Yksi kysymys, johon mä törmään kerta toisensa jälkeen, kuuluu, että "miten sinulla on noin hyvä itsetunto?". Tämän kysymyksen on esittänyt lähes jokainen toimittaja, kun minua on haastateltu vaikka pukeutumista, bloggaamista tai vaikka kehopositiivisuutta sivuten. Saman kysymyksen esittää aina toisinaan myös joku lukija kommenttiboksissa. Ja joka kerta se kysymys jotenkin ihmetyttää ja hämmentää minua. 

Musta tuntuu, että se kysymys kuuluisi aukikirjoitettuna usein seuraavasti: "miten ihmeessä sinun kokoinen ihminen voi väittää pitävänsä itsestään, sehän on aivan epätavallista?" Tuntuu hassulta selittää ja perustella jotain itselle ihan itsestäänselvää asiaa, joka kuitenkin näyttäytyy monen muun silmissä epätavallisen luonnonilmiön kaltaisena. Mun mielestä paljon enemmän on ihmeteltävää siinä miksi niin moni ihminen ei pidä itsestään.

On hölmöä, että itsetunto liitetään tosi usein vahvasti ulkonäköön ja vielä tarkemmin siihen, että onko ulkonäkö ns. standardit täyttävää. Samalla erehdytään kuvittelemaan, että jos omaa kaikin tavoin yleisesti ihastellut piirteet ja näyttää supermallilta, niin se ulkonäkö sitten toisi automaattisesti hyvän itsetunnon. Itsetunto asuu korvien välissä, ei peilissä. 

Mulle hyvä itsetunto on sitä, että mä en keksi mitään syytä miksi mun pitäisi haukkua ja soimata itseäni. En ulkonäöllisesti tai muutenkaan. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi toisinaan epävarma. Epävarmuuden tunteet liittyy mulla kuitenkin lähes aina osaamiseen ja tekemiseen, ei ulkonäköön. Tässä tekstissä nyt ajattelen asioita kuitenkin lähinnä ulkonäköön liittyvän itsetunnon kautta)

Hyvä itsetunto on sitä, että mä olen itse itselleni kaunis ja rakas ja viihdyn itseni kanssa. En mä mitenkään aktiivisesti itseäni ihaile ja pidä itseäni joka päivä häikäisevän upeana ja kauniina (mutta aina tasaisin väliajoin kylläkin), mutta tärkeempää on, että mä en todellakaan aktiivisesti, enkä edes tasaisin väliajoin, inhoa itseäni. En latele itselleni rumia sanoja ja haukkuja.

Mä en itse vaan osaa oikein tosissani ajatella, että mun ulkonäkö/koko olis elämässä joku ongelma. Mä mietin tosi monen asian suhteen, että ainoa ihminen, jota mun tarvii miellyttää, olen minä itse. Ja se koskee etenkin ulkonäköä ja pukeutumista. Aina löytyy joku, jonka mielestä "ruma tuommoinen siilitukka"/"liian lyhyt hame noin lihavalle"/"piilottaisit nyt paremmin nuo tissit"/"en kyllä todellakaan ees koskis tollaseen läskiin" jne jne. Aina.

Ihan saatanan uuvuttavaa olis elää elämäänsä koittaen miettiä, että miten olisin, pukeutuisin, käyttäytyisin, puhuisin, ettei vaan kukaan ajattele tai sano jotain pahaa. 

Mulle ulkonäköä koskevaa hyvää itsetuntoa on itse asiassa se, etten mä ajattele ulkonäköä kovinkaan aktiivisesti. Siis vaikka mä pidän tällaista tyyliin ja omiin kuviin keskittyvää blogia ja tykkään pukeutua kivasti, niin mä ajattelen ulkonäköäni aika vähän. Mä mietin sitä lähinnä tasan niinä hetkinä, kun näen itseni peilistä.

Meikkaaminenkin on pääasiassa sitä hetkeä varten, kun mä katson peiliin ennen lähtöä, sen jälkeen mä unohdan koko asian. Se on se pieni hetki, jolloin totean, että "ihan jees!" ja sen jälkeen mun ripsarit voi varista poskelle, ja meikkivoiteet pyyhkiytyä poikaystävän paidan olkapäähän ja mulla ei ole asiasta aavistustakaan.

Kun seuraavan kerran pissalla käydessä näen itseni vessan peilistä, pyyhkäisen sen levinneen maskaran pois poskelta, mutta olen todennäköisesti liian laiska alkaakseni korjailemaan meikkiä. Johan kaikki paikalla olijat ehtivät mut nähdä naama kiiltäen ja pandarenkaat silmissä ja hyvin viihdyttiin silti.

Minä siis hyvin harvoin ainakaan arjessa muistan ajatella sitä miltä näytän. Jotkut juhlat voi sitten olla eri asia. Jotenkin se mitä enemmän laittautuu aiheuttaa myös enemmän epävarmuutta. Onko se kampaus nyt edelleen hyvin, leviskö huulipuna ja onko sukkiksissa jo silmäpako?

Mä en myöskään useinkaan vertaile itseäni muihin, että mahdanko nyt olla lihavin henkilö näissä juhlissa tai 'apua mulla on enempi näppyjä kuin noilla mun kavereilla'. Minä olen minä enkä kukaan muu, ja mä haluan ympärilleni ne ihmiset, jotka pitää minusta sisältöni vuoksi.

En haluaisi ympärilleni ihmisiä, jotka saisin ulkonäköni ansiosta, jos sattuisin olemaan nätimpi ja hoikempi. Mä en vaan ajattele, että mun pitäis kelvata kaikille. Eihän kaikki muutkaan ihmiset kelpaa mulle! Jos mä en kelpaa jollekin ulkoisten seikkojen takia, niin se on ihan satavarmaa, että sellainen ihminen ei kelpaa mulle arvomaailmansa vuoksi.

Kiteytettynä siis mun itsetunto/hyvä fiilis itsestäni perustuu siihen, että A) mä en näe yhtään syytä miksi minä en itse voisi pitää itsestäni, minähän olen itse itselleni parasta mahdollista seuraa ja B) mä en hetkeäkään odota ja kuvittele, että mun tarttis kaikkia muita ihmisiä miellyttää. 

Ja kysymykseen, että mitä sille omalle huonolle itsetunnolle vois tehdä, mun eka ohje on, että yritä ihan ekana lopettaa se itsestäsi rumasti puhuminen. Ei se rakkaus välttämättä helposti tule, mutta koita lopettaa edes se aktiivinen inhoaminen ja kieltäydy puhumasta itsellesi rumasti. Ethän sä puhuis niin sun ystävällekään.


Tämän kylän homopoika -blogin Einosta on selvästi tulossa oma blogihaasteguruni, sillä tämä on vähälle aikaa jo toinen kuvahaaste, jonka hänen blogistaan nappaan. Viime kuussa esittelin Einon vanavedessä 10 vuotta FB-profiilikuvieni historiaa ja nyt on uuden kuvakavalkadin vuoro. 

Tämän kertainen kuvahaaste kuuluu seuraavasti: valitse puhelimesi kuvarullasta 10 jo olemassaolevaa kuvaa, jotka kertovat jotakin sinusta ihmisenä.

Mitään suuria salaisuuksia tai yllätyksiä ei kuva-albumini kyllä tarjonneet, vaan lähinnä sellaista materiaalia, jota olen jo muodossa tai toisessa julkaissut. Mutta tässä silti kymmenen kuvan satsi.

Hyvän joulun toivotukset ja pääsiäismunat sulassa sovussa yhtä aikaa esillä. Kertooko tämä, että olen laiska ja saamaton, vai nero, joka osaa varautua jo tulevaan? Joulu ja pääsiäinenhän tulee uudelleen joka vuosi!

Jos pääsen lähelle koilaa, en vain pysty olemaan rapsuttamatta! Enkä myöskään voi olla ottamatta kuvaa tästä ihanasta kohtaamisesta.

Minun ja avonaisten hiusten suhde on hieman kompleksinen.

Ei ole naista luotu elämään ilman kakkua.

#ilovemyjob

Yksi tämän sortin kuva ei vielä kerro mitään, mutta se kertoo, että näitä kuvia löytyy puhelimesta kymmenittäin. En omista autoa.

Tämä kuva kertoo suunnattomasta kauneudestani ja siitä, että jaksan poseerata ihmismäisesti keskimäärin viisi ruutua kerrallaan.

Kaikista vanhimmat ystävät ovat niitä rakkaimpia ja haluan pitää heidät lähelläni.

Minä en viinilasiin sylje. 

Mä olen söpö kuin kissa. Tämä tosin ei ole oma tulkintani, vaan löysin kuvan tänään Facebookin viestipyynnöistä. Joku ulkomaalainen miespuolinen henkilö siellä luritteli minun kauneudestani ja komppasi sanojaan tällä kokoamallaan hillittömällä kollaasilla.  En tiedä ollako kauhistunut vai otettu. 😀 😀

Huomenna toivon mukaan taas jotain asukuvaakin!


Täältä mä taas kirjoittelen Satakunnan Liikenteen bussista. Suuntana tälläkin kertaa Helsinki, missä luvassa muutama blogitapahtuma ja työtapaaminen. Ja tietenkin hengailua ystävien kanssa. Se on muuten jännä, että mä oikeasti näen esimerkiksi Iinaa paljon useammin kuin Porissa asuvia ystäviäni. Jos ei nyt ihan viikottain nähdä, niin ainakin parin viikon välein ja Porissa on oikeastaan vain yksi sellainen ihminen, jonka kanssa näen yhtä usein.

Olen nimittäin oikeasti aika introvertti erakko, vaikkei ehkä ihan heti uskoisi. Vaikka minulla on paljon ystäviä joiden seurasta kyllä nautin, niin mulle riittää tapaamiset aika harvakseltaan. Viihdyn enimmäkseen itsekseni ja töiden kautta tuleva ns. pakkososiaalisuus on monelle päivälle ihan riittävä annos ihmiskontakteja.

  

Tämä on sellainen asia itsessäni, joka minulle on selvinnyt oikeastaan vasta tässä kolmekymppisenä. Siihen saakka pidin itseäni tosi sosiaalisena ja kaveriporukoissa viihtyvänä, ja ehkä sitä nuorempana olinkin, mutta viime vuosina olen oppinut itsestäni, että voin paremmin, kun saan reilusti aikaa ihan omissa oloissani.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan yhdeksi oireeksihan mainitaan ns. erakoituminen ja sosiaalisista suhteista vetäytyminen. En sitten tiedä kuinka paljon itselläni tuo asia vaikuttaa. Onhan se myöskin osaksi ihan luonnekysymys. Itse huomaan vaan, että sosiaalisissa tilanteissa oleminen on minulle aika kuormittavaa ja siinä missä joku toinen kokee nimenomaan saavansa energiaa viettävmällä aikaa muiden ihmisten kanssa, niin minulle sitä latautumista tarjoaa yksinolo. 

Mutta elämä on helpottanut hirveästi sen jälkeen, kun asian on ymmärtänyt ja hyväksynyt. Hyväksymisellä tarkoitan sitä, että lakkasi tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, että ei aina osallistu kaikkiin kavereiden kemuihin ja sano aina kyllä, kun joku ehdottaa tapaamista. 

Ei siis tosiaankaan ole kyse siitä, etten viihtyisi ystävieni seurassa, mutta minulle vaan riittää tosi pienet annokset. Nyt kun olen ollut alkuviikon pääasiassa omissa oloissani työkeikkoja lukuunottamatta, on aivan ihana ajatus, että tänään saa viettää aikaa ystävän kanssa. Parin päivän sosiaalista kanssakäymistä sisältävän Helsinki-reissun jälkeen kaipaan sitten viikonlopulta taas rauhaa.

Mutta, tänään siis suurella ilolla ystävän kanssa aikaa viettämään! Bussi onkin ihan kohta Kampissa. Jee!

farkut – HM+ / t-paita – H&M / kengät – Gabor / nahkatakki – Ellos / nahkakassi – Diesel / Korvikset – Via Minnet (saatu)

Jottei ihan menis jutut ohi näistä asukuvista, niin vinkkaanpa, että nuo HM+ -osaston korkeavyötäröiset nilkkamittaiset farkut on just nyt -25% alessa! Enemmän kuvia farkuista tässä postauksessa.