käytyä missään Tallinnaa pidemmällä. Ei muka ollut aikaa. Ensi vuonna sitä aikaa on vaan otettava. Eli lomailua aion luvata itselleni enemmän ensi vuodelle. Jotta ehtisi syntyä edes jotain poikkeavia muistijälkiä kaiken tämän kehää kiertävän arkisen taapertamisen keskelle.

Vähän tälläinen ankean sävyinen uudenvuoden-päivitys, mutta tällaiset nyt vaan on tunnelmat. Jospa ne kevään ja valon myötä nekin taas vähän kirkastuu. Pakko jaksaa uskoa, että niin käy. Vuonna 2018 on tavalla tai toisella löydettävä aihetta juhlaan enemmän kuin tänä vuonna. Aloitan sen nyt ja käsken itseni hetkeksi ulos ystäväni kanssa. Mennään ja nostetaan lasilliset uuden värikkäämmään ja iloisemman vuoden kunniaksi!