20.06.2015

Posted at 22:25h in Yleinen by
0 Likes

Onpas mulla nyt ollu vähälle aikaa paljon uusia vaate- ja asusteostoksia täällä blogissa. Myönnän, alennusmyynnit on mulle melkoinen kompastuskivi ja tulee hankittua jotain vähän kokeilevampiakin juttuja kaiken tutun ja turvallisen lisäksi. Aika kokeilufiiliksellä päädyin ostamaan tämänkin Lindexin Generous-osastolta puoleen hintaan löytyneen silmissä vilisevän jakun. Olen aiemmin kovasti vältellyt tuollaisia leveähihaisia yläosia, koska koen niiden suurentavan yläkroppaani entisestään, mutta jokin tässä sitten kuitenkin vetosi ja tunsin, että vaikka hihat ehkä hieman leventävätkin figuuria, niin toisaalta se taas tuntuu hieman häivyttävän tissiosastoa.

Näin jakun mielessäni mustien pillifarkkujen ja kiilakorkosandaalien kaverina, mutta päätin tänään lämpömittaria kurkatessani pistää ranttaliksi ja leikkiä kesää lyhyttäkin lyhkäisemmissä shortseissa. Se on muuten jännä miten sitä ei lainkaan pistä talvella merkille kaikkea reisissä asustelevaa selluliittiä. Se ei vaan yksinkertaisesti näy heppoisissa keinovaloissa, mutta auta armias, kun ensimmäisen kerran paljastat kinttusi kesän kovaan auringonvaloon, niin kyllä vaan jokainen kuoppa ja kuhmu muistuttaa olemassaolostaan. Mutta sekin on asia, jonka kanssa on vaan elettävä sen kummemmin itseään asialla piinaamatta.

Sellureisistä päästäänkin näppärästi sitten himppasen alemmas kintuissa ja siihen asiaan, joka mua oikeasti eniten omassa vartalossa ärsyttää. Mä olen sinut vararenkaideni, selluliittini ja monen muun yleisesti virheenä pidettävän asian kanssa, mutta, jos yhden asian voisin kropastani korjata, niin se olis polvet. Niin, luitte oikein, polvet. Oon joskus jopa sanonut, että haluisin polvien kauneusleikkaukseen. No tuskin kyllä ihan oikeesti veitsen alle koipiani veisin, mutta jos taikasauvaa heilauttamalla pystyis ne kaunistamaan, niin kyllä kiitos.

Ei mun polvissa ole alun perin mitään vikaa ollut, mutta elämä on alkanut näkyä niissä melkoisesti. Ensin yli kymmenen vuotta lentopallon peluuta runtelivat polvisuojista huolimatta, ja kaikenmoista pientä rustopattia ilmaantui kauniita sääriäni kiusaamaan. Sen jälkeen ihan vaan yleinen kompurointi on kostautunut jättäen jäljen jos toisenkin. Oikeaassa polvessa on iso rustottuma kaaduttuani talvella keskellä kauppatoria jääpaakun päälle. Samaista polvea koristava arpi puolestaan on muisto liukastuttuani baarissa ja laskeuduttuani rikkoutuneen tuopin päälle. (kyllä, alkoholilla oli osuutta asiaan) Päivystyksessä ei ollut aamuyöllä kiire tikata niin pikkuista vammaa eikä sitä sitten tuntien odottelun jälkeen tehty kauniisti. Vasemman polven ryppyinen arpi puolestaan muistuttaa Rooman reissusta, jonne lähtiessä liukastuin Helsinki-Vantaan liukuhihnalla. Polvesta lähti pala eivätkä ambulanssimiehet voineet sitä siksi edes tikata. Reissu meni hitaasti linkatessa polven vuotaessa verta ja toisen jalan nivelsiteiden nitistessä liitoksistaan.

toppi-Weekday/shortsit-Nanso/jakku-Lindex Generous/sandaalit-H&M/laukku-Liebeskind/aurinkolasit-Police

Elämän tuomia kauneusvirheitä, jotka ärsyttää, mutta joihin pitää suhtautua niin, että ne on muistoja. Muistan vielä joskus parikymppisenä miettineeni, että olis ihan kauheeta, jos saisi jonkun niin hirveän haavan, että siitä jäisi arpi. Siihen saakka kun olin sellaisilta onnekseni välttänyt. Mietin, että miten ihmeessä sitä sopeutuis, jos siihen silloin vielä virheettömään nahkaan ilmestyisi vaikka iso leikkausarpi. No, on niitäkin sittemmin siunaantunut ja omakseni olen ne ottanut. Vatsa muutti aikoinaan pysyvästi ilmettään, kun ylimäräinen kohtu ja toinen munatorvi jouduttiin poistamaan avoleikkauksessa. Monta vuotta se arpi mulkoili minua peilistä ja muistutti itsestään päivittäin kiristämällä ja kutiamalla ja luulin, ettei se koskaan jättäisi minua rauhaan. Nykyään en muista enää koko asiaa.

Nuo polvien jäljet mä muistan kyllä tälleen kesäaikaan ihan joka kerta, kun pukeudun hameisiin tai shortseihin. Vaikkei ne ole mitenkään iso juttu, niin itseä ne aina jaksaa vähän ärsyttää. Ehkäpä siksi, että mä olin aina pitänyt kinttuja kroppani parhaana osana, niin olisi ne mielellään nätteinä pitänyt vähän pidempäänkin. Mutta, koitan aina ajatella, että jos yhdet arpiset polvet on mun suurin ulkonäkökriisini aihe, niin eipä oo kovin kummoset murheet mulla.

Jos nyt koittais vaikka vähän hämätä noita kalkkunakoipia arpineen hieman nätimmäksi levittelemällä niihin jotain kevyesti päivettävää ennen kuin seuraavan kerran päättää esiintyä lyhyttäkin lyhyemmissä lahkeissa. Mutta tuskinpa muistan. Näillä koivilla mennään tämäkin kesä!


30.05.2015

Posted at 13:20h in Yleinen by
0 Likes

Joka ikinen vuosi tuoreiden ylioppilaiden ja ammattiin valmistuvien tapaaminen saa mut tuntemaan itseni jo ihan ikivanhaksi. Ja tietenkin se tunne vaan vuosi vuodelta pahenee. Tänä vuonna en enää aikaisempien vuosien tapaan tee valmistujaiskuvauksia, mutta lehtityönkin puitteissa on tullut tämän kevään ylioppilaita tavattua. Torstaina juttukeikalla yo-juhliaan valmistelleen tytön ajatuksia kuunnellessa oli niin helppoa palata ajatuksissa ja ajassa viidentoista vuoden päähän, mietteet kuulostivat niin tutuilta. Ilmassa oli yhtä aikaa iloa ja haikeutta. Edessä pääsykokeita ja päätöksiä. Huoli siitä miten ystävyyssuhteille käy, kun hajotaan kaikki ympäri maailmaa ja jännitys itsenäistymisestä. Yhyy, tulee melkein tippa linssiin, kun taas mietin tuota aikaa.

Kaivelin tämän lakkiaispäivän kunniaksi laatikosta omat yo-kuvani ja koevedokseni. Muistan tuon kuvauspäivän jotenkin ihan erityisen hyvin. Kävin kuvassa lakkiaisia edeltävän päivänä ja mukana oli paras kaverini. Kävin kuvausta varten meikkaajalla ehostettavana, mutta huulipunaa ei tuolloin tullut ihan hirmuisesti normaalisti käytettyä, joten muistan ajatelleeni, että näytän näissä kuvissa jotenkin hieman vieraalta. Kun kuvia katsoo nyt vuosia myöhemmin, ei huulipuna näytä enää ollenkaan hölmöltä. Sävy on kyllä ihan justiinsa aikansa mukainen (eli melko kamala), mutta valjulta oisin näyttänyt ilman.

Paras, rakkain ja vuosien aikana eniten käyttöön päässyt ylioppilaslahjani oli ehdottomasti nuo äidiltä saamani Lapponian korut. Olin ihastellut Björn Weckströmin suunnittelemia Avaruushopeita äidin korurasiassa jo lapsesta saakka ja ne olivat mielestäni maailman kauneimmat korut. Ilo olikin suuri, kun mamma kaivoi korut (kaulakoru, rannerengas, kahdet korvikset) laatikosta ja sanoi niiden olevan YO-lahja minulle. Tulloin juhlissa käytin setistä vain Galaktiset huiput kaulakorua ja ranteeseenkin kiedoin hopeisen rannerenkaan sijaan nahkanauhan.

Mitä tuohon kokonahkaiseen asuuni tulee, niin se oli itse suunnittelemani pehmeästä poronapasta valmistettu luomus. Olin hurahtanut nahkaan jo tuolloin. Ihaillen katselen näitä kuvia, että herranjestas miten nätit ja ryhdikkäät tissit mulla on ollut! Ihan pokkana ilman liivejä pystynyt heilumaan. Vähän oli vaan pitkät päällä jossakin yo-kuvissa. 😀

Puhuttiin sillä postauksen alussa mainitsemallani juttukeikalla siitä, että perhe oli tehnyt kutsukortit yo-juhliin jo hyvissä ajoin ja tiesivät juhliinsa olevan tulossa noin 50 vierasta. Tällaiset jutut kuulostivat itsestäni ihan oudoilta, ei minun lakkiasten aikaan ainakaan Kainuussa päin juhliin erityisesti kutsuttu, vaan ylioppilasjuhlat olivat ns. avoin tilaisuus. Mietinkin, että mitenkähän minun vanhemmat oikein on osannut arvioida tarjoiluiden määrän niin, ettei mikään loppunut kesken (ei edes skumppa, jota kaadettiin lattialle parin pullon verran), sillä oman lakkiaispäiväni jälkeen vieraskirjassamme nimiä kolminumeroinen luku. Herran jestas mikä ruuhka!

Yo-päivän ilta oli sateinen ja myrskyisä, mutta eipä se baarissa hilluessa haitannut. Toivottavasti tänään lakitettavat saavat juhlia koko päivän kauniissa säässä.

15 vuotta. Huhhuh. Toisaalta on ehtinyt tapahtua paljon, toisaalta ei juurikaan. En muista tuon ikäisenä juurikaan miettineeni esimerkiksi sellaisia, että missä iässä kuvittelisin itselläni jo olevan lapsia tai olisinko kolmekymppisenä naimisissa tms. Ei siis ole mitään sellaisia ns. tavotteita joiden toteutumista voisin tässä nyt pohtia. Mutta jos nyt ikätovereihini, niihin rinnallani suvivirren aikana itkeneihin kavereihin vertaan, niin tuntuuhan sieltä suurin osa jo avioituneen ja saaneen lapsia.

Facebook-virta on vuosien aikana pullistellut uutisia häistä, ristiäisistä, talon rakentamisesta ja muista virstanpylväistä joita noin niin kuin oletuksena kuuluu ikäiseni ihmisen elämään. Mä en oo kuitenkaan vielä ehtinyt. Mulla on menny tää 15 vuotta ihan vaan itseni etsimiseen. Ulkoisesti en siis ole ehtinyt saavuttaa paljoakaan elämän perusetappeja (no oon mä muutaman tutkinnon sentään tehnyt!), mutta pään sisällä ollaan onneksi päästy 15 vuodessa hyvin pitkälle. Jossain kohtaa mä otin vähän stressiä tästä asiasta, että oonko jotenkin huonompi, kun en ikään kuin etene elämässä, mutta just nyt oon tilanteessa, jossa en edes halua sen kummemmin edetä ja suorittaa. Just mahtavaa vaan olla ja nauttia omasta seurastani.

Monesti aina kysytään, että mitä ohjeita antaisit nuorelle itselleis, jos voisit. Mä en oikeestaan tiedä antaisinko mitään. En mä muuttais näistä vuosista paljoakaan. Ja kuuntelisko se nuori Veera kuitenkaan, jos jotain koittasin sanoa? Ehkä ainoa mitä mä toivoisin silloin nuorempana ymmärtäneeni on se, että ei virheitä tarttis niin hysteerisesti pelätä. Että oisin osannut ottaa jotkut asiat pikkuisen keveämmin, olisin saattanut säästyä monelta surulta ja mielen mustalta. Mutta toisaalta, olisinko minä nyt just tämä mahtava ja itsestään pitävä minä, jos en olis mennyt kaiken sen mudan läpi. En tiedä. Mutta en mä tosiaan uskaltais menneisyydessä muuttaa yhtään mitään. Näin taaksepäin katsottuna kaikki on mennyt just hyvin vaikka se nuorena kovasti epäilyttikin.

Ennen kuin alkaa mennä ihan syvyyksiin nää mietteet, niin parempi pistää läppäri kiinni ja toivottaa vaan onnea kaikille valmistuneille!


15.05.2015

Posted at 00:12h in Yleinen by
0 Likes

Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"