20.09.2012

Posted at 17:23h in Yleinen by
0 Likes

En ole koskaan harrastanut päiväkirjamaisia päivä kuvina -postauksia, mutta jostain syystä innostuin yhtäkkiä eilen yrittämään. Että tervetuloa nyt sitten kurkkimaan mun ihan über-mielenkiintoiseen arkeeni! Huonosti käynnistyviä unisia aamuja ja aivan liikaa tietokoneella istumista, niistä on mun peruspäivät tehty.

keskiviikkoaamun ensimmäinen meno oli merkitty kalenterrin klo 8.30, joten kampesin sängystä ylös useamman torkutuksen jälkeen noin kymmentä yli kahdeksan. Aikaa ei ole liiaksi eikä sen puoleen kyllä energiaakaan, joten kiskon päälle ensimmäisenä sohvalta käteen osuvat vaatteet (sammarit ja neule), pesen hampaat ja piilotan unimörkön pystyyn sotkeman tukan pipon alle.

Ehostautumiseksi riittää tässä vaiheessa päivää se, että putsaan unihiemat naamalta ja paiskaan naamaan kerroksen sävyttävää päivävoidetta. (kuvassa näkyvät Weledan ja Lumenen törpöt saatu blogin kautta)

Kurkkaan nopeasti jääkaappiin, mutta näkymä ei juuri ilonkiljahduksia aiheuta. Tarjolla on maitoa, jugurttia ja kuohuviiniä. Ei satu tekemään mieli mitään noista, joten aamiainen on lasi vettä ja tyroksiinit. Eli ihan perus meininki. (Mun olis niin opeteltava syömään aamupalaa! Siihen vois toki auttaa, jso jääkaapin sisältö olis asteta houkuttelevampi..)

Rotsi niskaan, iPad ja puhelin kainaloon ja kiireen vilkkaa hissiin. Kellon mukaan mun pitäisi olla töissä jo minuutin päästä!

Mutta haha! Eipä tullut kiirekään, sillä päivän eka duunipaikka on ihan kirjaimellisesti nurkan takana, joten olen ihan aikataulussa.

Keskiviikko on Sovituskoppi-päivä! Tehdään siis Emma-Kaisan kanssa tekemässä illan lähetykseen tuleva haastattelu ja spiikit nauhalle heti aamusta. (iloisten luuripäiden kuva ei ole eiliseltä, vaan joltain sellaiselta päivältä, kun kiire ei ollut niin mahdoton ja oli aikaa kuvaillakin) Juontajakollegani ääni on flunssan vuoksi alamaissa ja melkoisen miehekäs joten minä hoidan haastattelun suurimmaksi osaksi.

Kiire on melkoinen sillä Emmiksellä on menoa, mutta onneksi touhuun on alkanut jo yli puolen vuoden aikana tulla varmuutta, joten hommat hoituu ilman paniikkia. Kun E suuntaa omille asioilleen, minä jään vielä editoimaan haastattelun pariin pätkään ja editoimaan pahimmat köhimiset ja räkäkurlaukset pois, ettei tauti tarttuisi radion välityksellä kuulijoihinkin.

Mukana vielä lauantaina nappaamani kuva jokin aika sitten toimitukseen saapuneista promomatskuista. Ei ehkä jää epäselväksi mitä ”Pantava päälle” -sloganilla varustetut Eazy-pakkaukset sisältävät. 😉 Nämä varmaan tekevät kauppansa esimerkiksi ensi viikolla järjestettävässä Yrjönkadun Approssa, jonka yhteistyökumppanina Eazy toimii.

Kun haastikset on kunnossa ja Emmis saapuu asioiltaan, suuntaamme vielä kiljuvien vatsojemme vaatimuksesta etsimään lounasta. Aamupäivä on kuitenkin vielä niin aikaisessa vaiheessa, että yhdestätoista alkaen tarjoiltaviin lounaisiin on vielä tovi aikaa, joten tyydymme pikaisiin ja ikuistamattomiin sämpylöihin kahvilassa.

Minulla ei ole vielä kiire minnekään, joten ehdimme hetken aikaa suunnitella millaisia kuvia ottaisin Encestä ensi viikolla näyttökoettani varten ja pinkaista sen jälkeen vielä pikaisille pipo-ostoksille. Minä tyydyn ainoastaan sovittelemaan H&M:n söpöä korvapipoa (jonka korvat on liian takaraivolla, ei hyvä), mutta Emmikselle  onneksi löytyy pari pulsupipoa Cubuksesta.

Päivän ensimmäinen ja tällä kertaa ainoa kuvauskeikka on sovittu ihan kotini lähelle, joten nappasin kuvauskamat studiolta mukaan jo edellisenä iltana säästyäkseni edestakaisin kulkemisen vaivalta. Tämän logistisen helpotuksen vuoksi minulle jääkin yllättäen reilu tunti aikaa ennen töihin suuntaamista.

Hipsin siis kotiin ja ehdin vielä nähdä vasta iltavuoroon suuntaavaa miestäkin. Tunnissa ehdin sutia naamaa hieman edutuskelpoisemmaksi, vastailla muutamiin blogimeileihin ja selailla Pinterestiä inspiraatiokuvien toivossa.

Ensi viikolla on  luvassa ammatutkintoni studiokuvauksen näyttökoe ja portfolion kasaaminen ja näyttökuvien suunnitteleminen rassaavat hieman hermoja. Nyt saatan kuitenkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että kuvausidea varmistui Emmiksen kanssa jutellessa. Huh!

Edell mainittujen toimien lisäksi minulle jää aikaa vielä sutia naamani hieman edustavammaksi ja etsiä piilossa luimisteleva vyö ilkeästi valuvien sammareideni avuksi. Valuvat pöksyt ja kuvauskeikka ei nimittäin ole lainkaan hyvä yhdistelmä!

Hieman ennen yhtä nakkaan painavan kamerarepun selkääni, nappaan kaksipyöräisen alleni ja huristelen lehtikuvauskeikalle Porin etelärantaan. Muutaman korttelin matkalla ohitan mm. Porin kauniin Raatihuoneen ja sen edustavalla olevan raatihuoneenpuiston. Täälläkin on tullut paritkin hääkuvat kuvattua!

Kuvauskeikalta ei luonnollisestikaan ole kuvamateriaalia muuta kuin asiakkaalle toimitettavaksi. Minulla ei valitettavasti ollut henkilökohtaista valokuvaajaa ikuistamassa minun toimiani. Se on kyllä harmi, jäitte paitsi kaikista todella ergonomisista kuvausasennoistani.

Lähes tunnin kamerajumpan jälkeen olen niin janoinen, että hakiessani pyörää taidemuseon edestä parkista, päätän piipahtaa juomapaussille museon kahvila Muusaan. Kylmän limun ja päivän lehden jälkeen takaisin pyörän selkään ja kohti työpaikkaa.

Ja siihenpä se sitten päivän vaihtelevuus päättyikin. Klo 14 eteenpäin luvassa on vain tätä:

Hautaudun studiomme kauimmaisessa peränurkassa sijaitsevaan omaan työpisteeseeni ja avaan ensimmäisenä juuri  äsken tekemäni keikan kuvat. Ensin huonot kuvat pois, sitten karsitaan vielä vähän lisää. Valittuihin kuviin perussäädöt kohdilleen ja sitten kuvat asiakkaalle, jotta hän pääsee valitsemaan mitkä kuvat päätyvät lehteen asti.

Kalenterini työlista on täynnä hommia jotka kaikki tuntuvat lähes yhtä kiireisiltä. Reilun viikon loma ehti jo tehdä sen, että tunnen olevani aikataulusta jäljessä ja rästihommia piisaa. Teen koevedoksia, vastaan asiakkaiden meileihin, sovin kuvausaikoja, soitan tulevalle hääasiakkaalle, laskutan, kirjoitan lisää kohtia työlistaani ja kaikkea tätä suloisen sekavasti lähes yhtä aikaa.

Minulla on aina pari sähköpostia kesken ja photoshopissa kuvia kesken ja sitten tuleekin jo mieleen kolme muutaki asiaa. En siis todellakaan ole se kaikista järjestelmällisin ihminen töitä tehdessäni. 😀

Neljän jälkeen tapaan yhden asiakkaan ja suunnittelemme muutaman taulun heidän perhekuvauksensa kuvista. Tässä vaiheessa monen työpäivä päättyisi, mutta minusta tuntuu, että omani vasta alkaa. Työkaverit huikkaavat heipat ja minä jään studiolle yksin. Sähköpostiliikenne ja muut juoksevat asiat on hoidettu, joten käyn kuvatilausten kimppuun. Muutama tunti kuolatippojen, tummien silmänalusten, allien ja rumien kainaloiden korjailua, jotta saan kiireisimmät kuvatilaukset käsiteltyä.

Mutta arvatkaas mitä sitten sen jälkeen? No se päivän kamalin operaatio eli portfoliokuvien valitsemista. Yääh! Niin kusinen homma, ette tosikaan. Jotain alustavia karsintoja olen jo tehnyt, mutta nyt taas kaikki kuvat alkaa näyttää ihan samanlaisilta ja kauheelta tuubalta enkä haluaisi esitellä niistä arvioijille yhtäkään. Haluan kuitenkin saada asian etenemään nyt, joten valitsen muutamat varmat tapaukset, käsittelen ne kuntoon ja laitan tilauksen menemään kuvanvalmistamoon.

Olen tilannut murun hakemaan minut töistä omalla työmatkallaan, joten vihdoin klo 22.30 suljen työkoneen ja raahustan haukotellen autoon.

Tähän loppuivat kuvat, mutta niin kyllä loppui myös minulta veto. Kotiinpäästyä se oli hieman blogien lueskelua, iltapalaa ja taju pois.

Että tällaista eilen. Ette ehkä ihmettele miksi en bloggaa päivittäin. ;D


08.08.2012

Posted at 20:46h in Yleinen by
0 Likes

 

Siis totuushan on se, että meikäläinen on jo kerran elänyt todellista supermallin elämää. Aika rankkaahan se oli. Matkustamista, salamavalojen välkettä ja poseeraamista. Vaikka mä nautinkin mallin hommista ja kaikista niistä upeista vaatteista joihin mua puettiin, niin päätin kuitenkin lopettaa mallin työt jo aika nuorena. Tajusin, etten voi rakentaa elämääni ja uraani vain ulkonäköni varaan, joten mun pitäis hankkia myös jokin koulutus. Niinpä tämä super model ”jäi eläkkeelle” uransa huipulla, Kodin Kuvalehden kansikuvan jälkeen ja aloitti ”opintonsa” seurakunnan kerhossa.

(Tää kuva on nähty täällä blogissa sen verran monesti (ainakin kolme kertaa!!), että alkaa kohta vaikuttaa, että se tosiaan on elämäni suurin saavutus. 😀 )

Nyt lähes kolmekymmentä vuotta ja n. 85 kiloa myöhemmin nuo nuoruuden hommat lakoi kuitenkin siinä määrin taas kutkuttaa, että pistin oman kuvani mukaan KappAhlin XLNT Model Search -kilpailuun.

Oon aina hirveästi tykännyt esim. Seppälän Oman elämänsä -supermalli kampanjoista ja olen sitä mieltä, että vaikka tiedänkin ammattimallien olevan hommassaan ihan lyömättömia, niin on silti virkistävää nähdä mainoksissa välillä myös ns. puskasta revittyjä taviksia. Ja kun nyt kerrankin johonkin etsitään kaltaistani pyllerötavista, niin täytyihän siihen nyt osallistua.

Osakilpailussa (niitä on kaksi) eniten ääniä saanut tyyppi pääsee suoraan mukaan 30 hengen semifinaaliin, johon tuomaristo valitsee loput kilpailijat. Lopullisen voittajan, eli XLNT-mallin kaudeksi 2012-2013 tuomaristo valitsee sitten viidestä finalistista. Eli jos olet vähintään 44-kokoinen mimmi, niin osallistu ihmeesä itsekin.

Jos olet sitä mieltä, että minulla on kurvit kohdallaan tavispyllerömalliksi ja  haluat auttaa minua äänien keräämisessä, niin käy klikkaamassa nappulaa TÄÄLLÄ. 

 


20.06.2012

Posted at 18:48h in Yleinen by
0 Likes

Kaksi yötä lomaan on, laskin aivan itse juuri! Ja tiedättekö mitä se loman läheneminen ainakin minulla itselläni tarkoittaa? No ihan järjetöntä kiirettä ja stressiä tietenkin! Sitä aina kuvittelee, että pitäisi tehdä kaikki maailman työ ennen kuin voi jäädä lomalle hyvällä omallatunnolla. Ikään kuin se loma ei olisi ansaittu, jos ei viimeistä paria viikkoa riuhdo itteensä ihan väsyksiin. 😀

Tällä kertaa on kuitenkin sanottava, että työkiireet ovat viime viikkoina olleet sieltä mukavimmasta päästä, sillä olen saanut monen tympeemmän koneella piipertelyhomman sijaan saanut tehdä todella paljon sitä itteensä, eli kuvata. Kameran edessä on ollut läjä upeita ylioppilaita, monia suloisia vauvoja, hehkuvia odottavia äitejä, rakastuneina toisiaan tuijottelevia hääpareja ja paljon muita ihania ihmisiä joita on ollut ilo kuvata.

Olen pitänyt työni melko pitkälti poissa täältä blogista, mutta nyt duunista kumpuavat ajatukset liippaavaat niin monelta osin tämän bloginkin keskeisiä teemoja, että pitänee avautua. Kuvituksena muutamia työjuttuja.

Yo-kuvaus ilta-auringon aikaan Porin Kallossa. Kesäassarini avustaa toimimalla valojalustana.

Olinpa kuinka väsynyt tahansa,  ja vaikka aamulla töihin lähteminen tuntuisi miten tahmealta, niin saan kerta toisensa jälkeen huomata, että aina siksi aikaa, kun minulla on asiakas kamerani edessä, unohdan itseni ihan täysin. Katson usein työpäivän jälkeen peilistä omaa kuvaani ja mietin, että ”ei hitto mä olen taas ollut ihan hirveän näköinen, ihme ettei oo asiakkaat säikähtäneet”.

Siellä sitä on tullut hiki otsalta valuen ryömittyä puskissa, kallioilla, hiekkateillä ja lattioilla jossain vaatteissa jotka on valittu aamulla puhtaasti mukavuuden vuoksi. Paidan helmalla tai hihalla on vielä päivän mittaan saatettu pyyhkiä puhtaaksi niin puistonpenkki kuin jonkun mukulan naamakin. Ja jos olen aamulla tehnyt sen virheen, että olen sutinut silmiini meikkiä, niin ainakin vasemmasta silmästä  ne on takuulla levinneet ympäristöönsä. 😀

Ylioppilas-kaunotar studiossa

Olen viime aikoina pohtinut todella paljon mm. sitä, että mitä minä oikein haluan tehdä työkseni ja mitkä ovat niitä asioita mistä nautin ja joissa olen hyvä. Olen tullut siihen tulokseen, että tykkään työssäni erityisen paljon siitä, että saan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kuvankäsittely ja muu yksinäinen näytön tuijottaminen ovat niitä hommani varjopuolia, mutta työn sosiaalinen puoli onkin sitten ihan hurjan kivaa.

On mahtavaa tavata koko ajan uusia ihmisiä eli haasteita. Voisin sanoa, että n. 8 tai 9 kymmenestä kuvattavasta (aikuisesta) on aluksi sitä mieltä, että ”minusta ei kyllä saa hyvää kuvaa sitten millään!”. Tämä on erityisen yleistä etenkin meidän naisten kohdalla. 😀 Onkin sitten suunnattoman mielenkiintoista alkaa luomaan tilannetta sellaiseksi, että asiakkaalle tulisi hyvä, rento ja luottavainen fiilis. Ja siitä ihmisten kohtaamisesta minä pidän suunnattomasti!

Thing for The Blingin Teemu oli aivan loistava ja eläytymiskykyinen malli

Olin pitkään ihan suunnattoman kriittinen omaa osaamistani kohtaan. Jopa siinä määrin, että valokuvaaminen tuntui lähes ahdistavalta asialta, koska ajattelin, että on niin paljon asioita joita en vielä hallitse.

Kokemuksen karttuessa olen kuitenkin oppinut hieman relaamaan ja tajunnut, että tekniikkaa, valaisua ym. voin kyllä opiskella lisää niin paljon kuin vain jaksan ja silti aina löytyy kehitettävää. Tällaisessa työssä ei ikinä ole valmis, eikä tarvitsekaan olla. Samalla olen myös oppinut arvostamaan niitä asioita joissa tunnen olevani oikeasti hyvä ja sellaiseksi minä koen nimenomaan valokuvaamisen sosiaalisen puolen.

Miljööhääkuvaus Porin Kirjurinluodossa. Itikat pistivät assarin tanssimaan yhtäkkiä ripaskaa ja sekös sai sulhasen repeämään.

Ihaninta palautetta työstäni ei mielestäni ole se, kun joku kehuu ottamaani kuvaa vaan se, kun kuvattava kiittää kuvauksesta ja sanoo, että oli ihana tai hauska kokemus. Kuvien sijaan mieleen jäävät hetket kun esim. alussa ujostellut lapsi kipaisee vielä lähtiessä ovelta takaisin halaamaan tai kun kuvausta ihan hiki päässä jännittänyt sulhanen toteaa studiolta lähtiessä, että ”nyt ei kirkkoonkaan meno enää jännitä yhtään, kun täällä oli niin mukavaa ja rentoa”.  Tällaisen palautteen jälkeen voin olla melko varma, että asiakas pitää myös kuvistaan.

Myös kuvien ns. voimaannuttava ja itsetuntoa kohottava vaikutus on mielestäni yksi työni hienoimpia puolia. Hihkun mielessäni riemusta ja suunnattomasta onnistumisen tunteesta, kun kuvauksessa itseään kaikenlaisista ulkonäön ”vioista” soimannut nainen laittaa koevedokset nähtyään viestä, että ”herran jestas, oonko se tosiaan minä! Sieltähän löytyy vaikka kuinka paljon hyviä kuvia. Ajattelin, et jos yhden sais missä näytän ihmiseltä, mutta nythän mä en ollenkaan osaa tästä paljoudesta valita!”

Tämä pikkuruinen nyytti oli vasta 2 viikon ikäinen. Vauva-kuvaus asiakkaan kotona.

Ja tiedättekö mä olen itse ihan samanlainen kuin nämä kuvailemani ”musta ei saa yhtään hyvää kuvaa” -asiakkaat. Etenkin viimeinen vuosi on ollut sellainen, että omaa peilikuvaa on ollut jotenkin hyvin vaikeaa sietää ja itsensä valokuvissa näkeminen on tuntunut aivan horrorilta. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä inha epävarmuus on ollut yksi syy, miksi esim. asukuvat ovat välillä loistaneet täällä blogissa poissaolollaan pitkiäkin aikoja.

On helpompaa ohittaa peili, unohtaa miltä itse näyttää ja keskittyä siihen, että saa toiset ihmiset tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta aloin nyt jokin aika sitten miettimään, että miksen itse voisi joskus asettua sen epävarman asiakkaan asemaan ja katsoa näkisikö joku muu kameran lävitse minussa kauneutta jota en itse meinaa peilikuvastani löytää.

Niinpä nappasin erästä kuvaajaystävääni Facebookissa virtuaalihihasta ja kysyin, että voisiko hän kenties hieman kameran kanssa kaivella josko sitä kauneutta olisi vielä jossain näiden silmäpussien takana. Ja nyt on sitten sovittu kuvaussessio yhdelle mun kesälomapäivälle. Apua! Jännittää ihan hulluna! Kuinka kamalaa olla valokuvattavana! 😀

Jeii! Nyt on mun ottamia kuvia julkaistu Japanissa saakka. 😀 Nikke Woman lehden juttu käsitteli eripuolilta maailmaa kotoisin olevien naisten asumista ja siinä oli mukana nainen Porista.

Saan nyt ihan tosissani kokea sen jännityksen, jota monet asiakkaat kuvaan tullessaan tuntevat. Tämä voi olla työnkin kannalta ihan mielenkiintoinen kokemus. Siis onhan minua toki kuvattu  niin blogiin kuin vaikkapa lehtijuttuihin, mutta ainoastaan kerran olen ollut kameran edessä niin, että kuvaaja selkeästi ohjasi minua,. Kaipaankin juuri sellaista kuvauskokemusta, että tuntisin sen kuvaajan olevan selkeästi tilanteen herra johon voi luottaa.

Olin ajatellut jo talvella, että haluaisin jotain ns. 30 v kuvia itsestäni, mutta ajatus jäi sitten juurikin ”apua mä oon ihan kamalan näköinen”-fiiliksen jalkoihin. Nyt mä sitten muistin erään n. kuuskymppisen muotokuvausasiakkaan sanat, kun hän tuli kuvaukseen: ”kymmenen vuotta sitten jo tätä suunnittelin mutta näytin mielestäni vanhalta ja rupsahtaneelta, mutta nyt minä tajusin, että ei tämä tästä enää ainakaan parane ja sitten tulikin jo kiire kuvattavaksi!”. Ihan täsmälleen pitää paikkaansa.

Kyllä se vaan on hyväksyttävä se tosiasia, että vuodet vierivät enkä enää ikinä tule näyttämään samalta kuin siinä jääkaappini oveen kiinnittämässäni kuvassa, jossa olen mielestäni hurjan kaunis 23 vuotias. Nyt on siis aika löytää se kauneus ihan tämän hetkisestä minusta. Paljon kivempaa kuin menneiden haikailu, olisi saada itsensä luottamaan siihen, että kaunis voi olla ihan koska vaan ja todella monella tavalla. Ja mahtavaa on se, että kun tekee asioita joista nauttii ja joista saa iloa, unohtuu ne hölmöt ulkonäkökompleksit ainakin siksi aikaa. 🙂

En tiedä oliko tässä ajatusoksennuksessa nyt päätä eikä häntää, mutta tällä mennään silti. Mä teen nyt vielä tämän illan ja huomisen päivän ihan hulluna töitä ja sitten se koittaa, kolmen viikon loma!!