Olin koko kevään miettinyt, että ”tapahtuispa jotain yllättävää ja jännää tai pääsisinpä jotenkin hetkeksi irti omasta arjestani.” Kesästä oli duunien puolesta tulossa eka kertaa vuosiin varsin hiljainen ja mietiskelin, että nyt olisi kerrankin aikaa itselleni.

Katselin löytyisikö Helsingistä muutamaksi viikoksi joku kämppä vuokralle ja googlailin jopa erilaisia retriittejä (joita ei tokikaan tänä kesänä paljoa järjestetä). Joka tapauksessa tilaus tutuista ympyröistä poistumiselle ja omaan hyvinvointiin keskittymiselle oli kova.

Sitten sain yllättävän puhelun, jonka ehdotukseen pyysin yön yli harkinta-aikaa, mutta vastasin jo kolmen tunnin kuluttua myöntävästi.

Suurin pudottaja Suomi Veera

Tämän vuoden kesäduunina on keskittyä omaan hyvinvointiin ammattilaisten ohjauksessa kameroiden käydessä. Lähden mukaan tulevalle Suurin Pudottaja -kaudelle.

Jos asiaa olisi ehdotettu vuosi sitten, olisi vastaukseni ollut kauan sitten näkemieni Biggest loser -kausien vuoksi ehdoton ei. Nyt kuitenkin kun olin nähnyt viime vuotisen Suurin pudottaja Suomi -kauden ja kun ohjelmaa tekemässä on sama tiimi, uskalsin lähteä mukaan.

Ohjelman nimihän on tokikin ärsyttävä ja perusajatus siitä, että kilpaillaan painon pudottamisessa ei paras mahdollinen. Viime kauden nähneenä ja tuotannon tyyppien kanssa keskusteltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tässä projektissa on itselle enemmän positiivista kuin negatiivista.

Itseäni ei ole koskaan vaivannut varsinaisesti vaa’an lukema. En määrittele itseäni painoni ja kokoni kautta (muuta kun esim pukeutumisessa, jossa tokikin on esim valikoiman puolesta eri asia olla pluskokoinen kuin ns. normikokoinen), vaan osaamiseni ja tekojeni. En kuvittele, että kuin taikasauvan iskusta minusta tulisi onnellisempi ja elämä muuttuisi kaikin tavoin paremmaksi, jos laihtuisin.

Mutta vahvempi ja jaksavampi mä ehdottomasti haluaisin olla. Ihan vaikka tässä samassa koossa, mutta haaveilen olevani reipas aamuihminen, joka syö fiksun aamiaisen, omaa järkevän ruokarytmin ja jonka energiatasot sen myötä pysyvät hyvinä koko päivän. Ja liikunnasta haluaisin saada elämääni sellaisen rutiinin, ettei se ole ensimmäinen asia, josta aina luovun, kun elämässä tulee eteen kiireinen ja stressaava tilanne tai jokin isompi kriisi.

Mukana kaudella Claudia Eve, Oskari Katajisto, Antti Railio, Daniel Lehtonen, minä, Meiju Suvas, Mika Pohjonen ja Aarni Mikkola. Valmentajina viime kaudelta tutut Aki Manninen ja Janni Hussi.

 

Nyt mulle on ojennettu kuin kultalautaselle mahtava mahdollisuus keskittyä muutaman viikon ajan uusien, parempien rutiinien opetteluun. Ei töitä tai muitakaan häiriötekijöitä. Totesin, että olisi ollut aivan hullua sanoa ei.

Vaikka on se kyllä aivan hullua myös mennä tekemään tällaista televisioon! 😀

Ohjelmaan kuuluu se, että sitä painoa seurataan, itselleni projektissa ja toivottavasti onnistuvassa elämän tapojen muutoksessa on etusijalla muut asiat kuin kilot, koko ja ulkonäkö. Ne asiat muuttuvat mahdollisesti ikään kuin  siinä ohessa.

Tulen varmasti kertomaan tunnelmiani niin ohjelman tekemisestä, treenaamisesta kuin uusien tapojen opettelusta ja niiden vaikeudestakin. Edelleenkään mun kanavissa ei kuitenkaan tulla sanomaan yhtään mitään mitä kenenkään muun tulisi tehdä, ei valittelemaan vatsamakkaroista eikä jakamaan vinkkejä kuinka pukeutua niin, että näyttäisi hoikemmalta tai ylipäätäänkään haaveilemasta jonkin tietyn näköisestä ja kokoisesta vartalosta.

Mun blogi ja somekanavat on aina olleet kokoon tuijottavasta laihdutuspuheesta vapaata aluetta ja ne tulevat siis olemaan sitä jatkossakin. Toivon, että mulla on kilojen sijaan jossain vaiheessa kerrottavana miten paljon kuntoni on kohonnut!

Suurin pudottaja Suomi Veera

Mä olen ihan jo into piukeana lähdössä leirille enkä malttaisi odottaa. Toki mua myös jännittää, että apua mitä jos en jaksa tehdä kaikkea ja onkohan muut osallistujat kivoja ja miten mä kestän olla niin paljon muiden ihmisten seurassa. Mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin innostus ja ajatus siitä, että tämä poikii varmasti enemmän hyvää kuin huonoa.

Leirille lähtö on edessä jo melko pian. Ohjelma starttaa Nelosella ja Ruudussa syyskuussa. Wish me luck!

 

Kuvat: Atte Mäläskä


Tällä saakelin koronakeväällä on varmasti oma osansa siihen, että tunnen paiskautuneeni eksistentiaalisen kriisin myrskyn silmään. Tai no, myrskyn silmä on kyllä täysin väärä metafora. Suon silmäke tämä minut sisäänsä kietonut tunnemytty ennemminkin on. Kaikki on hiljaista ja tunne on kuin vajoaisin ja hiipuisin pikku hiljaa.

Vihaan termiä ikäkriisi, mutta sitäkin tässä on nyt meneillään. Ihan kaikkia s**tanan elämänvaihekriisejä mitä vaan voi kuvitella. Siis tokihan tämä vaihe on alkanut jo muutama vuosi sitten, mutta nämä poikkeukselliset ajat tuntuvat syventäneen merkityksettömyyden ja eksyksissä olemisen tunteita.

Minun piti siis ihan kasuaalisti kirjoitella kuulumisia. Sellaisia blogimaailmaan sopivia ”tätä olen puuhaillut ja sitä ja tätä on suunnitelmissa” -kepeyttä. Mutta kun ei oo kepeetä, ei sitten tippaakaan. Teen työt (niitä on muutaman viikon täyshiljaisuuden jälkeen taas riittänyt!) ja sitten muun ajan jumitan lähinnä omissa ajatuksissani, jotka kuuluvat pääpiirteittäin seuraavasti: ”Mitä helvettiä mä teen tällä elämälläni? Mitä syitä mulla on olla olemassa? Tuleeko elämässä tapahtumaan enää mitään merkittävää? Mitä, jos en mä osaa enää ikinä olla onnellinen?”

Mulla on olo kuin kaikki olisi omalta kohdalta jotenkin loppu ja ohi ja tästä eteenpäin mä vaan hiivun, hiljenen ja katoan loppuelämän mittaiseen harmauteen. Toisaalta tiedostan, että nämä ajatukset ovat osa edelleen olemassaolevaa masennustani, toisaalta pelkään, että mitä jos ne ei olekaan sairauden oire, vaan todellisuus.

Olen ollut nyt jo kolmisen kuukautta ilman mielialalääkkeitä enkä ole vieläkään ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Arkinen perus toimintakykyni on ihan ok (näihin kaikkiin ihmisiin varmasti jollain tavalla iskeneisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin nähden), mutta tästä päänsisäisestä universumista on todella vaikeaa ottaa selkoa mikä osa ilmastosta on masennusta, mikä jotain muutoskriiseilyä.

Mitä lääkkeisiin ja mielialaan tulee, niin olen pitänyt vuosikausien jälkeen myös ensimmäisen kerran taukoa ehkäisypillereistäni. Ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta, että mitä kroppa siihen sanoo, millä tolalla on hormonitoiminta. No, ei ole sanonut vielä paljoakaan, mutta on pistänyt miettimään myös pillereiden vaikutusta mielialaan. Olen lukenut useampiakin artikkeleita, jotka kertovat tutkimuksista kuinka minipillereiden käyttö voi lisätä masennuksen riskiä.

Olen nyt siis ekan kerran noin 15 vuoteen tilanteessa, jossa en syö mielialalääkkeitä enkä käytä hormonaalista ehkäisyä. (Ainoana lääkkeenäni on siis kilpparin vajaatoimintaan syömäni tyroksiini.) Niin onhan tässä nyt tavallaan ihan uusi oma pää tutustuttavana. Että mitäs mä tunnen ja miten mä asioihin reagoin ilman mun mielialaan vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia nappeja?

Globaali kriisi, henkilökohtainen kriiseily oman elämän kanssa, masennusoireilu ja parin nuppiin vaikuttavan nappulan lopetus, niin onhan sitä siinä jo tekijöitä, jotka pistää pakkaa vähän sekaisin ja miettimään, että mistä mikäkin ajatus ja tunnesolmu nyt sitten johtuukin. Hirmuinen työmaa koittaa päästä jyvälle, että mikä se on varsinainen ja syvin kipukohta sisällä, mitä tässä pitäis ensisijassa koittaa työstää.

Terapiassa olen luukuttanut aika paljon omaa pettymystäni ja suuttumustani itseäni kohtaan. Olen vihainen itselleni monista tunteistani, koska koen, että jumitan niissä, enkä pääse eteenpäin. (Ja se on ihan tyhmää, turhaa ja armotonta)

Terapeuttini koittaa muistutella, että vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että etenee, niin kyllä sitä koko ajan menee huomaamattaan hieman eteenpäin. Eilisen käynnin lohdullisin ajatus olikin, että ”se, että sua on alkanut vi**ttaa se, että v**uttaa, on jo etenemistä”. 

Etenemisen merkeiksi kirjattiin myös muutamat hieman heränneet haaveet. Esimerkiksi se viime postauksessa mainitsemani haave opinnoista. Vaikken sitä kohti tulisikaan loppujen lopuksi ikinä pyrkimään, on se pieni pieni valon välähdys.

Kun siis haaveettomuus, toivottomuus ja näköalattomuushan ovat olleet (ja ovat edelleen) itselläni masennuksen mukanaan tuomat kumppanit. Ei ole edes kyennyt keksimään mitään mistä haaveilla. Nyt sentään keksii jonkin asian vaikkei vielä tiedäkään riittääkö voimavarat koskaan sitä kohti pyrkimiseen.

Housut ja pusero – Masai

Tennarit – Pavement

Korvikset La Kiva

Mutta, on tässä onneksi sellainen lyhytaaltoisempi mielialakäyrä palannut koronakriisin alun notkahduksen jälkeen taas melko tasaiselle 0-tasolle. Siihen on auttanut se, että huolta aiheuttaneet työ- ja talousasiat ovat taas elpymään päin. Vähentää akuuttia ahdistusta huomattavasti, kun ei tarvitse olla raha-asioista ihan niin huolissaan.

En esimerkiksi joutunut sittenkään turvautumaan lainkaan yrittäjille kesäkuun loppuun saakka mahdollistettuun työttömyyspäivärahaan, koska tällekin kuulle tulikin yllättäviä tuurausvuoroja Satakunnan Kansaan jopa 14 työpäivän verran. Ja kesän toimeentulohuolet vei tiedossa olevat muutaman tonnin veronpalautukset.

Pää on siis yhtä aikaa täysi sekä tyhjä. Täynnä niin isoja myllerryksiä, että pienempiä asioita ei oikein jaksa pakollisia enempää ajatella.

Tunnistaako kukaan mun ajatuksia? Ikäkriisi, eksistentiaalinen kriisi? Anyone? Entä kokemuksia aiheesta ehkäisypillerit ja masennus?


Huhhuh. Yli pari viikkoa mennyt melkoisessa lamaannuksessa. Olisi ollut aikaa tehdä yhtä jos toista. Mutta joudun myöntämään, että en ole siivonnut, perannut vaatekaappia, opiskellut uutta kieltä enkä myöskään osallistunut etänä jooga- taikka tanssitunnille. En ole myöskään suunnitellut uusia ansaintakeinoja menetettyjen töiden tilalle.

Ahkeruuden ja itseni kehittämisen sijaan olen lukenut, nukkunut, hoitanut pakolliset arjen asiat ja keskittynyt miettimään mitä tänään syötäisiin.

(Tähän väliin pahoittelut kaikille mobiilikäyttäjille, että otsikko ei näy kunnolla. Yritän tulevalla viikolla setviä asiaa IT-velhon kanssa)

Ehdin jo tuntea tästä saamattomuudesta syyllisyyttä. Että olen nyt ihan laiska paska, kun ei mulla ole jo kymmentä uutta palvelua ja tuotetta ideoituna ja jos jonkinmoista viihdyttävää instaliveä tulilla.

Mä ihailen kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat näiden muutamien viikkojen aikana jo ehtineet keksiä sata ja yksi uutta liikeideaa, järjestäneet tapahtumia verkossa, masinoineet hyväntekeväisyystempauksia ja jonglööranneet kotona etätöiden, lasten kotikoulun ja etäharrastusten kanssa.

Toivoisin olevani yksi heistä energisistä ja idearikkaista ihmisistä jotka osaavat nähdä lähes tilanteessa kuin tilanteessa mahdollisuuksia ja tarttuvat tuosta vaan toimeen ja luovat uutta. Minä sen sijaan lamaannuin ja upposin pelkoon.

Eilen illalla mä kävin itseni kanssa keskustelun jonka lopputulema oli, että tässä käsittämättömässä, yllättäen maailmamme ja elämämme muuttaneessa poikkeuksellisessa tilanteessa mulla on itselleni nyt vain yksi todella tärkeä tehtävä.

Mun tehtävä on ensi sijaisesti pitää pääni kasassa. Hengittää sisään ja ulos, pitää mieli rauhallisena. Ja antaa itselleni muita tehtäviä vasta sitten, kun arvelen niistä suoriutuvani. Voitte uskoa, että on jokusen kerran tullut mietittyä, että ihanko just tähän kohtaan mä sitten tulin lopettaneeksi ne mielialalääkkeeni. Sopivasti juuri, kun maailma on syöksynyt suurimpaan kriisiin sitten toisen maailmansodan.

Mielestäni mun tavoite ihan vaan pysyä koossa on tähän kohti ihan riittävä. En aio ottaa stressiä siitä miten paljon voisi ehtiä suorittamaan, jos olisin oikein reipas. (Ja mähän oikeastaan olen ollut jo hurjan reipas, olen lukenut jo kolme kirjaa tänä viikonloppuna!) Koitan ensin tasata pulssini ja alan sitten vasta vaatia itseltäni lisää.

Luulen, että mun pahin lamaannus ja järkytys alkaa ainakin toistaiseksi olla ohi. Kahteen viikkoon mahtui kaikenlaisia tunteita ihan järjettömään kuolemanpelkoon asti. Shokki on laimentunut ja olen alkanut ymmärtää, että en voi ajatella elämän olevan nyt paussilla. Ei se ole, aika ei ole pysähtynyt. Kun tilanne joskus toivon mukaan on ohi, tää leffa ei lähde enää pyörimään siitä kohti mihin se jäi.

Nahkahousut – Zay, Ellos / T-Paita – Ellos / Neuletakki – Second Female / Korvikset – La.Kiva

Sitä ajatusta tässä on nyt siis työstettävä, että tätä elämää on nyt pelattava näillä korteilla jotka kädessä on. Ja on ihan ok, jos ei osaa pelata heti, vaan joutuu tuumimaan strategiaansa kauemmin kuin vieruskaveri.

Ensi viikko on omalla kohdallani onneksi jo kovin erilainen kuin tämä kulunut. Mulla on nimittäin tiedossa kaksi työvuoroa. Sehän on näissä olosuhteissa ihan jo kiireinen viikko!

Koitetaan siis kaikki nyt vaan hengitellä, pysyä rauhallisina ja noudattaa ohjeita. Pestään käsiä, pysytellään kotosalla ja pidetään huolta itsestämme ja sitten kun oma henki kulkee, autetaan myös toisia niillä keinoin, jotka käytettävissä on. Elämä ei ole paussilla, se on tässä ja nyt.

 

PS. Kuvissa asu ajalta EK, eli ennen koronaa. Viime aikoina ei ole juuri tullut pukeuduttua leggareita ja villapaitoja kummempiin. Mutta ehkä se tästä taas. Kyllä mä haluan kelien lämmetessä vähän intoilla nahkarotseista ja kaikesta muusta keväisestä!