Äiti, saanko mä jäätelön, kysyi pieni Veera alle kouluikäisenä. Ei kulta minulla ole nyt rahaa, vastasi äiti lempeästi. Ja mitä tapahtui? Alahuuleni oli alkanut väpättää ja suuret kyyneleet olivat nousseet silmiini, kun olin hädissäni kysynyt, että ”onko ne nyt ihan kokonaan loppu, ihan iäksi? Eikö meillä ole enää ikinä yhtään rahaa?”, jatkanut nyyhkyttämistä. Siinä oli sitten mamma saanut rauhoitella sylissään ja selittää, että ei hän nyt sitä tarkoittanut, vaan, että juuri nyt ei ole rahaa lompakossa ennen kuin käydään kylällä asiolla ja samalla pankissa.

Kuten tarinasta huomaa, niin raha-asiat huolettivat minua jo melko pienenä ja samanlainen olen edelleen. Aina on pieni pelko takamuksessa, että riittääkö rahat nyt varmasti. Pelko seuraa mukana siitäkin huolimatta, että tiedän palkkani riittävän kaikkiin pakollisiin menoihin. Tällaisena raha-asioista stressaajana lähdin mielelläni mukaan Indiedaysin ja S-Pankin yhteistyökampanjaan, jossa minä, Iina, Maj ja Uino etsimme keinoja arjen säästöihin.

PSST. Koska tää teksti on pitkä kuin nälkävuosi, niin vinkkaan malttamattomille jo tässä, että postauksen lopussa on kilpailu!!

20121111-161744.jpg

Hoidan raha-asiani kunnolla ja säntillisesti aina palkkapäivänä. Eli tarkoittaa sitä, että kuun viimeinen päivä minulla on hirveä kiire päästä rahoistani eroon ja maksankin joka ikisen olemassaolevan laskun heti tilipäivän aamuna.

Mutta siihen tilipäivään se mun säntillisyys sitten loppuukin. Sen jälkeen mä käytän jäljellä olevat rahani sen kummemmin miettimättä ja suunnittelematta kuinka pitkälle ne riittävät. Ja totuushan on aika julma ja kylmä usein jo viimeistään parin viikon päästä palkanmaksusta.

Alkukuusta syödään huoletta ravintolassa, napataan taksi kun on kiire ja ostetaan vaikkapa se pusero jota edellisen kuun lopussa niin kovasti himoitsi. Loppukuussa puolestaan syödään töissä lounaaksi pussikeittoja ja kieltäydytään kaverin leffakutsusta, kun tilinsaldo näyttää saldoa surkea. Veikkaan vahvasti, että mä en suinkaan ole ainoa lajissani, vaan moni tunnistaa oman rahankäyttäjä persoonansa edellä kuvaillusta.

Nyt muutaman viime vuoden aikana, kun olen saanut hilattua tuloni uran alkuaikojen pienituloisuudesta jonnekin lähelle alempaa keskituloa, on alkanut miettiä, että rahansa saisi varmasti riittämään paremminkin, kun hieman jalostaisi sitä asiaan kohdistamaansa huolta ja pelkoa järjeksi ja suunnitelmallisuudeksi. Mihinkään toimenpiteisiin en kuitenkaan ollut vielä päätynyt mietinnöistäni huolimatta, joten lähdin innolla tapaamaan S-Pankin pankkineuvojaa.

Ystävällinen Anne otti minut iloisena vastaan Porin Sokoksella sijaitsevassa S-Pankin toimipisteessä. (On muuten kivaa, kun pankin aukioloaika ei rajoitu juuri oman työpäivän ajalle, vaan nuo S-Pankin toimipisteet sijaitsevat useimmiten kauppojen kuten Prismojen ja Sokoksien yhteydessä ja ovat auki niiden kanssa yhteneväisin aikatauluin) Me alettiin sitten Annen kanssa yhdessä miettiä, että miten mä pystyisin hieman järkevöittämään rahankäyttöäni ja ehkä jopa säästämäänkin.

Iso osa mun rahoista menee erilaisten lainojen ja luottojen lyhennyksiin. On opintolainaa, kameralainaa, luottokortti ja parit isompien hankintojen (kuten sänky ja keittiönkalusteet) osamaksut. Ja sehän tarkoittaa sitä, että maksan joka kuukausi monta kymppiä korkoja ja erilaisia kuluja. Tyhmää.

Mä mietin ensin, että mahtaako se pankkineuvoja nyt katsella mua silleen tuomitsevasti ja torua mua huonosta asioiden hoidosta niin kuin hammaslääkäri teki mun ollessa lapsi löytäessään reikiä hampaistani. Mutta onneksi asia ei ollut lainkaan niin, vaan asioista juteltiin tosi mukavassa hengessä ja tuntui, että mua ja mun tarpeita oikeasti kuunneltiin ajan kanssa. Se on tärkeetä tällaselle stressaajalle.

20121111-161739.jpg

Tutkittiinkin sitten ensimmäisenä S-Pankin erilaiset luotto- ja lainamahdollisuudet, sillä tultiin siihen tulokseen, että päästäkseni erilaisten pikkusummilta tuntuvien, mutta yhdessä aika paljon rahaa nielevien osamaksujen niskan päälle, kannattaisi ne yhdistää ottamalla yksi luotto, jolla ne kaikki maksetaan kerralla pois. Sitten olisi vain se yksi kuukausittain lyhennettävä luotto.

Tämä tarkoittaisi koroissa ja kuluissa säästämisen lisäksi sitä, että lyhennyssummassakin pääsisi tarvittaessa hieman pienemmällä summalla, mikä puolestaan helpottaisi rahojen riittämistä muutenkin. Tämä asia jätettiin kuitenkin toistaiseksi vielä hieman hautumaan, sillä haluan ensin katsoa, että mitä saan aikaiseksi veronpalautuksilla.

Mutta välittömiäkin toimenpiteitä säästämisen aloittamiseksi tehtiin. Minulla ja murulla on ollut jo parin vuoden ajan yhteinen taloustili S-Pankissa, minne olemme koittaneet molemmat siirtää rahaa ruokaostoksia varten, mutta usein niitäkin molemmat hoidellut ihan omilta erillisiltä tileitä. Nyt kuitenkin päätettiin, että aktivoidumme taas tuon yhteisen tilin käyttämisessä, sillä silloin ruokakuluistakin pysytään paremmin kärryillä. Lisäksi S-Pankin kortilla saa heidän omissa paikoissa maksaessaan maksutapaetua.

Vaikka maksutapaetu ja Bonukset eivät tunnu aina ostohetkellä kovin isolta asialta (senttejä sinne tai tänne), niin nekin on kuitenkin sellaisia pikkuisia puroja joista sitten huomaamatta kasvaa ihan ”oikeaa rahaa”. Avasin meille nyt S-Pankkiin sellaisen tilin, johon ei ole yhtään maksukorttia, enkä myöskään pysty nostamaan tililtä rahaa verkkopankissa. Voin ainoastaan laittaa sinne rahaa, nosto pitäisi hoitaa fyysiesti pankissa.

Anne sitten naputteli rasteja ruutuun koneellaan siihen malliin, että nyt sekä S-Bonukset, että maksutapaedusta kertyvät rahat menevät tuonne tilille, jonka saldon kasvua voin ihailla verkkopankista, mutta rahan käyttäminen sieltä vaatii jo vähän enemmän.

Eräs tuttavapariskuntamme on kertonut toimivansa samoin ja he ovat ottaneet tavaksi nostaa rahaa tililtä vain kerran vuodessa. Ja joka vuosi siellä on kuulema ollut useamman sadan potti odottamassa. Ihan huomaamattaan he ovat siis säästäneet rahaa vaikkapa ulkomaanmatkaan tai joululahjaostoksiin.

20121111-161841.jpg

Noista S-Bonuksista muuten vielä sen verran, että pankkineuvoja vinkkasi minulle, että nyt heidän verkkopankkinsa uudistuttua, myös kuukauden bonuskertymää on mahdollista tarkastella verkkopankissa. Se on aika hyvä ominaisuus sen vuoksi, että jos kuukauden viimeisenä päivänä huomaa, että bonuskertymästä puuttuu vaikkapa neljä euroa, jotta Bonukset nousisivat seuraavalla tasolle, voi kipaista kauppaan hakemaan vaikkapa ne ruokatarpeet jotka oli ajatellut hakea vasta seuraavana päivänä. Voi siis onnistua taktikoimaan lisäeuroja tuollakin tavalla! 😀

Noiden pankkitoimenpiteiden lisäksi tein hieman suunnitelmaa millaisilla pienillä muutoksilla mun rahat ei lentäis pussista ihan niin kiivaalla tahdilla ja ”huomaamatta”. Laadin itselleni mm. budjetin paljonko saan käyttää rahaa viikon aikana lounasruokailuun ja yleensäkin työeväisiin. Ja koska on tietty summa joka pitää riittää viidelle päivälle, niin on tietysti järkevää tehdä viikon eväsostokset heti alkuviikosta kerralla koko viikolle.

Huomattavasti järkevämpää kuin syöksyä joka päivä kauppaan tai ravintolaan kiljuvan nälän kurniessa vatsaa. Sillä tavoin sinne huiskahtaa helposti ihan liikaa rahaa, kun haalii mukaansa vähän sitä sun tätä ja herkkujakin tekee mieli. Tästä on siis helppo säästää useampi kymppi kuussa.

Yksi heikkouteni on lehdet. Mä ostan ihan järjettömät määrät lehtien irtonumeroita ja ne ei tosiaan oo ihan halpoja ja niitä kertyy kotiin ihan karmeat pinot. Nyt iPadin hankkimisen myötä olenkin vaihtanut muutamien lehtien fyysiset versiot tabletilla luettaviin. A) ovat yleensä useamman euron paperilehteä halvempia ja B) paperin määrä kotona vähenee.

Ja tosiaan nyt on laskutoimitukset menossa noiden aiemmin jo mainitsemieni osamaksujen ym. suhteen, joten kun ne hommat saan hieman taltutettua veronpalautuksilla ja mahdollisesti loput yhdistämällä, pääsen tilanteeseen, jossa rahaa jää kuussa laskujen ja lyhennysten jälkeen enemmän, jolloin voi pienen summan siirtää säästöönkin. Ja se puolestaan tarkoittaa sitä, että seuraavan sellaisen hankinnan kohdalla, missä ennen olisi ehkä pitänyt turvautua osamaksuun, onkin ne rahat kenties jo säästössä valmiiksi! Jee, mun talous pelastuu ja stressi helpottuu! (ainakin toivotaan niin ;D)

20121111-161748.jpg

Mutta, se siis minun raha-asioistani. Toivottavasti jaksoitte lukea. Nyt olisi kuitenkin teidän vuoronne. Minä nimittäin saan lahjoa jonkun teistä 100 € S-ryhmän lahjakortilla!

Mikäli tuo 100 € lahjakortti sopisi mukavasti juuri sinuun lompakkoosi, niin kerro kommenttiboksissa omat arjen säästövinkkisi ja olet mukana arvonnassa. Aikaa osallistumiseen on tämän viikon loppuun saakka, eli vastaa sunnuntaihin 18.11. klo 23.59 mennessä. Muista nimimerkki ja sähköpostiosoite! Lukijoiden säästövinkkejä tullaan julkaisemaan myös Indiedaysin S-Pankin brändisivulla, jonne pääset TÄSTÄ!


Luin Pupulandia-blogista, että tänään vietetään epäonnistumisen päivää. En yleensä juurikaan noteeraa näitä milloin millekin aiheelle keksittyjä merkkipäiviä, mutta tämä aihe sai kyllä paljon ajatuksia mylläämään pääkopassa.

Epäonnistumisen päivälle omistetuilla nettisivuilla monet tunnetut henkilöt kertovat tarinoita omista epäonnistumisistaan ja suhteestaan mokaamiseen. Sivuita löytyy myös manifesti, jost tässä lyhyt ja mielestäni todella loistava pätkä:

Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppimiskokemus ja sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistumisen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa omaa elämäänsä ja yhteistä maailmaamme. Eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen.

Itsensä haastaminen ja omien haaveiden tavoittelu johtaa auttamatta aika ajoin epäonnistumiseen.

Aihe on itselleni sillä tavalla erityisen läheinen, että olen kärsinyt nuoruudesta saakka todella pahasta epäonnistumisen pelosta. Pelko on ollut ajoittain jopa lamauttavaa ja se on vaikeuttanut niin opiskeluja kuin työtänikin.

Esimerkkejä epäonnistumisen pelon aiheuttamasta lamaannuksesta on vaikkapa lukio- ja opiskeluaikoinani toisinaan esiintyneet täydelliset jäätymiset tenteissä.

Minulle kävi useita kertoja niin, että pelkäsin tentissä mokaamista niin paljon, että en pystynyt puristamaan paperille sanaakaan. Istuin tunnin ja joskus toisenkin tuijottaen koepaperia kauhusta jäykkänä nieleskellen itkua saamatta sanaakaan paperille.

Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi tiennyt aiheesta mitään, vaan siitä, että pelkäsin ulosantini asiasta olevan niin surkeaa, ettei sitä voisi pistää paperille kuolematta häpeästä.

Minä jotenkin ajattelin, että tekstini tulisi olla heti ensimmäisestä lauseesta alkaen täydellistä ja koska se ei sitä mielestäni ollut, en voinut kirjoittaa mitään.

Tuon itsekritiikin ja mokien pelon vuoksi esimerkiksi AMK:n opinnäytetyöni ei valmistunut todellakaan suunnittellussa aikataulussa. Minun piti toden teolla ottaa etäisyyttä koko asiaan ja anoa opiskeluille jatkoaikaa ennen kuin pääsin sinuiksi sen asian kanssa, että vähempikin kuin täydellinen riittää.

Sain törmätä samaan lamauttavaan mokaamisen pelkoon jälleen valokuvauksen opinnoissani muutamia vuosia sitten. Aloin ottamaan tehtävien ohjeitukset niin kirjaimellisesti, että tunsin musertuvani koulutöiden edessä. Päässäni pyöri vain, että ”mä en pysty tähän, mä en osaa, koulussa tulee haukkuja, kaikkien muiden kuvat on parempia.. ” jne.

Homma meni siihen pisteeseen, että taas piti sitä itseluottamusta kerätä jonkin aikaa ja suoritin näytöt vasta muuta ryhmääni myöhemmin.

Näitä kokemuksia ja kauhuntunteita vuosien aikana analysoidessani olen tullut siihen tulokseen, että pelkään mokaamista lähinnä itselleni tärkeissä asioissa ja aiheissa. Minä itse olen pahin kriitikkoni ja samalla viholliseni. Kukaan muu tuskin pystyy minua niin paljon kritiikillään satuttamaan kuin minä itse.

Mietin, että olenko alkanut pelkäämään epäonnistumista sen takia, että en ole vielä toistaiseksi elämässäni joutunut rypemään hirvittävissä mokailun jälkeisissä tiloissa. En yritä sanoa onnistuneeni kaikessa mitä olen tehnyt, mutta en toisaalta muista mitään todella isoa ja tärkeää ihan täysillä ryssineenikään. Tai olen vaan ollut aina niin tyhmä etten ole aina edes tajunnut koska on mennyt ihan penkin alle. 😀

Tietenkin nuo opintojen venymiset voisi ajatella jonkinlaisena epäonnistumisena, mutta loppupeleissä niidenkin kanssa on käynyt todella hyvin. Kaiken olen jostain selkärangasta revityllä sisulla sitten runtannut loppuun saakka vaikka ensin kauhu epäonnistumisesta olisikin minun työskentelyäni tärvellyt.

Random-kuvituksena kesällä kuvaamiani otoksia Tallinnan KUMUsta.

Silloin kun olen omasta mielestäni epäonnistunut, on vierelläni onneksi aina ollut sellaisia ihmisiä joiden avulla ne kaatumisetkin ovat kääntyneet parhain päin. Kyyneleet ja räät on pyyhitty rakkaiden ihmisten kaulukseen ja heidän kannustamanaan on menneet unohdettu.

Sellaista itsensä nolaamista, jonka voi tietenkin mokaamiseksi laskea, mulle sattuu ihan vähän väliä, mutta iistä häpeän tunteista olen oppinut jo ajattelemaan, että ”hävettää, olen siis olemassa”. 😀

Se mitä yritän tässä sanoa, on se, että pahinta ei varmastikaan ole itse epäonnistuminen vaan sen pelkääminen. Sen pelon takia voi jäädä paljon asioita tekemättä ja kokematta ja siihen kauhun tunteeseen voi sairastua.

Olisi myös muistettava se että muut eivät edes kiinnitä huomiota asioihin joita itse pitää epäonnistumisena. Haasteita kohti pitäisi siis mennä innolla ja rohkeana ja olla liikoja murehtimatta sitä mahdollisuutta että mokaa.

Mietitäänpä nimittäin kaikki ihan pienen hetken ajan, että kuka on se ihminen jonka epäonnistumiset sinä muistat kaikista parhaiten?

Niinpä.. minä ainakin muistan lähinnä omat mokani. Ja niin se on kuulkaa ihan jokaisella muullakin. Tämä on asia jonka haluaisin upottaa omaan kallooni. Ja sen, että aina on parempi tehdä ja yrittää kuin jättää virheiden    pelossa kokonaan kokeilematta.

Mitä ajatuksia epäonnistuminen sinussa herättää? Pelkäätkö niin kuin minä?


Hahhahhaaa!!! Ai hitto, mun ja murun sunnuntaina Satakunnan museolla otetusta kuvasta tuli ihan huikee! (kertoilin kuvauksesta, ja näyttelystä johon se liittyy, TÄÄLLÄ)

20121001-173500.jpg

Musta tää näyttää enemmänkin siltä kuin tässä olis äiti ja poika kuin pariskunta! Olen tuossa paitapuserossani, hatussani ja hymyttömässä olemuksessani sellaisen keski-ikäisen lesken näköinen. ”Varakas kauppiasmieheni kuoli, kun poika oli viiden vanha ja siitä lähtien olemme eläneet kaksin perintörahojen turvin. Onneksi aikuinen poikani asuu edelleen kotona ja huolehtii äidistään”. 😀

Mutta onpahan kerrankin meistäkin joku upea yhteiskuva!