Koska mitään tuoretta kerrottavaa ei ole, niin naputtelenpa tähän yhden tarinan jo muutaman vuoden takaa. Tämä hieman nolohko sattumus eräältä syksyltä nimittäin muistui mieleeni nähdessäni tuon kuvassa näkyvän Veikkauksen mainoksen. 

Olin juuri palannut kuvauskeikalta ja aloin käsittelemään kuvia, kun kännykkäni piippasi tekstiviestin merkiksi. Kaivoin luurin laukusta ja ihmettelin, että miksi ihmeessä saan viestin kaverini tyttöystävältä, jonka olin tavannut vain kerran. Viesti kuului seuraavasti: "Moi! Mä sain just viestillä kuvan sun perseestä. Ja vielä kaksi kertaa! Lienee vahinko?:D"

Mitä helvettiä!? Kylmähiki kihosi otsalle ja naputtelin tieni lähetettyihin viesteihin. Ja kyllä, siellä se komeili kahteen kertaan kuva mun paljaista pakaroista ja puhelin kertoi kuvaviestien menneen tuolle puolitutulle. Siis niinku jumalauta! Sen puhelimen muistissa oli tuolla hetkellä joku 4000 valokuvaa eikä se salaman valaisema hanuri ollut todellakaan galleriassa mitenkään ekojen kuvien joukossa.

Mikä on oikeasti se todennäköisyys, että jos sulla on 4000 kuvan seassa yks kuva sun perseestä, niin kassissa pyöriskelevän puhelimen nappulat naputtavat juuri siihen kohdalle ja sen jälkeen pohjaan painuu vielä nappula kohdassa "lähetä" ja vielä onnistuu osumaan yhteystietoonkin? Veikkaan todennäköisyyden olevan yleisesti universumissa joku 0,000000000000001% luokkaa, mutta kun minä oon kyseessä, niin todennäköisyys tollaselle tapahtumalle onkin sit aika paljon suurempi. 

No, ei sit muuta kuin selittelyä ja pahoittelua menemään. Kerroin puhelimen olleen kassissa näppäimet lukitsemattomana, joten kuvan lähetys oli kaamea sattumus ja hänen nimensä puhelinmuistiossa ensimmäisenä. Kerroin kuitenkin olevai myöskin kovin iloinen, että perse lähti hänelle eikä esimerkiksi jollekin asiakkaalleni, tiesin nimittäin kyseisen mimmin ihan huumorintajuiseksi ja rennoksi yksilöksi, joten saatiin tapauksesta ihan hyvät naurut. Mut toki sekaan mahtui järkystystäkin, niin mulla kuin kuvan vastaanottajallakin. Mutta en edes halua kuvitella sitä häpeän määrää, jos persaus olisi tosiaan lipsahtanutkin vaikkapa mun opettajalle, asiakkaalle tai vaikkapa pomolle!

Mut sitten päästäänkin siihen, että miksi ihmeessä mulla oli puhelimessa kuva paljaasta persauksestani ja minkä takia tapaus tuli mieleeni tuosta Veikkauksen mainoksesta.

No kattokaas, kun me oltiin siinä menneenä kesänä olleet mökillä saunomassa. Ja kun istahdin sinne lähes sata-asteisen saunan lauteelle, niin enpäs huomannutkaan siinä olevaa metallista saunakauhaa ja onnistuin tälläämään pakarani suoraan siihen polttavan kuumaan kapineeseen. Ai saatana sitä huutoa. Lähti kuulkaa akka aika livakasti järveen viilentelemään pyrstöään.

Ja kun vihdoin sieltä vedestä nousin, niin halusin kovasti nähdä, että minkä näköinen ja kokoinen jälki sinne takamukseen oikein tuli, kun niin hitosti sattui. Vaikka melkoisesta yliliikkuvuudesta kärsinkin, niin persettäni en kyllä itse näe, eikä edes peilista ollut apua. Niinpä mä siis sain neronleimauksen, että ottaisin pepustani kuvan! Ja melkoinen vesikellohan sinne kuulkaa nousi, kyllä sen erotti sieltä selluliitin seasta, kun oikein aistikkaasti vielä suoralla salamalla sen paperinvalkoisen perän valaisi. 

Jonkin aikaa oli istuminen kivuliasta ja hanurissa näkyi polttomerkki vielä pitkään. Pikkuhiljaa asia kuitenkin unohtui ja niin unohtui se puhelimen kätköissä uinuva kuvakin siitä seitsemän leivän uunista. Aina siihen saakka kunnes puhelin kuukausia myöhemmin päätti järjestää sen pienen yllätyksen.

Että kuulkaa mua rakkaat lukijani, kun mä sanon, että jos otat kuvia perseestäsi, niin älä säilytä niitä puhelimessasi! 

(Ei kun hei… Sori, ajathan on toki tuosta sattumuksesta muuttuneet, näin vuonna 2016 näyttää siltä, että ne paljaiden pakaroiden kuvat nimenomaan kuuluu laittaa johonkin julkisesti esille… )

Kyseistä berberin kuvaa ei onneksi kuitenkaan tässä postauksessa nähdä, dokumentti polttomerkistä deletoitui välittömästi vahinkoviestien jälkeen. Mutta nyt tuli kyllä mieleen, että pitäisköhän napata uusi ruutu, että näkis vieläkö se arpi näkyy. Kenellekähän sen kuvan oikein lähettäis? 😀


 

..kassista löytyy kuivat treenivaatteet, just sinä päivänä, kun sade kastelee sut läpimäräksi työmatkalla

Vaikka en nyt muutenkaan ihan hirveen tyylilyylinä kuljeskele tuolla mun lehtikuvausduunissani, niin tää treenitrikoot + kirkuvan oranssi salipaita tuntui kuitenkin jo melkoisen väärältä. Nää vaatteet on niihin tilanteisiin kun urheillaan tai ollaan matkalla liikuntapaikalla, mut eihän tällaisissa nyt töissä pyöritä. Paitsi siis tänään. Ja ai että kokonaisuus muuttui oikeasti melko hillittömäksi, kun vilun tullen kiskaisin tuon repussa kuivana säilyneen vaaleanpunaisen trikoojakun. 

Eihän siinä mitään, jos ois vaan siellä toimituksessa pyörinyt, mutta kun piti lähteä ihmisten pariin kuvaamaan. Mä tunsin itseni jotenkin niin väärin ja nolosti pukeutuneeksi, että oli ihan pakko kuvattavan luokse mennessä selittää miksi olen työkeikalla tuollaisissa vaatteissa. Eihän se ihminen varmaan mitään sen kummempaa edes ajatellut, mutta kun itsellä oli pöljä olo. Kyllä mä tiedän, että tällä hetkellä moni pitää urheilutrikoita ihan normaalina arkivaatteena, mutta kun mulle ne ei sitä oo. (Mitkäs fiilikset teillä on asiasta?)

On se hyvä, että…

…päälläsi on alustoppi myös sinä päivänä, kun päätät kuvauskeikalla riisua sen kirkuvan oranssin paitasi

No pöljät olot sitten jatkui siitä sujuvasti, kun en erästä kuvaa ottaessani saanut mitenkään järkevästi ja kuvan sommitteluun sopivasti kulmaa vaihtamalla eliminoitua omaa kirkkaan oranssina hehkuvaa heijastustani eräästä lasipinnasta. Totesin siinä sitten, että helpointa on heittää paita hetkeksi veks, sillä heijastuksessa ei haitannut muu kuin väri. Ihan perushommia, että kuvaaja alkaa vähentää vaatetta kesken kuvauksen. 😀

Mitä siis opinkaan tänään?

1. Varavaatekerta (jotain muuta kuin treenitrikoot) duunikaapissa vois olla ihan paikallaan

2. Neonvärit ei välttämättä oo valokuvaajan paras valinta pukeutumisessa

 

PS. Älkää ihmetelkö, kun blogi päivittyy edelleen laiskasti. Tässä on nyt vähän kaikenmoista puuhaa… Päällä on mm. pakkaustressi, remppastressi, muuttokirppisstressi ja siivoustressi. Onneks toi Puuha-Pete jaksaa rauhoitella mua, että kyllä me jossain välissä saadaan tää kaikki tehtyä. Toivotaan niin. Nyt jatkuu pakkaaminen ja muutamat huonekalut pitäis mittailla, että otetaanko mukaan muuttaessa vai meneekö myyntiin.

 

 


Onnistuin kerrankin ottamaan kuvia pitkin päivää, joten vuorossa on läpileikkaus mun arkiseen tiistai-päivääni. Niin kuin meikäläisen perusarki välttämättä kauheesti ketään kiinnostais, mutta siitä huolimatta!

Kello soi 8.15. Pesen naaman ja hampaat ja kiskon päälle farkut, t-paidan ja hupparin. Otan lääkkeeni, sutaisen tukan kiinni ja vedän naamaan kepeän meikin: cc-voide, poskipuna ja kulmakynä.

Klo 8.54 hyppään pyörän selkään ja hurautan n. kilometrin matkan työpaikalleni, Porin Puuvillassa sijaitsevaan Satakunnan Kansan toimitukseen.

Tsekkaan vain nopeasti, että kamerarepussa on kaikki tarvittava ja nappaan koneelta kuvatilauksesta kuvauskeikan osoitteen. Paikalla on oltava jo kymmeneltä ja matkaa on reilu 60 kilsaa, joten hyppään autoon klo 9.10 ja suuntaan Skodan nokan kohti Niinisaloa.

Niinisalossa mua odottaa jo toimittaja, pari heppaa ja heppojen kanssa usean elokuvaan tekoon osallistunut herra.  En ole ollut paljoakaan hevosten lähellä, joten olen yleensä hieman peloissani, mutta Nuuru ja Aatu ovat niin käsittämättömän rauhallisia otuksia, että uskaltaudun aivan lähituntumaan. Vältän kuitenkin allergiani vuoksi koskemasta heppoja vaikka silittäminen olisikin ihanaa. Olen tällaisista eläinkeikoista aina ihan innoissani ja onkin taas pakko ottaa kuva sarjaan #ilovemyjob.

Haastateltavamme pyytää meidät vielä kanssaan kahville lähellä olevaan sotilaskotiin ja kun ei ole ihan tulipalokiire, niin vastaamme kutsuun myöntävästi. Syödään koko porukka tietenkin sotkun klassikot eli munkit. Haastateltavamme kertoo haasteesta, että jos pystyy syömään koko munkin nuolaisematta kertaakaan huuliaan, saa palkkioksi toisen munkin. Minä ahneena ja kokeilunhaluisena tietenkin päätin testata hommaa. Onnistun yllättävän hyvin. 

Paluumatkalla käyn taas perinteistä kanavarallia, kun yritän etsiä radiosta jotain siedettävää musiikkia. Mutta kaikkialta tulee vaan mainoksia tai jotain typeriä juontajien juttuja ja mulla meinaa mennä hermo. Vihdoin jokin kanava päräyttää soimaan Pretendersin klassikkoslovarin I'll stand by you ja siitähän se aukee meikäläisenkin urku. Pakko laulaa mukana ihan täysiä.

Olen takaisin toimituksessa puoli yhden aikaan ja siirrettyäni kuvat koneelle suuntaan samassa rakennuksessa sijaitsevaan Amicaan syömään. Olen hyvin onnelinen opintojen sivutuotteena saamastani Kelan ateriatukikortista, jolla lounas irtoaa hinnalla 2,60 €. 

Lounastauon jälkeen on aika valita ja käsitellä sekä heppakeikan että yhdet edellispäivän kuvat, Meitä kuvaajia on töissä nyt parin päivän ajan yksi enemmän kuin normaalisti, joten minun ei tarvitse lähteä enää iltapäivällä muille keikoille. Yleensä päivän aikana tulee käytyä 3-4 keikalla. Tänään on siis harvinaisen kiireetön ja rento työpäivä ja ehdin jopa siivota omia kuva-arkistojani. 

Viimeisimpänä pistän vielä kamerareppuni ja kamat ojennukseen, tsekkaan seuraavan päivän työlistan ja jätän kuvaamon taakseni klo 16.30.

Kotimatkalla poikkean noutamassa postista paketin ja kotiin päästyäni pitää uutta haalaria titetenkin heti sovittaa. Jes, on just passeli, joten se saa jäädä päälle! Sitten tukka ja naama kuntoon ja klo 17.15 jälleen ulos ovesta.

Polkaisen pyörällä muutaman korttelin päässä sijaitsevaan BePopiin ja tarkemmi ottaen Yle Satakunnan toimitukseen. Menen suoraan lähetykseen haastateltavaksi ja juttelemme toimittajan kanssa mm. bloggaamisesta, #Evekistä ja muista mun duunikuvioista.

Kun haastis on ohi hieman vailla kuusi, on pienen ostoskierroksen vuoro. Tokmannista kodin arkisia asioita kuten saippuaa ja Tigerista muutamia tarvikkeita tällä viikolla pidettävää kuvauskoulutusta varten.

 

Vielä ruokakaupan kautta. Soitan miehelle, joka kertoo olevansa remppahommissa äitinsä luona, eli ei siis kokkia kotona. Koska murun kotiintuloajasta ei ole tietoa, päädymme keskustelussa siihen tulokseen, että tänään syödään jotain valmista.

Nakkaan ostokset kotiin, lisään huulipunaa ja nappaan kameran ja jalustan kainaloon ja painelen parin korttelin päähän ottamaan asukuvia uudesta haalaristani. (Kuvat blogissa huomenna!) Hommassa auttaa jälleen kerran Olympuksen O.I. Share appi, jonka avulla voin hallita kameraa puhelimeni kautta.

Kun yritän päästä kotiin, huomaan ärtymyksekseni, että avaimet on jääneet kotiin. En usko asiaa todeksi ennen kuin olen tyhjentänyt koko käsilaukkuni maahan. Mutta ei niitä oo. Ja puhelimestakin loppui just akku, joten en voi soittaa Tommille, että koska hän mahtais olla tulossa kotiin.

Ei siis auta muuta kuin mennä lähibaariin lataamaan puhelinta. Ja samalla voikin sitten juoda pitkästä aikaa yhden siiderin. Tulee just tarpeeseen. Luen päivän lehdet, rupattelen baarin omistajan kanssa ja olen lopulta ihan iloinen, että tuli tällainen pieni pakollinen tauko päivään. N. 45 minuuttin odottelun jälkeen ilmoittelee murukin saapuvansa kotiin ja minäkin pääsen vihdoin puoli yhdeksän aikaan takaisin sisään.

Illalliseksi on tänään Pirkan pakasteita. Chicken Thai Peanut -kuutio yllättää olemalla ihan jees valmisruoaksi.

Televisiostamme tulee tietenkin tänäänkin jalkapalloa. Siitä ei taida paljon muuta nähdä seuraavan kuukauden aikana.. Tai no, katsotaan me yks NCIS-jakso kahden pelin välissä, mutta itse käsittelen samalla kuvia. Nyt töllössä huutaa Portugali-Islanti -matsi ja mä naputtelen tätä postausta. Vielä pitäis hoitaa vähän duunihommia; lähetellä muutamat sähköpostit, tehdä yks lasku ja kirjoittaa huomisillaksi to do -lista. Sitten kello onkin jo hivenen yli puolen yön jolloin kaadun sänkyyn ja olen untenmailla aivan pian.

125 km autolla, 3 km pyörällä, 2 heppaa, n. 400 kuvattua ruutua, n. 40 käsiteltyä kuvaa, yhdet unohtuneet avaimet, 1 siideri…. siinähän se melkein olikin pähkinänkuoressa tämä tiistai.