Valmistujaispäivä lakkipäineen tuo joka vuosi aina mieleen ne omat sekavat tunnelmat ylioppilaskeväänä. Se pelon ja innostuksen sekoitus ei ole unohtunut ainakaan vielä 18 vuodessa. 

Mutta mitä toivoisin tuolloin tienneeni?

Mietin tätä viime päivinä somessa pyörinyttä #olisinpatiennyt -haastetta tässä moneen kertaan. Toki mieleen tulee sellaisia asioita kuin ”olisinpa tiennyt, että siitä ensirakkaudesta pääsee yli” ja ”olisinpa tiennyt, että epäonnistumisiin ei kuole” ja paljon sellaisia lohdullisia lauseita, jotka kertovat niistä peloista, joita tuolloin alle parikymppisenä päässä pyöri. 

Mutta sitten ajattelen, että kyse on kuitenkin asioista, joita ei vaan voi tietää kuin kokemuksen kautta. On täysin utopistista toivoa, että elämää kovin kokemattomana olisi voinut tietää sellaisia asioita, jotka oppii kokemuksen kautta vasta kotipesästä lennettyään ja omilla siivillä hetken räpyteltyään.

Millaista elämä olisi, jos kaikki karikot ja kasvuun pakottavat tapahtumat ja tunteet pystyisi väistämään, koska tietäisi jo kaiken? Arvostaisiko valoa, jos ei kokisi välillä varjoa?

Enemmän hyötyä kuin sen miettimisestä, että mitä nyt sanoisin menneisyyden minälle, olisi siitä että miettisin mitä tulevaisuuden minäni sanoisi tämän hetkiselle minulle, jos pystyisi kirjeen lähettämään. Mutta kuten ei saanut ylioppilas-Veera aikamatkailevaa kirjettä aikusemmalta minulta, en tule nytkään saamaan ohjeita tulevaisuudesta.

Joka ikinen valinta ja niistä seuraavat ilon hetket tai elämän tummat sävyt on vaan elettävä ilman varmaa tietoa tulevasta. On toimittava parhaan kykynsä mukaan ja yritettävä kohdella itseään hyvin.

On muistettava, että kaiken harmaankin keskellä, koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa ihanaa. Sen minä ehkä toivoisin tienneeni jo nuorena. Ja sen minä toivoisin muistavani edelleen.

 

Kuva: Arja Teikola

 


Olen viime päivinä selaillut ja lukenut vaikka sun vallan mitä self help -opuksia ja tekstejä etsien jotain lohdullisia, rohkaisevia ja valaisevia sanoja. Sanoja joiden avulla ajatukset lähtisivät positiivisempaan liitoon. 

Ja sitten, kaikkien filosofien, terapeuttien, life coachien sun muiden ilmoille heittämien ajatusten ja auringonlaskukuvien päälle ladottujen aforismien jälkeen kannustavimmat sanat tulivatkin yllättävän läheltä.

– Tule syömään aamiaista, kehotti Tommi aamulla. Eilisestä suunnitelmastani huolimatta, että tarraan tänään to do -listaani, tuntui sängystä nouseminen tänään(kin) jokseenkin turhalta.

Miksi nousta sängystä? En näe yhtään syytä, vastasin kutsuun alistuneella äänellä.

Ja sieltä se sitten tuli vierestäni nousseelta partasuulta hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin fiksumpi vastaus.

Koska, jos ei nouse, ei voi tapahtua hyviä asioita.

Siitä! Vapiskaa Dalai Lama ja Eckhart Tolle! Tähän suureen viisauteen ei kyllä ollut juurikaan vastaan mukisemista.

Sillä niinhän se on, että ei se elämä ja sen mahdolliset hyvät yllätykset tule sinne peiton alle. Niitä on mentävä puolitiehen vastaan. heräämällä ja antamalla asioiden tapahtumiselle mahdollisuus.

Aloitin mahdollisten hyvien asioiden miettimisen pienistä ja realistisista asioista ja totesin, että nousemalla sängystä ja menemällä ulos voisin hyvin vaikkapa törmätä kadulla koiranpentuun. Pieni asia, mutta ilahduttaisi minua kovasti!

En nyt voi ylpeillä, että olisin samoin tein ponkaissut pystyyn iloisena, motivoituneena ja kaikki ankeat ajatukseni hylänneenä. Johan se olisikin mahtavaa, jos masennuksen saisi taitettua yhdellä virkkeellä. (Ei siihen valitettavasti auta, vaikka ne sanat kirjoittaa auringonlaskukuvan päälle :D)  Mutta sain huomata, että eivät ajatukseni tyystin harmaita ole, sillä en ampunut Tommin kommenttia alas, vaan se pyöritti ajatusrattaita hyvällä tavalla. 

Muistutinkin itseäni, että ei siitä ole oikeasti kauaakaan, kun olen itse sanonut, että ”elämässä on parasta se, että mitä vaan hienoa voi tapahtua koska tahansa”. Olen ennenkin löytänyt nuo ajatukset sisältäni, niin miksi en löytäisi niitä uudelleen? Se, että nyt on sumua, ei tarkoita etteikö sen jälkeen tulisi taas kirkasta.

En ollut tänään lainkaan toimelias ja tuottelias. En tehnyt juurikaan muuta kuin olin. Mutta sehän tässä pitäisi hyväksyä, että voi olla olemassa ihan vain olemalla, ei aina vain tekemällä ja suorittamalla. Ja menihän tämä päivä sitten kuitenkin plussan puolella, kun tuli naurettua.

Mua naurattaa tämä postaus. Mua naurattaa tuo väsäämäni aforismi-auringonlasku. Mua naurattaa se, että kaikkia meditaatiogurujen ja fisosofien hienosti pureskeltuja viisauksia ahmittuani se onkin tuo hiljainen kaveri tuossa vierellä, joka laukaisee parhaan ja kannustavimman viisauden. Nauru tekee hyvää.

Ehkä huomenna tapahtuu lisää hyviä asioita. Ehkä huomenna näen jossain koiranpennun.

(Ehkä huomenna mä taas postaankin jotain kepeämpää!)

 

 


Rinnassa on viime aikoina painanut suuri möykky. Huolilla ja murheilla on valitettavasti sellainen taipumus, että vetävät toisiaan puoleensa. Kun kyynelkanava pitkästä aikaa syystä tai toisesta aukeaa, tuntuu sisältä löytyvän kohta kaksi tai kuusi muutakin asiaa jotka haluavat ulos surun ja pelon muodossa. 

Ajatukset pyörivät vahvasti niiden perustavanlaatuisten kysymysten ympärillä, että millaisen elämän minä oikein haluan ja mistä minä haaveilen. Millainen on hyvä elämä, jonka ehtoopuolella voi sitten katsoa taakse päin tyytyväisenä ilman katumusta?

Surut, huolet ja sisäiset kriisit ja myllerrykset kuuluvat elämään, tiedän sen oikein hyvin. Omalla hieman synkällä mielenterveyshistoriallani sitä vaan on oppinut ottamaan tuntemuksensa jokseenkin vakavasti. Ahdistuksen aiheuttamaan toimintakyvyn laskuun on pyrittävä tarttumaan kiinni nopeasti.

Tunteista huolimatta on koitettava hokea itselleen asioita, jotka kumpuavat kokemuksesta, tiedosta ja järjestä. Muistutettava itselleen, että sängystä nouseminen on tärkeää vaikkei sille aina tuntuisikaan olevan mitään syytä. Tämä meidän ainoa elämämme menee tavalla tai toisella eteenpäin olipa asioilla mitään tarkoitusta tai ei.

Muutaman päivän voi välillä maata ja rypeä, mutta sitten on vaan alettava lapioimaan arkea. Hetki kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Lähdettävä kävelylle ja laitettava lempi musa soimaan. Mentävä kauppaan, laitettava ruokaa ja syötävä vaikkei maistukaan. Tartuttava töihin vaikkei kiinnostaisikaan.

Sillä päässä pyöriviä asioita voi joko märsytä aktiivisesti vain niihin keskittyen ja kattoon tuijotellen, tai sitten siinä arjen askareiden lomassa. Molemmilla tavoilla sisintä hiertävät asiat tuntuvat ihan yhtä kipeiltä, mutta jälkimmäisellä tavalla aika tuntuu kuluvan hieman nopeammin. Silloin kun ei jaksa katsoa kauas, on katsottava vain ihan lähelle.

Ja kun aika kuluu ja ajatukset pyörivät, niin jossain kohtaa ulos pulpahtaa vihdoin jokin oivallus. Jokin ajatus, joka saa mustan kehän hieman murtumaan ja muuttamaan muotoaan. Ja oivallus toisensa jälkeen tunnelma muuttuu jälleen paremmaksi. Näin minä yritän itselleni muistutella.

t-paita – Marks & Spencer / takki – Mango / farkut – Evans, Zalando (saatu) / kengät – Zign, Zalando (saatu) / laukku – Rebecca Minkoff / korvikset – Aarikka 

Tarvitsin tämän tsemppipuheen itselleni. Mutta ehkä se osuu johonkuhun teistäkin. Tänään en vielä tarttunut to do -listaani, sen vuoro on huomenna. Mutta tänään sentään meikkasin, hymyilin peilikuvalleni, laitoin päälle hempeitä värejä, jätin sukat laatikkoon ja suuntasin hetkeksi ulos. Siinä on jo paljon. Nyt vähän ajatusten vaihtoa ystävän kanssa ja huomenna lapiolla arjen askareiden kimppuun.