-Kaupallinen yhteistyö, Oomi

Olet 64% porilainen! Onneksi olkoon. Myönnämme sinulle luvan kutsua itseäsi porilaiseksi. Et sinä silti ehkä mikään paljasjalkainen porilainen taida olla, mutta selvästi olet elänyt tässä maanpäällisessä paratiisissa jo pitkään.” Huh, näin 19 vuotta täällä jo viettäneenä maakuntalehtemme porilaisuus-testi tuntui kuin inssiajolta. Onko sanasto ja paikallinen kulttuuri jo riittävästi hallussa? Onko ikonisimmat porilaiset asiat ja paikat jo koettu? Mutta läpäisin!

Pisteitä tuli mm. siitä, että tiedän mikä on kakko, olen ollut Dingon keikalla, kuullut Eino Gröniä livenä (Rattiksessa!), hyppinyt urkkatalon juustomereen, laulanut Karaokea 92:ssa ja pidän Taavi-sillan saapumista tärkeimpänä kevään merkkinä.

Ei näitä asioita toki testeillä ratkota. Alkuperäiskansan silmissä olen aina muualta tullut, oman käsityksen porilaisuudesta puolestaan ratkaisee ihan vaan oma fiilis. Itse olen jo pitkään sanonut, että nyt tulevana talvena  on edessä jonkinlainen virallinen rajapyykki. Ihan lähikuukausina nimittäin tulee täyteen hetki, jolloin olen asunut yhtä ison osan elämästäni täällä Porissa kuin Sotkamossa. Olin 19-vuotias tänne muuttaessani ja nyt on 19 vuotta jo Poriakin plakkarissa. Ilmassa on siis juhlavuoden tuntua!

Tämän tärkeän merkkipaalun kunniaksi Oomi haastoi minut kertomaan ajatuksiani Porista ja porilaisuudesta.

No onhan se Kallo nyt hieno paikka! Siellä on tullut käytyä piknikeillä ja otettua monet hää- ja YO-kuvat.

Ja Oomihan on siis myös porilainen juttu! Tai siis, tarkemmin ottaen se on meille tutun Pori Energian ja neljän muun (Vantaan Energia, Lahti Energia, Oulun Seudun Sähkö sekä Oulun Sähkönmyynti Oy) energiayhtiön perustama sähkönmyyntiyhtiö. Vaikka yhtiö on valtakunnallinen ja useamman yrityksen omistama, niin Porissa meitä palvelee edelleen samat tutut asiakaspalvelun ja laskutuksen tyypit, joiden kanssa voi asioida rennosti paikallisin sananparsin. Oomi on siis yhtä aikaa sekä iso ja valtakunnallinen että paikallinen ja lähellä. 

Kokosin siis tähän postaukseen muutamia asioita, joita olen näiden vuosien aikana oppinut Porista ja porilaisista ja myös jokusen asian, joita en vaan edelleenkään käsitä. Kuvituksena rakkaita Pori-kuvia arkistoista.

Kuva: Heikki Westergård

Silloin kun vesi on oikein alhaalla, tästä pääsee jalkaisin tai pyörällä Munakariin. Yyteristä puhuttaessa mietitään useimmiten vain upeaa hiekkarantaa. Itselle on nyt viimeistään maastopyöräilyn myötä avautunut kuitenkin paljon monipuolisempi Yyteri. Suosittelen lämpimästi läskipyörän vuokraamista ja metsäpolkuihintutustumista!

 

Ei pidä säikähtää, harva asia on niin tylyä miltä se kuulostaa!

”Ei sen väliä”, vastasi kiinnostava kundi aikoinaan ujoon kahvittelukutsuuni. Siinä meni kainuulaislikalla pasmat ihan sekaisin, kun tulkitsin tulleeni jotenkin kierrellen torjutuksi. Tai jos sen piti olla myöntävä vastaus, niin ainakin kovin vastentahtoiselta vaikutti. Olin väärässä, hän lähti ihan mielellään!

”Lähd ny menee!, saattaa porilainen keskustelukumppani sanoa, mutta sen sijaan, että hän oikeasti kehottaisi sinua lampsimaan matkoihisi, koittaa hän vain sanoa, ettei usko juttua jonka juuri kerroit, tai että se oli vaan hirveen hauskaa.

”Tollai”. Ei tuo nyt välttämättä ihan siltä kuulosta, että vastata tulisi kiittämällä. Mutta niin se vaan on, että kohteliaan ja yleiskielisen ”ole hyvä” -sanaparin sijaan saatatkin saada Porissa kahvikuppisi, vaihtorahasi, kuittisi ym. lyhyen ja tehokkaan tollai -tokaisun saattelemana.

”No ei se nyt ihan paska(a) ole”. Halusipa porilainen kehua sitten mitä tahansa: ruokaa, teatteriesitystä, kaverin tukkaa tai Pori Jazzien keikkaa, niin tämä lause sopii siihen. Kun porilainen aloittaa arvion tai kysymyksen sanalla ei, on tulossa hyvin todennäköisesti jotain positiiviseksi tarkoitettua tai tiedustelevaa.

Itse sain ensimmäisen kerran kuulla olevani selvästi porilaistunut, kun jaoin FB:ssa yhteiskuvan itsestäni lempibändini Amorphiksen kanssa vierailtuani heidän studiolla saatesanoilla ”Ei ollu ihan paska päivä”. Kaikkihan sen nyt ymmärtää, että olin onneni kukkuloilla.

Porilainen voi siis murteensa ja varsin energiatehokkaan sanoja lyhentävän ilmaisunsa vuoksi kuulostaa epäkohteliaalta ja turhan suorasukaiselta, mutta ei niitä pelätä tartte!

yyteri Pori

 

Pori ja porilaiset ovat mainettaan parempia

En minä tänne olisi jäänyt, jos ne ikiaikaiset mielikuvat Porista tylynä ja junttina kaupunkina, jossa ei koskaan tapahdu mitään (paitsi Jazzit) pitäisivät paikkansa. Itselleni Pori on vuosien myötä näyttäytynyt paikkana, jossa tapahtuu paljonkin ja väki on idearikasta ja innostuvaa.

Kokonsa puolesta Pori on juuri sopivan kokoinen paikka. Sen verran iso, ettei nyt ihan kaikkia vastaantulijoita tunne, mutta niin pieni, että ihan varmasti joku tuttu vastaan tulee kun ovesta ulos astuu.

Mitä tulee mielikuvaan porilaisista vähän sisäänpäänkääntyneinä ja hitaasti lämpiävänä väkenä, niin juu on siinä perääkin. Mutta sanoisin, että hitaasti lämmitettävästä kiukaastakin lähtee paljon paremmat löylyt kuin pikaisesta heti valmiista.

Hieman töksähtelevää puheenpartta pudottelevien karhukaupunkilaisten kuoren alla sykkii suurimmalla osalla todella lämmin sydän. Jeesiä täällä löytyy aina, kun vaan uskaltaa suunsa avata. An ko mää, sanoo porilainen, kun huomaa, ettei toisella ole joku homma hanskassa ja tarjoutuu avuksi.

Hienointa on ollut huomata, että näiden lähes parinkymmenen vuoden aikana porilaisten oma ylpeys kotikaupungistaan on kasvanut. Vaikka edelleen ne ihmettelee, että miksi ihmeessä olen tänne tullut ja vielä jäänytkin, niin silti häpeilyn sijaan nykyään ollaan ylpeästi todella outoja ja ehdottoman uniikkeja, kuten kaupungin slogankin toteaa.

 

 

Pori melonta

Tykkään Porissa siitä, että vaikka asun aivan keskustassa, on kivoja luontoalueita aivan lähellä. Porin metsään on vain parin kilometrin pyrähdys ja Kirjurinluotoon ja Polsanluotoon vielä lyhyempi matka. Kokemäenjokisuisto on todella kaunista ja linturikasta aluetta, jossa pääsee helposti fiilikseen että olisi kauempanakin kaupungista.

 

Näitä asioita en vielä 19 vuoden jälkeenkään voi ymmärtää

Masaliisa. Siis jumalauta ei. Se on mokkapalat tai suklaapiirakka tai suklis, kuten mun kotona sanotaan. Mutta mikä ihmeen masaliisa??? En ole kuullut vielä yhtään ainutta järkeenkäypää selitystä nimen alkuperälle. Kuka Masa, kuka Liisa? Viimeisen vuoden aikana tosin olen yllättänyt itseni pari kertaa päästämästä itsekin tuon sanan huuliltani kahvilassa tilatessani. Mutta selitän lipsahdusta itselleni sillä, että pitää puhua paikalliselle niin, että hän ymmärtää. 😀

Pipari. Nää tyypit kehtaa puhua mistä tahansa keksistä piparina! Siis ihan vaikka Jaffa-keksiä tarjotessaan kysyvät muina miehinä”otatko piparia?”. Eivät tollot ymmärrä piparin, keksin, pikkuleivän  ja esimerkiksi leivoskeksin hienovaraisia eroavaisuuksia, vaan niputtavat kaikki tuon joulupiparia tarkoittavan nimen alle. Kysynpähän vaan, että mikä v***u teitä alkuperäisiä porilaisia oikein vaivaa?

Ketä. Edelleen mulla hirttää ihan kiinni sen kanssa miten porilaiset ketä-sanaa käyttävät. Ketä se oli? Ketä tuli?, he kysyvät sujuvasti minun huutaessa pääni sisällä, että SE ON KUKA!!!

 

Porilainen

Siinä missä ihmettelen ohrakryynivellin jonottajia, niin itsehän tönötän Porin päivänä aina pitkässä jonossa jotta saan porilaisen! Eli siis sipulimakkaraa ja sipulia paahtoleipien välissä. 😀 😀 Tänä vuonna ei valitettavasti Porin päivän torijuhlaa järjestetty, joten tän vuoden kiintiöherkku on vielä syömättä.

Vaikka tosiaan tulen aina tarkastelemaan tätä paikkaa muualta tulleen asemasta, niin kyllä mä nykyään olen jo ihan ylpeästi myös porilainen. Pitää ehdottomasti miettiä miten tätä ”puolet elämästä Porissa” -juhlavuotta oikein viettäisi. Pussikaljaa Kirjurissa, Ässien matsi seisomakatsomossa ja lopuksi ohrakryynivellikaste Yön musiikin soidessa? Ehkä mä vähän vielä mietin vaihtoehtoisia juhlallisuuksia. 😀

 

Mut kuten porilainen näin tapaamisen lopuksi sanoisi:

Ei mittää!

(eli, minun pitääkin tästä lähteä, oli kiva tavata, nähdään taas!)

PS: Jos sähkösoppariasiat on ajankohtaisia, niin tsekkaa Oomi!


Olin koko kevään miettinyt, että ”tapahtuispa jotain yllättävää ja jännää tai pääsisinpä jotenkin hetkeksi irti omasta arjestani.” Kesästä oli duunien puolesta tulossa eka kertaa vuosiin varsin hiljainen ja mietiskelin, että nyt olisi kerrankin aikaa itselleni.

Katselin löytyisikö Helsingistä muutamaksi viikoksi joku kämppä vuokralle ja googlailin jopa erilaisia retriittejä (joita ei tokikaan tänä kesänä paljoa järjestetä). Joka tapauksessa tilaus tutuista ympyröistä poistumiselle ja omaan hyvinvointiin keskittymiselle oli kova.

Sitten sain yllättävän puhelun, jonka ehdotukseen pyysin yön yli harkinta-aikaa, mutta vastasin jo kolmen tunnin kuluttua myöntävästi.

Suurin pudottaja Suomi Veera

Tämän vuoden kesäduunina on keskittyä omaan hyvinvointiin ammattilaisten ohjauksessa kameroiden käydessä. Lähden mukaan tulevalle Suurin Pudottaja -kaudelle.

Jos asiaa olisi ehdotettu vuosi sitten, olisi vastaukseni ollut kauan sitten näkemieni Biggest loser -kausien vuoksi ehdoton ei. Nyt kuitenkin kun olin nähnyt viime vuotisen Suurin pudottaja Suomi -kauden ja kun ohjelmaa tekemässä on sama tiimi, uskalsin lähteä mukaan.

Ohjelman nimihän on tokikin ärsyttävä ja perusajatus siitä, että kilpaillaan painon pudottamisessa ei paras mahdollinen. Viime kauden nähneenä ja tuotannon tyyppien kanssa keskusteltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tässä projektissa on itselle enemmän positiivista kuin negatiivista.

Itseäni ei ole koskaan vaivannut varsinaisesti vaa’an lukema. En määrittele itseäni painoni ja kokoni kautta (muuta kun esim pukeutumisessa, jossa tokikin on esim valikoiman puolesta eri asia olla pluskokoinen kuin ns. normikokoinen), vaan osaamiseni ja tekojeni. En kuvittele, että kuin taikasauvan iskusta minusta tulisi onnellisempi ja elämä muuttuisi kaikin tavoin paremmaksi, jos laihtuisin.

Mutta vahvempi ja jaksavampi mä ehdottomasti haluaisin olla. Ihan vaikka tässä samassa koossa, mutta haaveilen olevani reipas aamuihminen, joka syö fiksun aamiaisen, omaa järkevän ruokarytmin ja jonka energiatasot sen myötä pysyvät hyvinä koko päivän. Ja liikunnasta haluaisin saada elämääni sellaisen rutiinin, ettei se ole ensimmäinen asia, josta aina luovun, kun elämässä tulee eteen kiireinen ja stressaava tilanne tai jokin isompi kriisi.

Mukana kaudella Claudia Eve, Oskari Katajisto, Antti Railio, Daniel Lehtonen, minä, Meiju Suvas, Mika Pohjonen ja Aarni Mikkola. Valmentajina viime kaudelta tutut Aki Manninen ja Janni Hussi.

 

Nyt mulle on ojennettu kuin kultalautaselle mahtava mahdollisuus keskittyä muutaman viikon ajan uusien, parempien rutiinien opetteluun. Ei töitä tai muitakaan häiriötekijöitä. Totesin, että olisi ollut aivan hullua sanoa ei.

Vaikka on se kyllä aivan hullua myös mennä tekemään tällaista televisioon! 😀

Ohjelmaan kuuluu se, että sitä painoa seurataan, itselleni projektissa ja toivottavasti onnistuvassa elämän tapojen muutoksessa on etusijalla muut asiat kuin kilot, koko ja ulkonäkö. Ne asiat muuttuvat mahdollisesti ikään kuin  siinä ohessa.

Tulen varmasti kertomaan tunnelmiani niin ohjelman tekemisestä, treenaamisesta kuin uusien tapojen opettelusta ja niiden vaikeudestakin. Edelleenkään mun kanavissa ei kuitenkaan tulla sanomaan yhtään mitään mitä kenenkään muun tulisi tehdä, ei valittelemaan vatsamakkaroista eikä jakamaan vinkkejä kuinka pukeutua niin, että näyttäisi hoikemmalta tai ylipäätäänkään haaveilemasta jonkin tietyn näköisestä ja kokoisesta vartalosta.

Mun blogi ja somekanavat on aina olleet kokoon tuijottavasta laihdutuspuheesta vapaata aluetta ja ne tulevat siis olemaan sitä jatkossakin. Toivon, että mulla on kilojen sijaan jossain vaiheessa kerrottavana miten paljon kuntoni on kohonnut!

Suurin pudottaja Suomi Veera

Mä olen ihan jo into piukeana lähdössä leirille enkä malttaisi odottaa. Toki mua myös jännittää, että apua mitä jos en jaksa tehdä kaikkea ja onkohan muut osallistujat kivoja ja miten mä kestän olla niin paljon muiden ihmisten seurassa. Mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin innostus ja ajatus siitä, että tämä poikii varmasti enemmän hyvää kuin huonoa.

Leirille lähtö on edessä jo melko pian. Ohjelma starttaa Nelosella ja Ruudussa syyskuussa. Wish me luck!

 

Kuvat: Atte Mäläskä


Tällä saakelin koronakeväällä on varmasti oma osansa siihen, että tunnen paiskautuneeni eksistentiaalisen kriisin myrskyn silmään. Tai no, myrskyn silmä on kyllä täysin väärä metafora. Suon silmäke tämä minut sisäänsä kietonut tunnemytty ennemminkin on. Kaikki on hiljaista ja tunne on kuin vajoaisin ja hiipuisin pikku hiljaa.

Vihaan termiä ikäkriisi, mutta sitäkin tässä on nyt meneillään. Ihan kaikkia s**tanan elämänvaihekriisejä mitä vaan voi kuvitella. Siis tokihan tämä vaihe on alkanut jo muutama vuosi sitten, mutta nämä poikkeukselliset ajat tuntuvat syventäneen merkityksettömyyden ja eksyksissä olemisen tunteita.

Minun piti siis ihan kasuaalisti kirjoitella kuulumisia. Sellaisia blogimaailmaan sopivia ”tätä olen puuhaillut ja sitä ja tätä on suunnitelmissa” -kepeyttä. Mutta kun ei oo kepeetä, ei sitten tippaakaan. Teen työt (niitä on muutaman viikon täyshiljaisuuden jälkeen taas riittänyt!) ja sitten muun ajan jumitan lähinnä omissa ajatuksissani, jotka kuuluvat pääpiirteittäin seuraavasti: ”Mitä helvettiä mä teen tällä elämälläni? Mitä syitä mulla on olla olemassa? Tuleeko elämässä tapahtumaan enää mitään merkittävää? Mitä, jos en mä osaa enää ikinä olla onnellinen?”

Mulla on olo kuin kaikki olisi omalta kohdalta jotenkin loppu ja ohi ja tästä eteenpäin mä vaan hiivun, hiljenen ja katoan loppuelämän mittaiseen harmauteen. Toisaalta tiedostan, että nämä ajatukset ovat osa edelleen olemassaolevaa masennustani, toisaalta pelkään, että mitä jos ne ei olekaan sairauden oire, vaan todellisuus.

Olen ollut nyt jo kolmisen kuukautta ilman mielialalääkkeitä enkä ole vieläkään ihan varma oliko se oikea ratkaisu. Arkinen perus toimintakykyni on ihan ok (näihin kaikkiin ihmisiin varmasti jollain tavalla iskeneisiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin nähden), mutta tästä päänsisäisestä universumista on todella vaikeaa ottaa selkoa mikä osa ilmastosta on masennusta, mikä jotain muutoskriiseilyä.

Mitä lääkkeisiin ja mielialaan tulee, niin olen pitänyt vuosikausien jälkeen myös ensimmäisen kerran taukoa ehkäisypillereistäni. Ihan vaan puhtaasta mielenkiinnosta, että mitä kroppa siihen sanoo, millä tolalla on hormonitoiminta. No, ei ole sanonut vielä paljoakaan, mutta on pistänyt miettimään myös pillereiden vaikutusta mielialaan. Olen lukenut useampiakin artikkeleita, jotka kertovat tutkimuksista kuinka minipillereiden käyttö voi lisätä masennuksen riskiä.

Olen nyt siis ekan kerran noin 15 vuoteen tilanteessa, jossa en syö mielialalääkkeitä enkä käytä hormonaalista ehkäisyä. (Ainoana lääkkeenäni on siis kilpparin vajaatoimintaan syömäni tyroksiini.) Niin onhan tässä nyt tavallaan ihan uusi oma pää tutustuttavana. Että mitäs mä tunnen ja miten mä asioihin reagoin ilman mun mielialaan vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia nappeja?

Globaali kriisi, henkilökohtainen kriiseily oman elämän kanssa, masennusoireilu ja parin nuppiin vaikuttavan nappulan lopetus, niin onhan sitä siinä jo tekijöitä, jotka pistää pakkaa vähän sekaisin ja miettimään, että mistä mikäkin ajatus ja tunnesolmu nyt sitten johtuukin. Hirmuinen työmaa koittaa päästä jyvälle, että mikä se on varsinainen ja syvin kipukohta sisällä, mitä tässä pitäis ensisijassa koittaa työstää.

Terapiassa olen luukuttanut aika paljon omaa pettymystäni ja suuttumustani itseäni kohtaan. Olen vihainen itselleni monista tunteistani, koska koen, että jumitan niissä, enkä pääse eteenpäin. (Ja se on ihan tyhmää, turhaa ja armotonta)

Terapeuttini koittaa muistutella, että vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että etenee, niin kyllä sitä koko ajan menee huomaamattaan hieman eteenpäin. Eilisen käynnin lohdullisin ajatus olikin, että ”se, että sua on alkanut vi**ttaa se, että v**uttaa, on jo etenemistä”. 

Etenemisen merkeiksi kirjattiin myös muutamat hieman heränneet haaveet. Esimerkiksi se viime postauksessa mainitsemani haave opinnoista. Vaikken sitä kohti tulisikaan loppujen lopuksi ikinä pyrkimään, on se pieni pieni valon välähdys.

Kun siis haaveettomuus, toivottomuus ja näköalattomuushan ovat olleet (ja ovat edelleen) itselläni masennuksen mukanaan tuomat kumppanit. Ei ole edes kyennyt keksimään mitään mistä haaveilla. Nyt sentään keksii jonkin asian vaikkei vielä tiedäkään riittääkö voimavarat koskaan sitä kohti pyrkimiseen.

Housut ja pusero – Masai

Tennarit – Pavement

Korvikset La Kiva

Mutta, on tässä onneksi sellainen lyhytaaltoisempi mielialakäyrä palannut koronakriisin alun notkahduksen jälkeen taas melko tasaiselle 0-tasolle. Siihen on auttanut se, että huolta aiheuttaneet työ- ja talousasiat ovat taas elpymään päin. Vähentää akuuttia ahdistusta huomattavasti, kun ei tarvitse olla raha-asioista ihan niin huolissaan.

En esimerkiksi joutunut sittenkään turvautumaan lainkaan yrittäjille kesäkuun loppuun saakka mahdollistettuun työttömyyspäivärahaan, koska tällekin kuulle tulikin yllättäviä tuurausvuoroja Satakunnan Kansaan jopa 14 työpäivän verran. Ja kesän toimeentulohuolet vei tiedossa olevat muutaman tonnin veronpalautukset.

Pää on siis yhtä aikaa täysi sekä tyhjä. Täynnä niin isoja myllerryksiä, että pienempiä asioita ei oikein jaksa pakollisia enempää ajatella.

Tunnistaako kukaan mun ajatuksia? Ikäkriisi, eksistentiaalinen kriisi? Anyone? Entä kokemuksia aiheesta ehkäisypillerit ja masennus?