Mä taisin siinä mun ja Tommin 10v-taipaleesta kertoneessa postauksesssa luvata, että sen sortin ällösöpöilyä ei olisi luvassa seuraavaan kymmeneen vuoteen. No, joudun syömään sanani, sillä en mä voi olla julkaisematta muutamia mun lemppariotoksia meidän muutaman päivän takaisista kuvauksista.

Kuvaajana toimi studiomme toinen kuvaaja Nelly, jonka ottamia asukuvia onkin nähty täällä blogissa aika usein sen jälkeen, kun hän aloitti meillä oppisopimuksen viime vuoden lopulla.

Mun toiveita näiden kuvien suhteen oli urbaani miljöö ja se, ettei niissä olisi turhan jäkkää poseeraamista vaan meille kahdelle tavanomaista läheisyyttä. Ja juuri sitä saatiin! Kuvia on ihan hirmuinen läjä, mutta tässä ehdottomat suosikkini.

IMG_7884_pieni    IMG_7717_ra_pienij

Tommi ei tykkää hymyillä kuvissa, kun näyttää omasta mielestään muka typerältä, mutta kyllä sinne muutama hymykin saatiin osumaan. 😀

IMG_7697_pieni

IMG_7746_pieni

veeratommiblogiin

IMG_7780_raj

IMG_7780_mv_pieni

Kuvat: Nelly Stenroos

Tämä viimeinen kuva taitaa olla ihan suurin suosikkini ja mietinkin, että siitä voisi tehdä kotiin taulun. En vain vielä tiedä olisiko mustavalkoinen vai värillinen parempi… Molemmat hyviä. Pitänee kysellä mitä mieltä miekkonen on.

Mä olen ihan hirveän onnellinen, että saatiin aikaiseksi ottaa nää kuvat. Itse, kun  tahtoo olla juurikin siinä suutarin asemassa jolta puuttuat kengät. Siis onhan mulla blogin myötä ihan hulluna kuvia itsestäni, mutta meistä kahdesta tosiaan aika heikosti ennen tätä. Seuraava operaatio onkin sitten saada uusia perhekuvia isän ja äidin kanssa. Edelliset kun on muistaakseni vuodelta 2005.

Mitäs olette mieltä, onko liian imeliä kuvia vai kehtaako tämmösiä pistää seinälle? 😀


Ai että, niin se kuulkaa elämä vaan on mielenkiintoista, että kun ehtii nillittämään yhdestä asiasta äänee, niin äkkiäkös sitä ilmestyy toinen kurkkua kuristava katastrofi nurkan takaa. Yksityiskohtia sen enempää kertomatta totean vain, että nyt kuulkaa pikkusen huolettaa.

Mutta tämä on oikeastaan tilanne, jossa huolettaa jo siinä määrin, että ajatus kääntyy loppujen lopuksi toisin päin ja alkaa ajatella, että jospa tämä katastrofi olisikin sellainen joka kääntyykiin loppujen lopuksi voitoksi. Yhtä aikaa siis hätääntynyt ja luottavainen fiilis.

Joo, tiedän että tällainen ”mulla on yks juttu josta en voi kertoo” on ärsyttävää, mutta halusin kuitenkin kertoa millaisissa tunnelmissa täällä mennään vaikka syistä en puhukaan. Tämä postaus on nimittäin hyvä esimerkki siitä millaista osatotuutta sitä yleensä blogissaan esittelee. Yleensähän sitä kun ei avaisi juurikaa noita negatiivisia tunnelmiaan, vaan postaisi vaan seuraavanlaiset kuvat.

kengat_morgan2

Ai että, siinä ne on bloggaajalla taas uudet yhteistyökumppanilta saadulla lahjakortilla tilatut korkokengät jalassa. Justhan se esitteli edelliset. On se vaan tuonkin ihmisen elämä helppoa ja kepeää, kun kengät on ilmaisia ja kosmetiikkaakin vissiin pukkaa postiluukusta enempi kuin ehtii käyttää. 

Sillä tavalla on kyllä nyt vähän outo tää bloggaaja, kun ei mitään tonnien merkkiveskaa roiku käsipuolesta. Ehkä se on jo kyllästynyt siihen viime viikolla ostamaansa Vuittoniin. Ja mihin se skumppalasikin on kuvasta unohtunut? Eiks ne bloggaajat juo kuplajuomaa lounaallakin?

Aina se vaan hymyilee kuvissa leveästi! Eikö sillä oo ikinä huono päivä? Mutta hymyilyttää kai se kun itseään kuvaamalla ja kengistä kirjoittelemalla rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Ja se on varmaan menossa taas johonkin ilmaisen skumpan kekkereihin minkä jälkeen saadaan kymmeniä kuvia sen bloggaajakavereista.

asukuvaB

farkut-Lindex Generous/silkkitoppi pitsiliehukkeilla -Coast (ostettu Manchesterista vuonna 2010, käytetty kerran, eilen löysin sen  ja rakastuin) korkokengätMorgan (saatu Spartoolta)

Niin, semmoseltahan kuplivan keveältä ja helpoltahan se saattaa jonkun ihmisen elo blogin perusteella vaikuttaa. Sitä kun kertoo mieluummin niistä ihanista kesäjuhlista joissa näki ystäviä, siitä uudesta lempparihuulipunasta joka maistuu vadelmalta ja niistä näteistä kengistä jotka jalassa tuntee itsensä hetken ajan maailman valtiattareksi.

On helpompaa hymyillä 1/200 sekunnin verran asukuvassa kuin kertoa miltä tänään tuntui, mikä pelotti ja huoletti. Uudet kengät, alennsmyynnistä löydetyt farkut ja omasta kaapista uudelleen löydetty silkkitoppi ovat niitä pikkuisia makeita rusinoita tässä arjen pullataikinassa.

On helpompi nyppiä pullasta se rusina ja esitellä sitä kuin maistattaa ihmisillä itse taikinaa, joka voi toisinaan olla raakaa ja joskus taas täysin pilalle palanutta. (ai että minkä metaforan siinä leivoin!! 😀 )

kengat_morgan1

Tämän postauksen alussa kerrotut fiilikset ja parin päiväinen avautumispostaukseni koskien (mielen)terveyttä kuitenkin nyt ehkä osoittavat, että siitä ainaisesta blogikuvissa hymyilemisestä ja ystävien kanssa kilistellyistä skumppalaseista huolimatta sinne taustalle mahtuu hirvittävästi asioita, myös niitä elämän ikäviä puolia. Että vaikka tyyppi bloggaisi korkoja, kolttuja ja kikatusta, niin se saattaa silti itkeä.

Mm. muotiin, tyyliin, kauneuteen ja sisustukseen keskittyviä blogeja lukiessa saattaa hämääntyä luulemaan, että niiden kirjoittajien elämän pahimpia kriisejä ja ongelmia ovat luksuslaukun ratkennut vetoketju, talvisaappaiden irronneet korkolaput, myynnistä poistettu lempi huulipuna ja designesineiden järjestys olohuoneessa.

veeratommiblogiin

Mulla ei ole tällä hetkellä mitään noista edellä mainitsemistani ongelmista, mutta pari-kolme muuta vähän eritasoista kyllä. Niistä huolimatta aion edelleenkin keskittyä blogissa pääosin hymyilemään ja iloitsemaan kengistä ja koltuista. Haluan pitää n. 99% blogin sisällöstä kepeänä ja hymyilevin otoksin kuvitettuna.

Minulle on kuitenkin tärkeää, että te lukijat tiedätte myös sen, että vaikka kotini pursuilee kenkiä, mahtuu sinne myös huolia. (Mutta onneksi sinne mahtuu myös haleja ja rakkautta! Monta ihanaa kuvaa tuli eiliseltä, mm tuo raatihuoneen portailla otettu halipusikuva)

Kiitokset muuten kaikista tsemppi- ja vertaistukikommenteista kilpirauhaskitinään! Mä jatkan nyt vähän murehtimista muilla asioilla, mutta voitte olla varmoja, että aina välillä mä pistän huolet hetkeksi ajatuksista sivuun ja lepuutan aivoja selaamalla netistä mitäs muutakaan kuin kenkiä!

PS. Postauksen kengät tosiaan siis tarjosi Spartoo. Härskisti siis mainoshommia kaiken ”on mullakin välillä vaikeeta” -kitinän keskelle.


Blogi on minulle paikka, jossa haluan pääsääntöisesti keskittyä kivoihin asioihin ja kepeyteen. Kun tosielämässä sukeltelee toisinaan Mariaanien hautaan verrattavissa syvyyksissä, on terapeuttista, että on olemassa harrastus josta pitää ja jossa voi keskittyä auringonpaisteeseen, sateenkaariin ja pilvilinnoihin. Dokumentoimalla iloista ja hymyilevää itseäni valan itseeni luottamusta, että elämässä on valoa ja iloa vaikka ne toisinaan tuntuvatkin olevan täysin hukassa.

Voinette jo tästä alustuksesta päätellä, että nyt on sitten vuorossa vastapainoksi jotain muuta kuin auringonpaistetta ja leveää hymyä. Avauduin viime vuoden keväällä yhden postauksen verran jaksamiseni rajoista ja olen jonkin verran matkan varrella maininnut jotakin kiusanani olleista fyysisistä vaivoista. Muuten olen pitänyt hyvinvointi(tai enemminkin huonovointi) -asiani täältä poissa.

Nyt viime aikoina olen kuitenkin kokenut siinä määrin ikäviä ja itseäni pelottavia tunteita, että olen tajunnut, että minun on otettava ne tunteeni todesta ja keskityttävä jälleen tosissaan niiden voittamiseen. Siihen taisteluun kuuluu mielestäni se, ettei fiiliksiään yritä väkisin peitellä, sillä se jos mikä vie energiaa. Ja energia on juuri se mitä minulta nyt puuttuu.

MjAxMy1jNGE0YmNmOTg0YWZmN2Zl

Tuosta linkkaamani kirjoituksen tilanteesta on paljon muuttunut jo paremmaksi. Olen tehnyt paljon töitä oppiakseni jättämään työni ja siitä stressaamisen työajalle. Onnistuin pitämään kesälomani niin, että en katsonut duunikalenteria ennen kuin pari päivää ennen loman loppumista ja uskalsin sanoa ihmisille jotka kyselivät työasioista, että palaan asiaan, kun lomani on ohi. Minä siis ensimmäistä kertaa arvostin itseäni ja omaa aikaani siinä määrin, etten ajatellut jonkun muun ihmisen asioiden olevan tärkeämpää.

Minä olen kesän aikana myös ollut kaksi kertaa muutaman päivän sairaslomalla (toisen kerran kauheassa flunssassa ja toisen kerran olkapään vuoksi) ilman, että olen ajatellut olevani kamala ja huono ihminen. Sen sijaan olen ajatellut, että antamalla itsekin itselleni luvan lepuuttaa esimerkiksi sitä olkapäätä lääkärin suositteleman ajan, pääsen asian kanssa todennäköisesti vähemmillä ongelmilla kuin jatkamalla väkisin työntekoa.

Eli olen oppinut ajattelemaan, että oma hyvinvointini on tärkeämpää kuin työni ja löytänyt sitä kautta hieman armollisuutta itseäni kohtaan.

MjAxMy1hYTQ3YmViYjgyNzg1ODMz

Mikä sitten on huonosti? Mieliala. Se tässä on huonosti. Olen ollut viime aikoina taas ihan hirvittävän ärtynyt ja tuntenut ns. ihmisvihaa ja halua erakoitua omiin oloihini. Suurimman osan ajasta minusta on lähes mahdotonta keksiä mitään asiaa joka tekisi minut iloiseksi. Teen työni, koska on pakko maksaa laskut. Muun ajan mielelläni vain nukkuisin. En tiedä mitään kamalampaa asiaa kuin aamut. En keksi mitään (paitsi söpöt pienet koiranpennut), mikä saisi minut nousemaan vuoteesta ennen kuin on ihan pakko.

En tahdo nähdä ihmisiä ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Viime viikolla iskenyt hillittömän paha vastenmielisyys sosiaalista kanssakäymistä kohtaan nousi jo sellaiselle tasolle, että tajusin ettei se voi olla normaalia. Sitten törmäsinkin sopivasti tähän Mielenterveys ja kilpirauhanen -artikkeliin.

MjAxMy01ZmRlMTFhNTJkMzBmYzUz

Niin, se kilpirauhanen. En ole aikoihin käynyt verikokeissa, ei käryäkään millaisilla arvoilla mennään. Mä jotenkin välillä unohdin sen koko asian. Olen niin pitkään ehtinyt ajatella, että ehkä minun osani vain on olla alituiseen väsynyt ja mieli maassa kulkeva mytty, etten tajua ajatella syy- ja seuraussuhteita. Mutta moni kohta tuosta artikkelista osui kyllä lujaa ja Tommikin ne kohdaltani allekirjoitti:

“… Kilpirauhaspotilaat, varsinkin vajaatoimintapotilaat, hakevat hiljaisuutta ja rauhaa. He eivät viihdy aktiivisessa ja meluisassa ympäristössä, ja heillä on yleensä hyvin alhainen sietokyky koville äänille. Heillä on tapana hakeutua paikkoihin tai tilanteisiin, joissa he voivat rauhassa vajota omiin ajatuksiinsa ja yksinäisyyteen.”

”Vajaatoimintapotilaat voivat helposti erakoitua ystävistään, ja he eivät mielellään puhu paljon tai lähde pois kotoaan. He voivat kadottaa kaiken motivaationsa olla missään kanssakäymisissä kumppaneidensa kanssa. Yleisesti ottaen vajaatoimintapotilaat vain haluavat olla yksin. Heitä vaivaa jatkuva halu nukkua, ja lähimmäisten yrityksistä huolimatta he erakoituvat helposti.”

Kyllä, kyllä ja vielä kerran kyllä! Aivan kuin minä viime aikoina!

MjAxMy01Mjc2NzgzZjI3NzUxYjM1_5160f4582fe41

Voisiko siis olla, että en minä ole menettämässä järkeäni, vaan vetäytymiseni ja lisääntyvä vastenmielinen suhtautumiseni muihin ihmisiin (joka ihmetyttää kovasti tällaista entistä supersosiaalista) johtuisi kilpirauhasesta? Mä en vaan jotenkin ole päässyt vielä mukaan sellaiseen kokonaiskuvaan tässä asiassa.

Työterveyslääkäri nyt lupasi olla se taho jonka kanssa niitä arvoja seurataan ja lääkityksen määrää säädetään, mutta en minä ole osannut ottaa tällaisia selkeästi pääkopan sisäisiltä tuntuvia oireita oikein puheeksi. Ja kun selkeästihän minulle ei ole vieläkään kukaan sanonut, että diagnoosini olisi kilpirauhasen vajaatoiminta, lääkitys on anettu vähän sellaisella ”kokeillaan ja katsotaan nyt” -ajatuksella ja sen vuoksi en oikein itsekään meinaa tajuta mitkä kaikki asiat voisivat liittyä kilpirauhaseen.

Mietin kovasti, että voisiko se olla mahdollista, että minussa on sittenkin tallella se aktiivinen ja sosiaalinen Veera, joka viihtyy ihmisten seurassa ja innostuu asioista. Onko jossakin Veera joka suoriutuu sujuvasti arjestaan, iloitsee ja unelmoi? Mä en haluaisi olla apaattinen ja tympiintynyt Veera, jonka mielestä puhelimen soiminenkin on ahdistavaa ja joka mieluummin vaihtaa toiselle puolelle katua nähdessään jonkun tutun tulevan vastaan.

MjAxMy00ZWRkOThmNjdlYWFmMzA5

Miksi mä en ole älynnyt reagoida tähän asiaan taas aiemmin? Mutta niinhän sitä kyllä vajiksesta aina sanotaan, että oireet hiipivät niin salakavalan hitaasti, että niihin vaan tottuu ja niiden kuvittelee olevan osa normaalia itseä. Ehkäpä on kyse siitä, että lääkitys ei ole riittävä ja mun olisi pitänyt tajuta tämä olon heikkeneminen jo paljon aiemmin, mutta olen tajunnut sen vasta nyt. Muistan, että minulta on joskus vajaa kymmenen vuotta sitten otettu ekan kerran kilpirauhaskoe, mutta sen on silloin vain sanottu olevan normaali. Pitäisiköhän ottaa selvää mitä arvot ovat silloin olleet..

Kamalaa jos selviää, että arvot ovat jo silloin olleet alakantissa. Entä jos kaikki nämä vuodet, kun olen ihmetellyt omaa muuttumistani aktiivisesta ja energisestä nuoresta alati väsyneeksi ja masentuneeksi aikuiseksi. Ja olen vain kuvitellut, että nuorenpana ei vaan ollut elämässä niin paljon stressitekijöitä, että tällaista se työssäkäyvän aikuisen elämä varmaan sitten oikeasti on, ainaista vitutusta, väsymystä ja kärsimystä. Sillä näytänpä millaista naamaa tahansa sujuvasti suurimman osan ajasta ulospäin, niin sitä mun viime vuodet ovat kuoren alla enimmäkseen olleet täynnä, ahdistuksen ja väsymyksen tunnetta. Vaikka hyviäkin fiiliksiä ja hetkiä on toki ollut, niin se elämän perusvire on hyvin pitkään ollut aivan liian matala.

MjAxMi1iY2IzZjdkMjE2MGEyYzBk

kuvat: someecards.com

Tää kirjoittaminen tuntuu auttavan aina. Nyt mä olen taas jotenkin hieman enemmän raiteillani. Mä tiedän, että seuraava askel on todellakin suunnata taas lääkärille ja labraan. Tuleviin askeliin kuuluu myös miettiä mitkä ovat elämässäni ne asiat joita oikeasti haluan ja jaksan tehdä ja raivata pois ylimääräiset stressitekijät. Pakkohan täältä suosta on pystyä nousemaan. Onhan!?