Missä kohtaa se käännös yhtäkkiä tapahtuu? Se kun edessä avoinna olevat kaikki maailman ovet alkavatkin tuntua täysin ohitetuilta ja taaksejääneiltä mahdollisuuksilta. Kun sosiaalinen, avoin ja innostunut tyttö tajuaakin olevansa enää stressaantunut, alati väsynyt ja sohvalle erakoituva möykky, joka on täysin unohtanut pitää huolta tärkeimmästään eli itsestään.

En pysty sanomaan mitään päivämäärää, en kuukautta tai edes vuotta koska ne kuvissa iloisina tuikkineet silmät vaihtuivat näihin nykyään aamulla vessanpeilistä sameina ja vakavina takaisin tuijottaviin, mutta jossain siellä kaiken sairastamisen lomassa ja opintojen vaihtuessa aikuisten työelämäksi se kai tapahtui.

En minä opintojakaan onnistunut mitenkään kepein mielin suorittamaan. Päinvastoin. Minä olen juuri se tyttö, joka aloitettuaan opiskelemaan ahneena toista tutkintoa ennen kuin ensimmäinenkään oli läpi koluttu soitti 25 vuotiaana itkusta täristen ja räkää tursuten matikan kokeen jälkeen isälle ja äidille varmana siitä, että on maailman suurin katastrofi, kun tentti meni huonosti koska olin ollut sairaalareissujen vuoksi poissa tunneilta.

Näin jälkeen päin ajateltuna en kyllä keksi mitä hirveää olisi muka voinut tapahtua, jos olisi tentin reputtanut, mutta jostain syystä se tuntui jälleen kerran yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Ja kuten kymmeniä kertoja muulloinkin elämässäni, paniikkini oli täysin turhaa. Taisin saada tentistä kakkosen, eli ei hiponut edes rimaa. Jostain se järjetön epäonnistumisen pelko vaan aina nostaa päätään.

Opiskeluaikana se oli aina kuitenkin vaan oma elämäni jonka aina kuvittelin pilaavani, kun en mielestäni suoriutunut milloin mistäkin omasta mielestäni riittävän hyvin. Oikein paskana päivänä saattoi vetää peiton korviin ja skipata koulutunnit ja mennä illalla parantamaan oloaan kavereiden seuraan.

 Työelämään siirryttyäni olen kuitenkin kasvattanut suorittamisen paineet sisälläni aivan valtaviin mittasuhteisiin. Tunnen, että koko ajan pitäisi olla tuottavampi, parempi ja menestyvämpi kuin ikinä pystyn olemaan. En uskalla antaa itselleni lupaa oikein edes sairastaa, sillä tunnen olevani kamala petturi jos minun vuokseni jouduttaisiin perumaan tai siirtämään jotain työrintamalla jo sovittua.

Tun pettymyksen tuottamisen pelon vuoksi olen vuosien saatossa tehnyt töitä vasemmalla kädellä oikean ollessa paketissa, olen noussut sairasvuoteeltani töihinsuolistotulehduksen rippeissä, olen itkenyt kipujani viikonloppuisin ja nukkunut kellon ympäri vapaapäiväni, hakenut lääkäriltä kipu- ja kortisonipiikkejä voidakseni hoitaa velvollisuuteni ja samalla kieltäytynyt tarjotuista sairaslomapäivistä.

Ja kaiken tuon keskellä loppujen lopuksi olen kuitenkin ollut ihan suunnattoman helpottunut esimerkiksi silloin kun minulle suunniteltu tähystysleikkaus muuttuikin avoleikkaukseksi ja muutos pakotti lepäämään muutaman päivän sijaan viikkoja. Ei tarvinnut puntaroida, että jaksaisiko jonkin tropin avulla tehdä duuninsa, vaan totuus oli, että oli pakko ottaa rauhallisesti.

Viime aikoina olen vihdoin alkanut ymmärtämään, että en löydä onnea enkä saavuta itseni hyväksyntää varomalla aina, etten vain aiheuttaisi harmia kenellekään toiselle. Olisi melkoisen tärkeä pistää joskus merkille myös se, että aiheuttaa käyttäytymisellään harmia ja vahinkoa itselleen. Ei voi myöskään olla oikein, että kuvittelee, että ainoa oikeus lepoon on silloin jos on pää kainalossa ja lepositein kahlittu sairaalasänkyyn.

On hirvittävää huomata ajaneensa itsensä niin piippuun, että elämä tuntuu pelkältä stressiltä ja väsymykseltä. On lohdutonta ratketa itkemään keittiön lattialle, kun väsymyksen viimeisen niitin lyö sellainen arkinen tosiasia, ettei kaapista löydy leipää.  On noidankehän vahvistamista, kun kerta toisensa jälkeen kieltäytyy näkemästä ystäviään, koska on liian väsynyt, tai edelleen töissä vaikka ei todellakaan olisi pakko. Ja on typerää pyörittää päässään mantrana jotain kauheaa to do -listaa, sillä toisinaan olisi hyvä olla vaikkapa ajattelematta yhtään mitään.

Olen nyt alkanut varovaisesti hieman muuttamaan asioita. Olen ottanut epäterveen työorientoitumiseni puheeksi työpaikalla ja olemme tehneet sen vuoksi tiettyjä sopimuksia kuten esim. sen, että minun on kiellettyä vaihtaa jo kerran sovittuja vapaapäiviäni sen vuoksi, että pystyisin ottamaan vastaan jonkin tarjotun työkeikan (ja siten taas kerran olemaan muka hyvä, aikaansaava ja suorittava ihminen). On siis väkisin pistettävä itsensä toisinaan työn edelle.

Yritän siis pikku hiljaa löytää terveempää suhtautumista työntekoon. Eli sellaista, että hommat hoidetaan just niin hyvin kuin kuuluukin, mutta itseään ei pidä sen vuoksi rikkoa. Mun pitäisi ymmärtää, että maailma pyörii ihan hyvin vaikken minä joka ikinen minuutti miettisikään velvollisuuksiani. Ja mä olen arvokas ihminen vaikken joka ikinen sekunti olisikaan aikaansaava suorittaja.

Olen todella iloinen siitä, että olen onnistunut edes hieman taas aloittamaan liikkumista salitreenailun myötä. Sille olisi vaan vieläkin löydettävä lisää aikaa. Mutta yritän nyt olla mollaamatta itseäni siitä, että ”no niin, et ole onnistunut treenaamaan kolmesti viikossa, niin kuin pitäisi!”, vaan yritän iloita kuinka iso juttu on esimerkiksi se, että nyt parin sairasviikoni (tappavan tuntoinen allergia + selkäongelmat) olen jopa huomannut ikävöiväni salille. Se on hieno muutos parempaan!

Olen myöskin ottanut hirvittävän väsymykseni, ainaisen alakuloni ja monet muut oloa huonoksi puskevat oireeni puheeksi lääkärin kanssa ja sen vuoksi viime vuonna lääkäriepäselvyyksien vuoksi kesken jääneitä mahdollisten kilpirauhasongelmien selvittämistä jatketaan. Ehkä mä en oikeasti ole väsynyt ja sumussa kulkeva väkisin suorittaja, vaan ehkä mä olen oikeasti sairas.

Niin synkältä kuin tämä kirjoitus ehkä kuulostaakin, niin tämä on silti mun yritykseni tsempata itseäni. Asiat ei oikeasti ole niin kamalia kuin ne silloin unettomana sängyssä pyöriessä tuntuvat. Ja itseään ei pidä leimata luuseriksi, kun ei elämä aina tunnu kulkevan höyryjunan lailla kohti uusia saavutuksia.

Koska kesä on ihanaa valon ja jäätelön aikaa, julistankin tämän kesän ilon, energian ja itseä kohtaan suunnattujen vaatimusten hölläämisen kesäksi. Mä aloitan se heti just nyt ja ainaisen ”mitä kaikkea en tänäänkään saanut aikaiseksi” -listan sijaan pyöräytänkin mielessäni, ”mitä kaikkea sain tänään aikaiseksi” -listan ja muistutan itseäni siitä kuinka moni ihminen rakastaa minua täysin siitä riippumatta mitä kaikkea ehdin ja jaksan suorittaa ja menestynkö työssäni tms.

Muistutan itseäni ja samalla kaikkia muitakin. Tää elämä on sun. Eikä kaikki ovet ole suinkaan sulkeutuneet. Kun oppii kuuntelemaan itseään, pystyy varmasti vaikka mihin.

Voi kuinka mieli keveneekään kun antaa näppäimistön laulaa. Mä vedän nyt lisää lääkettä nassuun, jatkan karmeaa niistämistä ja parannan siitepölyjen runtelemaa oloani kesän ekalla pallojätskillä.

Kommenttiboksi on avoinna avautumiselle. Se helpottaa. Myös vertaistukea otetaan vastaan.


Mä olen nyt itse asiassa jo pari viikkoa aikataulusta jäljessä, mutta eihän koskaan ole liian myöhäistä juhlia! Ja että mitäkö me nyt sitten juhlitaan? No sitä, että Tyyliä on nyt metsästetty tämän blogin avulla jo kokonaiset viisi vuotta!!!  Se on kuulkaa melkoisen pitkä aika. Kuudesosa koko tähänastisesta elämästäni. Ja noihin vuosiin on mahtunut yhtä jos toistakin.

Blogin synttäreitä on tarkoitus juhlia seuraavan viikon ajan myös kivojen arvontojen myötä, jotta saan jaettua ihania tuotteita myö teille. Luvassa on mm. koruja, kosmetiikkaa ja sporttivarustetta.Pysykää siis ähipäivinä linjoilla, jos haluatte koittaa onneanne!

Tarkoitus oli, että oltaisiin ehditty vaihtamaan myös blogin ulkoasu tähän synttareiksi, mutta hommasta vastaavan työkaverini sairastumisen vuoksi se homma on vielä vähän kesken. Eli muistellaan menneitä vuosia ja laitetaan lahjoja jakoon vielä tämän nykyisen synkeän ilmeen puitteissa ja odotetaan, että me saadaan koodarini kanssa hommat vietyä loppuun.

Mutta nyt olisi siis viiden vuoden virstanpylvään kunniaksi vuorossa hieman menneiden muistelua. Mitä kaikkea viiden vuoden aikana on tapahtunut ja millaista tyyliä tämän metsästäjän saaliksi on aikojen saatossa päätynyt.

Eli Tyyliä Metsästämässä -blogin olemassaolon aikana minä olen mm.:

 

  • Valmistunut AMK:sta medianomiksi, aloittanut sen jälkeen kokopäivätyön valokuvaajana.
  • Suorittanut työn ohella Kuvallisen ilmaisun perustutkinnon valokuvauksessa ja aloittanut valokuvaajan ammattitutkinnon.
  • Vaihtanut työpaikkaa kerran huonosta huomattavasti paremmaksi.
  • Käsittänyt, että työstäni ja opinnoistani huolimatta, en vieläkään tiedä mikä haluaisin olla ”isona”.

  • Pysynyt yhdessä saman käsittämättömän komean murun kanssa
  • Muuttanut murun kanssa kodista toiseen. Torin reunalta sen toiselle laidalle. Kuudennesta kerroksesta kolmanteen.
  • Kihlautunut murun kanssa.
  • Saanut hääahdistuksen ja ottanut aikalisän koko hommasta. Päivämäärää ei siis ole edelleenkään päätetty.

  • Saanut bloggaamisen kautta (ja toki muutenkin) monta todella ihanaa ystävää.
  • Viettänyt noiden ystävien kanssa mahtavia hetkiä matkoilla ja monissa tapahtumissa.

 

  • Jaksanut vuodesta toiseen intoilla kengistä.
  • Ostanut varmasti kolminumeroisen määrän kenkiä.
  • Muuton yhteydessä vihdoin todennut, että ”minulla on liikaa kenkiä”. Pistän lausunnon kuitenkin vain muuttostressin ja tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

  • Pysynyt yhdessä rakkaan luottokampaajani Maikun kanssa.
  • Pysynyt lyhyttukkaisena, mutta varioinut sitä monin tavoin.
  • Kuullut joidenkin ihmisten jopa menneen kampaajalle jonkin minun tukkakuvani kanssa. 😀

  • Rakastanut nahkatakkeja, bikereita ja paljettiasioita vuodesta toiseen.
  • Luottanut pukeutumisessa kerta toisensa jälkeen turvalliseen kokomustaan.

  • Uskaltautunut värillä kokeilemaan värejäkin.
  • Vannonnut monen uuden trendin kohdalla, että ”mä en kyllä ikinä…” ja sitten myöhemmin huomannut lipsuvani kannastani.
  • Tuntenut itseni satoja kertoja todella idiootiksi poseeratessani asukuvia varten.

  • Päätynyt melko moneen lehtijuttuun niin maakunnan kuin valtakunnankin tasolla.
  • Survonut pärstänsä Indiedaysin Fashion TV:n myötä myös televisioon.
  • Alkanut tehdä omaa radio-ohjelmaa paikalliskanavalle.

  • Tehnyt monta ihanaa matkaa seurana välilä mamma, joskus koko perhe ja toisinaan hyvät ystävät.
  • Käynyt ainakin Wienissä, Budapestissä, Tukholmassa, Manchesterissä, Amsterdamissa ja Bulgariassa.
  • Haaveillut matkustavani paljon toteutunutta enemmän.

  • Saanut kaksi ihanaa kummipoikaa.
  • Joutunut kohtaamaan sen asian, että omien lasten saaminen ei välttämättä ole itselleni kovin helppoa.

  • Muuttunut paljon niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
  • Nähnyt itseni toisinaan kauniina ja toisinaan taas aivan kamalana hirviönä.
  • Alkanut potea ikäkriisiä ja pohtia mihin vuodet oikein ovat vierineet.
  • Kertonut teille paljon, mutta rajannut blogin ulkopuolelle vielä enemmän.

  • Ollut usein todella iloinen tästä ihanasta blogiharrastuksesta.
  • Saanut paljon ihanaa palautetta ja onneksi todella vähän kurjaa kuraa.
  • Välillä  ahdistunut koko blogimaailmasta ja miettinyt onko koko hommassa mitään järkeä.
  • Tullut lopulta aina siihen tulokseen, että kyllä blogi antaa enemmän kuin ottaa.

Sellaista kaikkea on siis mahtunut minun elämään tämän blogin aikana. Toisaalta on tapahtunut paljon, mutta ei sitten kuitenkaan. Outo olo. Aloittaessa olin opintojen loppusuoralla oleva, kenkiä rakastava 25 vuotias joka kamppaili sairauksiensa kanssa. Nyt olen työssä käyvä  kenkiä rakastava kolmekymppinen joka kamppailee ainaisen stressin ja kiireen kanssa.  Eli aika samaa rataa. 😀

Paino on vaihdellut, mutta laukut onneksi ovat mahtuneet aina!

Näiden muisteloiden myötä haluan siis sanoa teile kaikille, että kiva kun olette pysyneet menossa mukana kuka pidemmän kuka lyhyemmän aikaa. Kiitokset siis kaikille lukijoille, ettei ole ihan yksin tarvinnut täällä blogissa huudella.

Vaikka jos jonkinmoista tyyliä on vuosien aikana onnistuttu löytämäänkin, niin vielä tämä metsästys jatkuu tästä eteenpäinkin!


Minulla tuli tartuttua tänään kameraan samalla kun sudin pakkelia naamaani, joten saatte nyt kuvien myötä kurkistaa miten ja millä tuotteilla mun kohtuullisen mielikuvitukseton perusmeikkini syntyy.

Tässä karu lähtötilanne. Tai no, ei se nyt muuten niin kauhean karu edes olisi, mutta mulla tuntuu tuo naama kukkivan kesät talvet ja pakkomielteisenä nyppijänä ja näprääjänä kasvoissani on koko ajan jotain auki ja ruvella.  Ei hyvä. Pitäisi varmaan oleilla ja nukkua jotkut tumput kädessä niin kuin pikku vauvat, jotta en ronkkisi naamaani.

Kosteusvoiteen olin tietenkin naamaani tuutannut jo aiemmin ja alla olevassa kuvassa näkyvillä tuotteilla sitten vedin tämän päiväisen naamarin pohjat.

Look by Bipa -meikkivoide tarttui ekan kerran mukaan viime kesän Wienin pikapyrähdyksellä, kun tarvitsin pikaisesti meikkivoiteen reissussa loppuneen tilalle. Bipa-kosmetiikkaketjun oman halpissarjan tökötillä oli hintaa vaivaiset kolme euroa enkä odottanut siltä mitään enempää kuin, että sillä pärjäisi kahden päivän reissun.

Ne odotukset ylittyikin sitten reippaasti ja tuosta superhalvasta kevyesti peittävästä ja helposti levittyvästä tuottesta tuli suuri lempparini. Nyt maaliskuisella Wienin reissulla pitikin sitten luonnollisesti hankkia pari purtiloa lisää ja Jonna saa ennen Itävallasta paluutaan vielä tehtäväksi ostaa mulle muutaman varastokappaleen.

Meikkivoiteeseen sekoitin hieman Lumenelta saamaani ihon sävyn heleyttäjää. Itselläni ei ole tätä tuotetta aiemmin ollut, mutta monen tutun olen kuullut hienovaraisesti hehkuvaa ainetta kehuvan. Heleyttäjä on ollut minulla nyt vasta vajaan viikon, mutta olen jo aivan ihastunut ja koukussa.

Silmänalusilleni sopivimmaksi ”laastiksi” olen erinäsiten kokeilujen jälkeen todennut tuon Garnierin Anti Dark Circles -roll onin. Tämä tuote päätyi meikkipussiini testattuani sitä ensin kaverilta. Mä nimittäin olen todella arka ostamaan mitään uutuusmeikkituotteita ihan vaan ”sokkona” testimielessä. Useimmiten uudet tuotteet löytävätkin siis luokseni niin, että olen päässyt niitä jossain jo kokeilemaan.

Nveyn eco -peitevoiteella sitten yritän vielä epätoivoisesti hieman peitellä nyppyjä ja näppyjä, mutta mitään hirveää pakkelikasaa en halua iholleni vetää vaan pidän pohjan aika kevyenä vaikka se tarkoittaakin sitä, että näppylät hieman näkyvät.

Tuolta näyttää nassu noiden neljän töhnän jäljiltä. En halua ihosta liian mattaa, joten saatan usein jättää normipuuterin laittamatta. Niin kävi tänäänkin. Toinen syy puuterin pois jättämiseen on se, että en tällä hetkellä omista yhtään sellaista puuteria johon olisin oikeasti tyytyväinen. 😛

Seuraavaksi on sitten sen varsinaisen naaman maalaamisen vuoro. Jostain sitä on yritettävä väriä tähänkin haamuun keksiä ja tarpeeseen tulee tuote jos toinenkin.

Kuvassa on ne tuotteet jotka on viime aikoina useimmiten eksynyt laatikoiden kätköistä meikkipussiin ja naamaan saakka. Tänään taisin sutia pikkuisen joka rasiasta.

Takimmaisena Diorin ikivanha aurinkopuuteri joka on joskus muuttanut mamman meikkipussista minulle. Se ei vaan ikinä tunnu loppuvan.

Mustassa pikkurasiasa MSCHICin varjostusväri jolla koitan toisinaan varjostella buldog-poskiani kapoisemmiks onnistumatta siinä kuitenkaan kovin hyvin. 😀

Poskille väriä tarjoaa toinen Itävallan ihme, eli Bipan parin euron posipuna. Tämäkin kuulunut suosikkeihin siitä saakka, kun se viime kesänä ostoskoriini nappasin. Hyvän ei tosiaan aina tarvii maksaa paljoa.

Kevyttä lisähehkua ja tervettä väriä tähän vaaleaan lakanaan taiotaan sitten Lumenen Touch of Radiance Crystal -hohdepuuterilla (ai miten niin tuotenimi from hell?), jonka ihana Iina minulle ystävällisesti lahjoitti .

Ja kun kaikkia noita on sutinut kulloisenkin fiiliksen mukaisesti sinne sun tänne, niin naama saattaa näyttää vaikkapa samalta kuin yllä olevassa kuvassa. Olen aurinkopuuterien ja poskipunien käyttäjänä melko varovainen luonne, joten ei mikään hurja muutos, mutta hieman terveemmän värinen mimmi sieltä peilistä kuitenkin katsoo.

Perus työpäiviin mulla harvemmin kuuluu esim. luomivärit (ja noi aurinkopuuteri ja poskipunahommatkin vedetään lähinnä pikaisesti jollain yhdellä tuotteella), mutta tänään ei ollut kiire mihinkään joten hipaisinkevyesti väriä luomillekin.

Luomiväreissä ikuisuussuosikkejani on Diorin viisikot, mutta hintansa vuoksi niitä harvemmin tulee hankittua joka sesongin väreissä. Olenkin sitten tyydyttänyt luomivärihimojani usein Isadoran nelikoilla jotka ovat lemppareitani edullisemmista merkeistä. Sopivat hienosti omaan usein melko luonnollisuushakuiseen meikkaustyyliini.

Lumenelta saamani Blueberry luomiväri duon tummempi sävy on osoittautunut varsin oivalliseksi sävyksi silmien lähes keveitä alarajauksia varten. Ja onhan nuo duon värit muutenkin varsin käyttökelpoiset. Paletin sävy/nimi on Wild Forest/Honkien huminaa.

Muuten piirrän silmät päähäni monivuotisella luottoliidullani eli vedenkestävällä Diorin Crayon Eyelinerilla. Myös ripsiväri on taas tällä hetkellä Dioria, kun ostin lentokentältä tuon Diorshow Blackoutin. Yhtä loistava on kuin aiemmatkin Diorshowni, mutta täytyy sanoa, että tämä on todella veden- ja ihan kaiken pitävää kamaa.

Vaikka kuinka pesen naamani ja käytän silmämeikin poistoainetta niin tuntuu, että aina aamulla löytyy vielä silmien alta rippeitä edellisen päivän ripsarista ja eyelinerista. Mutta luulen sen tarkoittavan vain sitä, että pitää etsiä parempi putsari. Eli meikäläisen kokemus on, että nämä värit eivät irtoa Lumenen waterproof silmämeikinpoistoaineella, niin toimivaa kun se on muuten aina ollutkin.

Kulmakarvojen kolosia täyttelen elämäni ensimmäisellä kulmakynällä joka on Sokoksen We Care Icon -merkkinen.

Niin kovasti kuin olenkin viimeisen vuoden aikana opetellut käyttämään huulipunia, niin työpäiviin ja muuhun kiireiseen arkeen tuntuu vaan edelleen luonnollisemmalta sipaista huuliin vain jotain kiiltoa. Huulipunan aika on sellaisina päivinä, kun tiedän että minulla on aikaa ja viitseliäisyyttä aina välillä vilkaista peilistä missä ne punat kulloinkin menee. Huomaamattoman värisiä huulikiiltoja puolestaan uskaltaa helposti lisäillä ilman peiliäkin.

Viime päivinä olen kiillottanut huuliani kokeiluun saamallani Gina Tricotin juuri myyntiin tulleen kosmetiikkasarjan lähes värittömällä kiillolla. Rajoja piirtelin hieman Diorin kynällä. Mulla on monia vähän tyyrimmän puoleisia huulikiiltosuosikkeja kuten esim. Diorin Addict lipglossit, mutta olen vuosien satossa huomannut, että minulla ei ole varaa hankkia tarvitsemaani huulikiiltoarsenaalia muuta kuin edullisilla versioilla.

Niitä tuubeja kun tosiaan on oltava yhtäaikaa olemassa lähemmäs parikymmentä jotta niitä voi viskellä joka ikisen omistamansa laukun pohjalle ja takkien taskuihin. Niinpä nuo Ginankin kolmen euron kiillot ovat juuri hyvän hintaisia ostettavaksi kassikaupalla ja jälki ja tuotteen koostumuskin olivat varsin kelpoja omiin tarpeisiini.

Niin julmetun pitkä romaani siitä tuli vaikkei ämmä tämän värikkäämmältä sen jälkeen näytäkään. Mutta on se nyt astetta edustavampi kuin lähtötilanne. 😀

Jos luit koko paatoksen tänne saakka, niin ansaitset kymmenen pistettä ja papukaijamerkin!

PS. Osa postauksen tuotteista (lumenet ja Gina Tricot) saatu ilmaiseksi.