Tunneskaala eheytyy

Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"


 


10 Comments
  • Maisa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä olen kanssa tosi vaikeasti itkevää sorttia sen jälkeen, kun isäni kuoli kaksi ja puoli vuotta sitten. Ja tuo Chasing Cars -biisi yhdistyy mulla ikuisesti siihen, kun tuon syöpäsairaan isäni kanssa makailtiin vierekkäin sängyllä ja puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. UHUU 😀

    Viime viikolla tuli kuitenkin väännettyä yhdet stressi-itkut, liekö se positiivinen merkki? 😀 Ja mielialalääkettä lopetellaan vähitellen täälläkin, sekin tuo omanlaisensa vapauden tunteen.

    Kiitos, että puhut näin avoimesti tästä(kin) asiasta. Olet mulle voimia antava esimerkki monessakin asiassa, t. rapakuntoinen kilpirauhasvaivainen (ex-)mielenterveysongelmainen läski 😀

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      ”rapakuntoinen kilpirauhasvaivainen (ex-)mielenterveysongelmainen läski ”
      No ei se oo kumma, jos saat täältä blogista samaistumispintaa. 😀 😀

  • Tättärää
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Joo no, herkkäitkuisena (onks toi sana?) voin todeta että raskauden aikana ja näin synnytyksen jälkeen kuule tullu sellasia huutoitkuja että pääsis varmana heittämällä johonkin saippuaoopperaan mukaan….mut kai se hyvä on et jostain tulee paha olo ulos? Ja ei se urheiluitku ole outoa lainkaan. Se on vähä sama ku vetää ittes piippuun ja sit huokasee hetkeks nii hanat aukee. Tosin tällä hetkellä mun ei tarvi ku huokasta syvään…

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      musta oli just tällä viikolla niin lohdullista, kun yksi kaveri kertoi kans vollottaneensa treeneissä ihan huolella. Hallelujaa, en oo ainoo sporttipillittäjä. 😀
      Noita raskaushormonihuutoitkuja en uskalla edes ajatella…

  • terhi
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mulla muuten oli pitkään semmoista itkuttomuutta.. kunnes kilpparilääkitys alkoi oikeasti purra ja oli rittävällä tasolla. Sitten alkoi itkuaki irrota. Ja alkuun tosiaan ihan pienestä ja jatkuvasti.
    Olisiko kroppasi palautumassa pikkuhiljaa 🙂

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      no olis kyllä erittäin jees, jos noi kilpparihommatkin alkais pikku hiljaa helpottamaan. Mielenkiintoista kuulla, että sä huomasit itkuttomuutta tässä yhteydessä. Itse sain just tänään viimeisimmät labrakokeiden tulokset ja aika paskat arvot on edelleen, joten ehkäpä lääkitystä vielä lisätään. Alkaakohan sit itkettääkin lisää? 😀

      • terhi
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Se on yksilöllistä varmasti, miten itkettää. Toivottavasti kilpparivaivat ajan kanssa saat tasapainoon. Valitettavasti se vaatii monesti pitkän ajan ja kärsivällisen lääkärinkin. Mulla esim. ei se perusThyroxin toiminu yhtään. Luota enemmän omaan oloon kuin arvoihin, vaikka niitäkin on hyvä seurata.
        Tsemppiä!

  • emmuli
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä pillitän aina kaikista pikkuasioistakin. Kerran vollotin ihan täysiä kun katsoin uutisista jonkun pätkän missä näytettiin masentunutta kissaa ja siinä kerrottiin että kissan omistaja kuoli ja se kissa oli mun mielestä niin myrtyneen näkönen että mua itketti ihan kauheesti ja mies katto niinku olisin järkeni menettäny 😀 Onhan se kivaa joo elää tunteella mut ihan aina jos ei itketyttäis kaikki pikkujututkin ni olis kiva.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      voi ei.. no olihan toi aika surullista kyllä. 😀

  • Parkkis
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minä pidin itseäni hyvin vähän pillittävänä ihmisenä ja olin ehkä kovettanutkin tietoisesti itseäni, jotta pärjäisin tässä maailmassa. Läheisen sairastuttua vakavasti aukesi hanat täysin ja ne ovat olleet auki siitä alkaen. Itken siis leffoille, muistoille, jos näen itkeviä ihmisiä yms. Ja se on aika vapauttavaa.

Post A Comment