”Toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan” -kokemuksia masennuksesta

Se on ollut osa mun elämää jo yli 15 vuotta. Välillä ollaan oltu tiiviisti yhdessä, kietoutuneena toisiimme, välillä on saatu otettua hieman etäisyyttä. Mutta koskaan ei ole tullut hetkeä, että olisin sen olemassaolon voinut unohtaa. Nyt se on taas hivuttautunut luokseni. Mistä lie livahti postiluukusta tai oven saranapuolelta. Täällä me maataan yhdessä sängyssä, masennus ja minä.

Tuo on kyllä tympeä klisee, että masentunut ihminen vain makaa pimeässä peiton alla. Mutta mulla se on aina ollut tosi vahva oire, että haluaisin vain nukkua. Jos ei jokin velvollisuus, kuten työ, pakota nousemaan ylös, en keksi ainuttakaan syytä miksi olisin hereillä. 

Niin, sama ihminen voi masentuneenakin olla toisena päivänä täysillä töitä tekevä hymyilevä tyyppi ja toisena taas se peiton alle kutistunut mytty, joka ei jaksa edes nousta edes juomaan vettä. Saati sitten pesulle, syömään, pukeutumaan tai lähtemään ovesta ulos. Tai se voi toimia joka päivä ihan täysin normaalisti, pukeutua siististi, nauraa kavereiden jutuille, leipoa pullaa ja harrastaa. Mut silti sen mieli on kipeä.

Tänään mä sanoin sen itselleni ja muillekin ääneen. Että täällä se pitkäaikainen ”ystäväni” masennus yrittää taas  kuiskia korvaani, ettei elämälläni ole merkitystä. Makasin sängyssä kahteen ja kun vihdoin nousin, itkin muutaman kyyneleen, ehkä viisi tai kuusi, hampaita pestessä. Sitten mä katsoin itseäni peilistä punaisiin silmiini ja mietin, että miksi taas.

Miksi ei saatana ole mitään väliä sillä, että olen kiskonut itseni kuopasta jo monta kertaa, olen syönyt lääkkeitä, tunnollisesti käynyt vuosien terapian ja tehnyt hirveästi töitä omien ajatusmallieni muuttamiseksi? Miksi kaikesta siitä huolimatta se paska koittaa aina kiivetä takaisin olkapäälle lietsomaan harmautta ja merkityksettömyyttä? 

Asiat ei ole lainkaan niin huonosti kuin ovat joskus olleet. Eivät lähellekään. Vuosia kestänyt mielen vuoristorata on opettanut paljon. Se on opettanut sen, että kyllä se kuuluisa aurinko taas joskus paistaa risukasaan. Vaikka ei siltä tunnukaan, niin järkeni muistaa kyllä. Se on opettanut myös kikkoja ja keinoja miten toimia arjessa vältelläkseen pidempiaikaista lamaantumista.

Vuodet ovat myös vieneet masennuspeikostani pahimman terän. Siinä missä ekoilla kerroilla olin aina ruma, tyhmä, osaamaton ja arvoton, niin sittemmin olen kuitenkin onnistunut väittämään monissa asioissa vastaan. Koen siis edelleen olevani suurimmaksi osaksi ihan sama ammattitaitoinen ja osaava ihminen, joka on läheisilleen tärkeä rakas ja arvokas, enkä näe peilikuvassakaan muuta vikaa kuin surullisen katseen. Mutta kun tuntuu, ettei ole järkeä, ei syytä, ei toiveita, ei haaveita. Se on se mikä vetää mielen matalaksi ja tekee hereillä olosta turhan tuntuista. 

Mutta ehkä tämä on, tai siis kyllähän tämä on, taas ohimenevää. Ehkä mun pitää vaan antaa itselleni lupa olla hetken aikaa se nukkuva mytty, joka ei keksi ainuttakaan asiaa (paitsi eläinvideot), joka kiinnostaisi ja olisi kivaa. Jatkan niitä perusasioita, että koitan aikatauluttaa joka päivälle jotakin minkä vuoksi on noustava. Se pitää kiinni ulkomaailmassa ja arjessa. Ja lääkeannoksen nostoa voi aina harkita. 

Ja puhun olostani ääneen tai edes kirjoitan. Sillä niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin jo näiden muutamien asioiden tähän kirjoittaminen sai ajatuksia vähän siihen suuntaan, että ei tässä oikeasti olla syöksykierteessä. Ei edessä ole sellaisia kamalia aikoja joita olen joskus kokenut. Tää on nyt vaan hetkellistä matalalentoa. Vaikka siihen pitäisi periaatteessa olla jo tottunut, että kerta toisensa jälkeen on tän asian kanssa taisteltava, niin vaikea sitä on silti hyväksyä. 

 

Mä olin kirjoittanut vuosi sitten postauksen, jonka tuolloin kuitenkin jätin julkaisematta. Taidan nyt tähän liittää osan tuosta. Sillä kuten sanoin, vaikka nyt onkin matalalentoa, niin tämä on mikroskooppisen pientä menneisiin verrattuna. 

————-

”2007 alkuvuodesta  mä olen kirjoittanut päiväkirjaani näin:

”Tommin tullessa töistä kotiin makasin jo toista tuntia olohuoneen matolla tuijottaen sohvan jalkoja. En vaan ollut jaksanut nousta, ja miksi olisinkaan. Tänään mielenterveyskeskuksessa täti alkoi varovasti ehdottelemaan minulle sairaslomaa. Mun jutut ilmeisesti on alkanut kuulostaa pahoilta.

Tiivistetysti asiat ovat näin: en tunne iloa mistään, en jaksa mitään, inhoan itseäni, en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan, tunnen mittaamatonta ahdistusta ja raivoa työssäkäynnistä, kadulla kävellessäni toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan, tai mietin mihin kohtaan voisin puukottaa itseäni niin, että saisin tarpeeksi pitkäkestoisen sairasloman, mutta säilyisin kuitenkin ehkä hengissä, keskittymiskykyni on täysin olematon, olen varma, ettei minusta enää ikinä tule terve ja hyvinvoiva ihminen, mikään asia ei saa minua innostumaan tai kiinnostumaan, en halua käydä vapaa-ehtoisesti missään ihmisten ilmoilla, en ole tippaakaan kiinnostunut henkilökohtaisesta hygieniastani tai siitä mitä puen päälleni, en ole kiinnostunut edes ystävistäni sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa soittaa, taikka vastata viesteihin, teen maanisesti listoja kaikista niistä asioista, jotka minun tulisi tehdä ja hoitaa, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä listaamiani asioita, kaikki ruoka maistuu ihan paskalta, mutta syön silti, näen toistuvasti painajaisia, joissa olen menettänyt liikuntakykyni, tai puhuminen ja käden nostaminenkin ovat liian raskaita asioita suorittaa, muutenkin uneni on öisin hyvin levotonta ja pinnallista, mutta päivisin puolestaan nukun hyvin ja levollisesti, jne…. 

Koen, että minulla ei ole oikeutta jäädä sairaslomalle, koska en ole tarpeeksi sairas. Siksi odotankin niin kovasti tulevaa operaatiota ja toivon, että siitä tulisi avoleikkaus, koska sellaisen fyysisen ”vamman” takia on hyväksyttävää olla saikulla.”

Mä en siis ollut kokenut olevani ”riittävän sairas”, vaikka paskana oli niin nivelet, suolisto, lapsentekovehkeet kuin mielikin ja kipujen vuoksi lääkkeitä meni päivittäin kourallisia. No, tuolloin rukoukseni kuultiin ja pari viikkoa tuon merkinnän jälkeen multa tähystyksen sijan avattiin vatsaa isommin ja sain sen kaipaamani sairasloman syyllä, jonka pystyin itsekin hyväksymään.

Jos tätä lukee nyt joku, joka miettii, että nuo mun 2007 vuonna kirjoittamat olot voisi olla omasta kynästä, niin haluan vaan sanoa, että älä pidä asioita sisälläsi, vaan hae apua. Ihmisen ei tarvii jäädä auton alle tai saada puukosta ollakseen ”riittävän sairas”. 

Haluan sanoa myös sen, että vaikka nyt tuntuu, että ”en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan”, niin se valoisampi tulevaisuus on oikeasti saavutettavissa.

Itselleni puolestaan haluan sanoa, että ”älä pelkää, niin paljosta oot jo selvinnyt, että pärjäät kyllä jatkossakin”.”

—————

Tartun nyt siis noihin vuoden takaisin ajatuksiin. Pärjään kyllä jatkossakin. 

Ja hei, muistetaan kaikki, että avun hakeminen ei ole luovuttamista ja heikkoutta, se on taistelua ja rohkeutta.


56 Comments
  • Maarittina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voimia… Ite kanssa käyn välillä pohjalla ja rämmin takaisin. Keyword.. Takaisin, niinkuin sinäkin 🙂 Rankkaa hommaa, onneksi olet oppinut käytämään niitä työkaluja. Virtuaalihalaus! <–Kuulostipa hölmöltä.. En yleensä tuollaisia laittele ”tuntemattomille”, mutta toivottavasti sait ideasta kiinni.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Virtuaalihalaukset ovat just nyt enemmän kuin tervetulleita. <3

  • JenniN
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Niin kovin tuttua. Näiden asioiden kanssa on myös itse tullut se reilut 15 vuotta painittua, välillä niskalenkin on saanut masennus, joskus taas minä. Aaltoliikettähän tämä on.

    Tammi- ja helmikuu on jostain syystä aina mulle sitä vaikeaa aikaa. Toki vuodet on erilaisia, joskus on helpompia, joskus raskaampia. Tällä hetkellä taas huomaan, että on vähän raskaampi vuosi. Niskassa painaa aika paljon myös puolen vuoden vuoden hyvinkin hevi työstressi. Työstressin aiheuttaja loppui joulun aikaan ja nyt kun on lusittu juhlapyhät ja arki on palannut, huomaa että stressi alkaa purkaantumaan. Tällä hetkellä on tosi vaikea jaksaa mitään, haluaisi vaan erakoitua sohvan pohjalle, siitä ehkä korkeintaan välillä sänkyyn hiippaillen. Tuntuu että elää tietynlaisessa umpiossa; on vain tämä tahmea hetki, ei tulevaisuutta. Menneisyyskin on läsnä vain sen verran, että se kuiskii minun olevan totaalinen epäonnistuja ja huono ihminen. Onnistumisia ei ole, tai ainakaan ne eivät ole muistamisen arvoisia. Sellainen tasainen harmaus, jossa tekisi mieli itkeä, mutta ei pysty edes siihen.

    Tämä kuulostaa ihan kamalan vakavalta, mutta koska mulla on niin monen vuoden kokemus tästä, tiedän, että kyllä se tästä taas kevättä kohden helpottaa. Tai jossain vaiheessa. Että vaikka nyt on paska olo, se ei kestä loputtomiin. ”This too shall pass”, sen olen omaksunut motokseni.

    Usein näiden kausien aikana mulle tulee fiilis, että en edes ansaitse voida paremmin. Että on tavallaan itsepetosta tehdä asioita, joiden ansiosta voisi paremmin. Nyt olen päättänyt, että en suostu kuuntelemaan tätä puolta, vaan vaikka hampaat irvessä teen edes jotain pientä, mikä tuntuu edes ihan hippusen verran hyvältä. Esimerkiksi, kun vihdoin pääsen ulos, valitsen ihanan kornit leopardi-talvikenkäni, jotka ovat sekoitus Anita Hirvosta ja lumimiestä. Niistä tulee yksi pieni huvituksen pirskahdus. Tai pakotan itseni ajattelemaan tulevaisuuteen. Ensi kesän lomaa esimerkiksi. Maailma on olemassa vielä silloinkin, uskoin siihen tai en. Ja varovasti yritän miettiä jotain tosi ihanaa, mitä silloin tekisin. Voi hyvin olla, ettei se toteudu lainkaan, mutta se ainakin vie askeleen verran sumun tuolle puolelle. Tai vaikka sohvalla maatessani katson viidennenkymmenennen kerran sen brittikomediasarjan, joka saa mut aina edes vähän huvittumaan.

    Nämä kuulostaa tosi pieniltä asioilta ja varmasti on sellaisia, jotka jollain toisella ei toimi ollenkaan. Kaikki me ollaan masennuksen edessäkin erilaisia. Mutta mulle ne on asioita, joihin tarttumalla saan itseäni edes hieman takaisin elävien kirjoihin. Jokaisella on omat juttunsa ja saakin olla. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja masennuksessa.

    Anteeksi pitkä sepustukseni, tää avautuminen on kai nyt yksi osa mun prosessiani. Mutta kiitos että kirjoitit asiasta. Tästä on todella tärkeää puhua. Tästä kärsii niin moni, joka uskoo olevansa kaiken avun ulottumattomissa. Siksi on elintärkeää kuuluttaa maailmalle, että ei, kyllä meitä on muitakin.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Ei kun just hyvä kun sepustit pitkästi! Ihania pikku juttuja nostit esille, mistä iloa voi etsiä. Antoi itsellekin voimaa. Laitan huomenna päälle jotain tosi ihanaa ja ilahduttavaa ja yritän kans miettiä väkisellä jotain tulevaa kivaa. Ja katselen koiravideoita!

      Ja toi on kans ihan tuttua, että ”en ansaitse voida paremmin”, sitä jotenkin uppoaa siihen paskaan niin syvälle, että alkaa kuvitella että tämä on se mitä ansaitsen. En mitään parempaa, en mitään enempää. Mut ei se niin oo. Ei tää oo mikään rangaistus vaikka siltä toisinaan tuntuukin. Ei tätä ole mitenkään ”ansainnut” jotain pahaa tekemällä.

      Kiitos kun kirjoitit.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuossa lukee että vuonna 2007 alkuvuodesta kirjoitit noin, ilmeisesti kirjoitusvirhe?

    Kiinnostava postaus ja tärkeä aihe!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Ei kun kyllä se on oikein, tuo kursivoitu osuus on siis päiväkirjastani vuodelta 2007 ja muu lyhyt teksti — merkkien välissä viime vuodelta, jolloin olen meinannut tuon täällä julkaista.

      • Vierailija
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Aa okei! 🙂

  • Eläbä olento
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Rohkean avoin kirjoitus. Osui otsikko silmiin, kun olen itse joskus ajatellut ihan samoin. Tämä vuoden alku meinaa itsellekin olla raskasta. Vaikka olen suunnitellut kivoja asioita keväälle/kesälle, niin masennus yrittää kuitata ne turhiksi ja pinnallisiksi. Sen mielestä kaikki kiva on aina pinnallista, koska elämä kokonaisuudessaan on ihan turhaa. Yritän olla uskomatta sitä. Voimia ja parempaa huomista!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Niinpä, sen typerän korpin mielestä tässä maailmassa kaikki on turhaa. Mut koitetaan inttää vastaan!

  • Torey
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos kun kirjoitit! Itse olen nuoruudesta asti kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä ja oireiden pahimmissa vaiheissa on kuin masennus ja joskus jopa masennus on astunut hetkeksi kuvaan. Stressi on pahin. Ja väsymys. Ne laukaisee oireet. Toisinaan kun elämä sujuu hyvin ja olo on hyvä, niin voi mennä tosi hyvin. Ja sitten töissä menee asiat päin honkia ja alan stressata, ekana reagoi kroppa kun se koittaa sanoa että nyt tarvitaan lepoa. Ja kun ei lepää alkaa iskeä ahdistus ja sen myötä paniikkikohtaukset. Sieltä nouseminen vie aina aikaa. Mutta olen myös oppinut paljon. Iso kiitos terapialle. Osaan olla armollisempi itselleni. Ja vaikka välillä on paskoja päiviä, niin turha manata huomista valmiiksi koska se voikin olla jo kaikin puolin aurinkoinen.

    Tsemppiä! Kyllä ne möröt voitetaan taas vaikka se aikaa ottaa.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mulla on itsellä vähän kahta eri suuntausta tässä, joko stressiperäistä masennusoireilua tai sitten tällaista tavallaan ilman syytä tulevaa oireilua. Ensiksi mainittuun mä osaan jo aika hyvin tarttua aika nopeasti ja tiedän keinoja miten helpottaa oloa. Niitä opeteltiin terapiassa. Mutta tää tyhjästä iskevä harmaa sumu on hankalampi tapaus. 

      Mut kai se aurinko taas joskus paistaa!

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kannattaa kiinnittää huomiota myös terapiasuuntaukseen, sopiiko se oman tilanteen ja asioiden käsittelemiseen ja saako siitä apua itselleen, esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia on tutkitusti tuloksellinen terapiasuuntaus myös masennuksen hoitamiseen.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Itse siis olen nimenomaan 3 vuoden kognitiivisen terapian käynyt ja se auttoi todella paljon. Mutta ei se valitettavasti uudelleen sairastumasta estä.

  • Saara
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Toivon sulle jaksamista! Olisi kiva kokeilla asua muutama vuosi jossain aurinkoisessa maassa, sillä ei nämä toinen toistaan synkemmät syksyt ja talvet ainakaan auta näihin mielen myrskyihin.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Joo, välillä kyllä tuntuu, että tekis vaan mieli karata johonkin aurinkoon, sillä ei tää pimeys tosiaan asioita yhtään helpota. 😛

  • marrie
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos, kun kirjoitit jälleen tästä aiheesta. Hirveän hyvältä tuntuu yhä uudelleen kuulla, että meitä on monta, jotka sen peikon kanssa painii, välillä tiukempaa matsia, välillä erätauolla toisiamme kyräillen. (Tietystikään toistuvia masennusjaksoja ei toivoisi kenellekään, mutta kun nämä kortit on jo jaettu 😉 Ja toisaalta, masennus on pakko vain hyväksyä osaksi omaa elämää. Ihana oli lukea, miten sinäkin olet terapian ja kokemusten kautta oppinut ”harhauttamaankin” sitä masennusta, ja että toimintakykyä on enemmän kuin synkimpinä vuosina. Voimarutistus sinne, taistelusisko, täällä toinen samassa jamassa, vuosien paremman vaiheen jälkeen! Kyllä me täältä taas noustaan!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Niin, nämä kortit ne nyt on kädessä ja pakko koittaa niillä pelata. Onneksi tosiaan siitä terapiasta oli apua niin, että esimerkiksi stressin aiheuttamaan oireiluun osaa nykyään jo pistää vähän vastaankin. Mut tää tyhjästä iskevä musta mömmö on hankala vastus. Kiitos rutistuksesta, nää merkkaa paljon!

  • annaaa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Sä oot ihana <3

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Ihana masentunut mytty! 😀

      • Vierailija
        Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

        Vaikka sellaisenaki 🙂

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Masentuneen miehen puolisona mua on viime aikoina alkanut todella ärsyttää se masennus-puhe, jota julkisuudessa käydään. Siinä on aina se sama selkeä draaman kaari, jossa ensin sairastutaan, ollaan hetki ihan pohjalla ja aletaan sitten parantua, kunnes lopuksi eletään elämä onnellisena loppuun asti. Kun aika usein masennus todellakin uusii tai kroonistuu, mutta siitä puolesta puhutaan tosi vähän. Uskon, että osittain takana on ajatus, että halutaan luoda ihmisille toivoa, mutta samalla voi tulla tunne, että on ”epäonnistunut masennuksessakin”, kun oma paraneminen ei tapahdu niin kauniisti ja lopullisesti kuin kirjoissa ja lehtijutuissa. Et siis todellakaan ole ainoa, jonka masennus uusiutuu. <3 Onneksi se kuitenkin aika usein palaa edellistä kertaa lievempänä ja terveet ajat masennuksen välillä pitenevät. Toivottavasti sinullakin näin. Lämmin halaus! <3 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä olen miettinyt ihan samaa ja lukenut sellaisia juttuja useampiakin. Se on vähän sama kuin laihdutustarinoissakin, että ”tajusin kuinka kamalaan kuntoon olin itseni päästänyt, sitten hain apua/otin itseä niskasta kiinni ja laihduin vuodessa 40 kg”. ja juttu tehdään muutama kuukausi tavoitepainoon pääsyn jälkeen. Mahtava sankaritarina miten kaikki onnistui ilman takapakkeja! Masennustarinoissa on usein sama meininki. 😛

  • Annia
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kirjoitus, nää kommentit – Aamen ja Halleluja, mitä näitä nyt on! En olekaan yksin, ainoa omituinen murjottaja, joka ei osaa aidosti iloita tai ylipäänsä tuntea. Se jos joku tuntuu turhauttavalta taaperoikäisen äitinäkin, kun (vähintään) yksi ilonaihe on/pitäisi olla joka ikinen hetki osa minua. Toisaalta joku sisällä osaa eläytyä ja tuntea, mutta se joku musta kuori ei päästä niitä hyviä oloja ihmisten ilmoille. Terapia käy aina heikoimmilla hetkillä mielessä, mutta tähän asti olen sen aina osannut perustella lopulta tarpeettomaksi.. Ottaako itseään nyt niskasta kiinni? <3

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Kyllä kannattaa hakea apua! Omalla paikkakunnallani ainakin on päässyt ensin muutamaksi kerraksi psykiatrisen sairaanhoitajan luokse keskustelemaan. Siitäkin on jossain kohtaa ollut jo apua. Siitä sitten eteenpäin ja hakeutumaan mahdollisesti varsinaiseen terapiaan, jos se katsotaan tarpeelliseksi/hyödylliseksi. 

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hei ja tsemppiä sinulle!

    Ihan samassa veneessä ollaan, kuulostaa niiiin tutulle. Jopa tuo auton alle jäämisen toivominen! Itse mietin kanssa silloin kun olin ihan loppu että jos jäis vaan silleen ”vähän” auton alle, että katkeis jalka niin olis ihan OIKEA syy pötkötellä muutama kuukausi sängyssä.

    Takana yksi totaalinen romahdus ja sitä edeltävän elämän kestänyt matka sitä kohti, sekä yksi masennuksen uusiminen perhettä koskevan stressitilanteen laukeamisen jälkeen. Lääkitys ja terapia edelleen menossa ja nyt olo ollut ihan ok. 

    Onneksi olen saanut apua ja päässyt hoitoon, myös lääkkeet ovat auttaneet pääsemään sieltä sängyn pohjalta ylös. Kaikista suurin apu toipumiseen on ollut kuiteniin sen tajuaminen, että tämä masennuksen pirulainen on sairaus – en ole ainoa ”hullu” tässä maailmassa ja tästä voi tosiaan parantua. 

    Tiedostan nyt myös sen että tauti uusiutuu melko varmasti, koska on sen jo kerran tehnyt, mutta elän sen verran hetkessä että en jaksa murehtia sitä etukäteen. Olen oppinut myös olemaan armollinen itselleni, ettei negatiivisuuden noidankehä pään sisällä ala pyörimään.

    Kaikille masennuksen kanssa eläville voimia – otetaan ilo irti hyvistä päivistä ja hetkistä eikä huolehdita huomisesta liikaa!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Onneksi sitä armollisuutta on tosiaan oppinut. Nuorempana apuakin oli hankalampi ottaa vastaan, koska ajatteli että itse on vaan selvittävä, ihan kaikesta. 

      Tää on vaan niin lohdullista, että ei oo tosiaan ainoa asian kanssa painiva.

  • tyttö
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voi Veera miten hieno kirjoitus. Sinä uskallat ja osaat. Suuresti kiitollinen olen!

  • Sartsu
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä en ole koskaan aikaisemmin kommentoinut sun kirjoituksia, mutta nyt on pakko. Olen jo pidempään ihaillut sun tapaa rakastaa ja arvostaa omaa itseäsi. Osaat kuunnella ja tulkita omia tuntemuksiasi mielettömän hienosti ja rohkeasti. Samoin sun tapa rakastaa itseäsi on hieno. Siinä on monilla (itseni mukaan lukien) paljon oppimista! Voimia hankalaan ja ikävään tilanteeseen, sä olet uskomattoman vahva, kaunis ja ihana ihminen (vaikken sua oikeasti tunnekaan). Olet rohkea ihminen! 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Kiitos, mieltä lämmittää kaikki tsemppikommentit! 🙂

  • rk
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuo kirjoituksesi, monet kommentit… aivan kuin minun elämästäni. Kohdallani on tultu siihen lopputulokseen, että syön estolääkityksenä mielialalääkettä varmaan loppuelämäni. Annos on pieni, mutta on auttanut elämässä eteenpäin. En edes kuvittele pärjääväni ilman, sillä sen verran usein olen pohjalle pudonnut. Onneksi iän myötä olen oppinut tunnistamaan oireet ja niihin pystyy tarttumaan. Mutta nuo tuntemukset omasta arvottomuudesta, ne ovat niin tuttuja.

    Erään oivalluksen olen tehnyt. Pimeys vie joka vuosi alaspäin, ei kuitenkaan aina masennukseen. Marraskuussa on päästävä aurinkoon. Ei lokakuussa, sillä vaikutus ei kanna tammikuulle. Ei joulukuussa, matalapaine on iskenyt jo aikaisemmin. Viikko oikeassa auringonvalossa, sillä olen nyt muutaman vuoden pärjännyt. Niin aikoina, jolloin mielen pimeys alkaa painaa valoisana vuodenaikana, ne tarinat ovat sitten muutamaa astetta raskaampia.

    Voimia meille kaikille, joiden risukasaan ei aurinko tänään paista.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mä luulen kans, että tulen syömään pientä annosta mielialalääkettä aina. Tai ei ainakaan vielä ole tullut tilannetta, että olisin uskaltanut kokonaan luopua. Tän 15 vuoden aikana olen ollut ehkä vuoden jossain välissä lääkkeettä, mutta en enempää. Tuo aurinkoloma olis kyllä asia mitä pitäis testata, että olisko yhtään apua.

  • Sha
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos tästä kirjoituksesta.
    Tartuin tuohon toiveeseen jäädä auton alle… Olen nimittäin itsekin vuosia takaperin ajatellut samalla tavalla, mutta en kokenut olevani silloin masentunut tai muutenkaan sairas. Nyt kun olen vihdoinkin hakenut apua masennukseen, alan vasta tajuta kuinka lähes koko elämäni olen elänyt jotenkin kierojen ja vääristyneiden ajatusten kanssa.
    Ja vielä tuosta avun hakemisesta. Itse olen ainakin kokenut avun hakemisen hyvin haasteelliseksi. Jos olisin tällä hetkellä syvemmällä kuin olenkaan, en jaksaisi kaikkea sitä soittelua ja tapaamisten sopimista ja byrokratian rattaita. Toisaalta koska ”voin hyvin” pelkään etten ole riittävän sairas Kelan tukemaan psykoterapiaan.
    Olet rohkea kun kirjoitat näistä asioista ja toivon sinulle (ja läheisillesi) paljon voimia elämään.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Toisaalta Kelan tukemaan terapiaan taitaa olla parasta olla kuitenkin sellaisessa kunnossa, että siitä koetaan voivan olla oikeasti hyötyä. Sillä siksihän ne haluaa kuntouttaa, että pysyisi työkykyisenä tai pystyisi palaamaan työelämään, jos on esimerkiksi sairaslomalla. Eli ei sitten saa olla ”liian sairaskaan”. 

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minulla on myös masennustaipumusta. Ja ylipainoakin. Eli en ole täysterve laiheliini neuvomassa muita. Tämä näin pohjatiedoksi, jottei viestiäni ammuttaisi heti alas.

    Mun paras vinkki on: kävele ulkona tunti joka päivä. Olen todennut, että se on hirvittävän hyvä masennuksen lievittäjä. Kävely puhdistaa päätä, saa ruoansulatuksen toimimaan ja ainakin omalla kohdallani vähentää myös herkuttelua ja sitä kautta pitää verensokeria tasaisempana. Kävely nostaa vireystilaa ja auttaa jaksamaan. Ei se masennusta pois vie, mutta suosittelen todella testaamaan kävelyn maagista voimaa.

    Kaikkea hyvää sinulla ja kiitos inspiroivista asupostauksista 🙂

  • Anne K
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Toi kaikki on niin tuttua. Todella pahoina aikoina mietin että ei mitään väliä vaikka en aamulla heräisi ollenkaan. Mä oon just sellainen että joka päivä käyn töissä, kaikki aina sanoo että mun kanssa on kiva asioida kun olen aina niin iloinen ja ystävällinen. Asiakaspalvelussa kun olen niin aina ajattelen että ei muiden tarvitse mun pahasta olosta kärsiä ja toinen puoli on tietenkin se, että kun olen töissä niin olo onkin hieman parempi.  Asun tällä hetkellä yksin, ja pahinta onkin juuri se yksinolo, haluaisin vain itkeä, ja itkenkin. Toisinaan se helpottaa, ja toisinaan taas vie syvemmälle pahaan oloon. Osa ystävistäkään ei usko että  mulla voi olla paha olla koska en näytä sitä ulospäin. Voin hymyillä ja jopa nauraa vaikka tekisi mieli itkeä koko ajan. Jostain syystä tällä hetkellä olo on normaalia huonompi, haluaisin vain olla peiton alla. Nousen kuitenkin aamulla töihin ja yritän jopa harrastaa, jospa tämä taas tästä. Tai helpottaahan se. Tsemppiä ja jaksamista, kesää kohti mennään ja olo paranee varmasti!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Joo, sellainen minäkin työssäni olen, iloinen, sosiaalinen ja nauravainen lähes aina olipa fiilis oikeasti mikä tahansa. Toki joskus, kun oma tilanne on mennyt tosi huonoksi, on se kyllä näkynyt sitten myös työtovereille. Mutta aika pitkälle pystyy työt hoitamaan ilman, että ulospäin näkyy minkäänlaista ongelmaa. 

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    kiitos voimaannuttavasta kirjoituksesta jälleen kerran <3

  • Salla
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Samaistuin.

    Riipaisevan paljas kirjoitus on usein myös aidoin. Olet rohkea, kun kirjoitit.

    Itseä helpotti, kun vuosien jälkeen opin ajattelemaan, ettei masennus ole mikään tappiotila tai tarkoita luovuttamista. Elämään vaan kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Sinä olet upea ja vahva nainen. Sieltä sitä taas noustaan!

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Joo tuo on kyllä tärkeä oivallus. Että en mä ole huono ja paska ihminen vaikka mua on tällaisella riesalla paiskattukin. 

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Minä jouduin eläkkeelle masennuksen takia 55 v. Kukaan ei kuitenkaan oikein ymmärrä tilannettani. Miten voi nauraa ja jutella iloisesti, niin kuin minä vaikka olen kroonisesti masentunut?

    Sen vinkkaan kaikille, että ehdottomasti pitää hoitaa itseään ja hankkia apua. Minulle terapiat tulivat liian myöhään, masennus kroonistui. Eli masennusta tulee hoitaa kuten fyysisiäkin sairauksia. Tämä on meidän jokaisen omalla vastuulla. Kela korvaa terapian, mikäli saa siihen erikoislääkärin lähetteen. Omavastuu pitää kuitenkin maksaa.

    Veera, ehkä sinä loistat meille kaikille juuri sen takia, kun olet välillä masentunut. Masennus pysäyttää keräämään voimia ja vaatii hoitamaan itseämme. Voimia ja halaus sinulle.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Minä olen toisinaan miettinyt, että olisinko mä päässyt vähemmällä, jos olisin pyrkinyt terapiaan jo silloin opiskeluaikana, että asiaan olisi tartuttu heti kunnolla. Mutta silloin se tuntui taloudellisesti mahdottomalta, joten vasta tuossa kolmenkympin kieppeillä sitten sain aikaiseksi pistää asian oikeasti tulille vaikka tosiaan kaikki edellytykset Kelan korvaamaan terapiaan olisi ollut jo silloin vuosikausia aiemmin. Mutta onneksi kävin sen läpi edes nyt. 

      Kiitos tsemppauksesta ja ilon pilkahduksia päiviisi!

  • ❤️
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Meinasin ruveta itkemään, tämä kaikki teksi on ku suoraa mun suusta. Tässä makaan sohvalla valmiina nukkumaan loppupäivän, sillä koulussa on jo oltu. Pienen sometauon ajattelin pitää ennen ”päikkäreitä” ja tämä tuli vastaan. Ei me olla yksin ❤️

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mut hei, sä olit koulussa! Se on jo mahtava ponnistus. Nyt saakin nukkua jos siltä tuntuu. 🙂

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos ja halaus sinulle ja ”vanhalle ystävällesi”.
    Vaikeista asioista puhumattomuus loppuu meidän sukupolveen.

  • K
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos Veera että kirjoitit.

  • Tanjuska
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Rohkea teko kirjoittaa! Itselläni masennusta pitkältä ajalta, kriisien myötä kasvaneet eikä avun hakeminen ole helppoa. Kirjoituksesi sai kuitenkin miettimään että ehkäpä tämä ei olekkaan lopun elämän ”olotila”. Paljon on hyviä hetkiä elämässä, mutta kyllä niitä mustia pilviä vaan päälle kertyy.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Veera <3  sinä kirjoitit sanoiksi sen mitä en itse osaa kirjoittaa. Olen ollut sairaslomalla viime kesästä asti, tuntuu että tätä samaa paskaa tämä on aina vaan, en tiedä miten täältä pääsee koskaan ylös 🙁  Töihinkin pitäisi pystyä pian palaamaan 🙁

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos ❤️

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hieno ja tärkeä kirjoitus! Itsellänikin on taipumusta masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen, ja tuntuu että esim. omien vanhempien ikääntymisen myötä nuo tuntemukset on omalla kohdalla vaan korostuneet.. Välillä tuntuu siltä, että tulevaisuus on vaan täynnä ahdistavia asioita ja menetyksiä, jotka tulee jossain vaiheessa väistämättä kohdalle, ja pelottaa, miten siitä kaikesta pystyy selviytymään. Mulle aamut on kaikista vaikeimpia ja usein ahdistavat ajatukset pyörivät silloin eniten mielessä. Myös tuo kuvaamasi merkityksettömyyden tuntu on tosi tuttu, ja usein työssäkäyminenkin tuntuu vaan loputtomalta oravanpyörältä, mille ei näy loppua ja josta yrittää vaan selviytyä päivän kerrallaan. Ja välillä on sitten taas parempia kausia, jolloin ihmettelee, miten sitä välillä ajatteleekin niin pessimistisesti elämästä ja asioista! Oon kyllä huomannut, että itsellä pimeys ja väsymys laskee tosi tehokkaasti mielialaa, joten täytyy vaan luottaa siihen, että kevättä kohti olo taas paranee.

  • Aa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voi kun tällaisia tekstejä olisi enemmän. Masennus ei ole sitä ”mä olin vähän masis mut sit otin itteeni niskasta kii” vaan se on just tätä. Se on kuin atopia joka palaa aika pakkaskelien myötä, tai kun ostat uuden neuleen joka ei sovikaan sun nahalle. Sen voi joskus ennustaa taihuomata ajoissa, että nyt se taitaa tulla, mutta useimmiten siihen havahtuu siinä kohtaa kun on jo kipeä. Atopiassa nahasta, masennuksessa päästään.

    Mulle ensimmäinen iso oivallus oli aito nuppidiagnoosi. Siellä se lukee, Omakannassa. Tosin mulla se on työuupumus ilman masennusta, trendikäs ”börnis”. Koska selitin työterveydessä suu vaahdossa miten mulla on kamalasti kaikkea ihanaa elämässä mutta tää työ vaan on nyt niin raskasta. No paskat ollu. Oikeastihan mulla on (oli) koko työpäivä aikaa tehdä noita listoja mitä kaikkea tänään teen ja lopulta kun menin kotiin niin söin vähän, itkin ja vetäydyin sohvalle. Joskus kävin pesulla. Aina en. Aamulla itkin ja lähdin töihin. Lopulta mun piti varata neukkari päivällä että sain itkeä kun tein töitä. SIlloin hain apua.

    Sitten loppu on ainakin toistaiseksi historiaa. Tätä ennen oon vuosia kärsinyt siitä että oon jotenkin saamaton ja negatiivinen paskaläjä, joka ei vaan jaksa painaa koko vuotta läpi niinkuin muut. Nyt olen armollisempi ja ymmärrän että mulla on rajat, ja ne on erilaiset kuin muilla. Osalla ne on lähempänä, osalla kauempana. Mutta ihan varmana ne kaikilla on. Enkä enää toivo niille ”jaksaa jaksaa” tyypeille että ne koskaan kohtaisi rajojaan, toivon ettei kukaan kohtais niitä. Musta on kurjaa ajatella että vain kärsimys kasvattaa ja jada jada, kyllä mä ensisijaisesti toivon kaikille tervettä loppuelämää. Vaikka tän kanssa voi elää, ni silti.

  • Marjo k
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuo v 2007 teksti on kuin ajatukseni nyt syksylöä. Halusin työmatkalla törmätä rekkaan, puuhun, mihin vaan että saisin just hyvän syyn olla menemättä töihin, jossa itkin ja pakuin piilossa muilta. Meni aika kauan, ja tarvitiin ulkopuolisen apua, että sain apua. Lääkkeet sairasloman ja ohjeita, oppeja joisen avulla nyt on parempi o l o.
    Masennukseni ei ole minulle suinkaan ensimäinen. Olen ko lapsena ollut ensimmäiä kertoja masentunut. Aikuisenakin useasti. Laukaisevia tekijöitä on monia. Niin kuon sanoit tavallaan se pitääkin hyväksyä. En minä usko koskaan täysin paranevani. Pit vaan oppia elämää piirteeni kanssa.
    Tsemppiä.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Psyykkisten sairauksien kanssa painitaan täälläkin…Miksei vaan vois olla tasasta…. Pahin vaihe on ainainen lääkekokeilu… Mutta onneksi on niitä ihaniakin asioita elämässä koirat ja aviomies joka sanoo aina,että” tästäkin selvitään” 🙂 Tsemppiä! Blogia on aina kiva lukea ja tulee vaan vaatekaupoille hinku ja et voi vitsi ku noi vaatteet näyttäs yhtä hyvältä mullaki 😀

  • Shiila
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Uskalsinpas lukea. Todella hyvä ja silmiä avaava kirjoitus, kiitos ja halit!
    En ole koskaan ajatellut, että voisin masentua, mutta tämän ja kommentit luettuani en olekkaan enää varma. Tunnistan niin nuo kolari/leikkaus pitkä sairasloma -ajatukset. Valmistuin, sain vakityön vuosien pätkien jälkeen ja mikään ei tunnu miltään.
    Nyt päälle pamahti kilpirauhaslääkitys, toivotaan, että se saa taas pään/muistin pelaamaan.
    Ja pakko kysyä, mihin liittyy peukalonivelkipu? (Tuttu oire nimittäin)

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mulla oli joskus vuosia sitten sellainen lähes kahden vuoden sairastamisjakso, jolloin oireili moni nivel. Kaikki alkoi peukalosta. Tutkittiin nivelreuma, borrelioosi, kihti ja vaikka mitä, mut ei saatu mitään kummempaa diagnoosia. Jokin niveltulehdus se ehkä oli, jotain autoimmuunihäikkää. Oireilin samaan aikaan myös monella muulla tavalla. Mulle toi peukalonivel on siis vaan se pelon triggeri, että nyt mä taas sairastun. Mut en mä tiedä mikä sitä vaivaa.

  • rakkautta
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    < 3 <3 Samoissa vesissä olen uinut niin monet kerrat. Viime talvena olin täysin lamaantunut ja pelkästään se, että pystyin kävelemään joskus lähikauppaan tuntui jo siltä kuin olisi kiivennyt yli vuoren. Joskus vuosia sitten oon ollut niin huonona, että mut on pitänyt välillä pukea ja mua on pitänyt kävelyttää ulkona, koska en oo itse siihen pystynyt. Tuntui, että masennus kuluttaa minusta pois palasen ja en koskaan palaudu. Silti palauduin. Tuli parempia kausia. Tämä talvi on mennyt tosi hyvin, vaikka välillä mieleen hiipiikin pelko siitä, että masennus uusii taas. Vaikka miten tuntuisi siltä, että ei ole mitään muuta kuin synkyyttä, niin se menee ohi. <3 Silloin kun ei jaksa, niin pitää laskea rimaa ja mieluiten heittää se kokonaan menemään. Musta oli niin ihanaa, kun mun ystävä kannusti mua kuuntelemaan itteäni tosi tarkasti. Miettimään sitä mikä tekis olon sillä hetkellä edes hitusen paremmaksi ja tekemään sitten just niin, vailla syyllisyyden tunteita. Mulle se tarkotti sitä, että söin suklaavanukasta ja katoin niitä eläinvideoita tai sitten en tehnyt edes sitä, vaan nukuin vaan tai makasin ja tuijotin sitä sohvan jalkaa. Hetki kerrallaan. Hengitys kerrallaan. Askel kerrallaan. Välillä on aivan täysin ok, vaikka ei oo selkeää suuntaa, eikä unelmia, eikä suunnitelmia. Nekin kyllä tulee sieltä! Oot tarpeeksi ja oot riittävä, vaikka oisit myttynä peiton alla. Et oo yksin. Tulee kevyempiä päiviä! <3 <3 <3

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, mutta sen sijaan olen elänyt koko ikäni paikoitellen kohtuullisen massiivisen kroonisen ahdistuksen kanssa. Sellaisen jonka takia soitetaan töihin ja kerrotaan olevansa vatsataudissa vaikka oikeasti on valvottu yö ahdistuksen käsissä ja tiedetään, että asunnosta poistuminen ei ole vaihtoehto. Tai jos asunnosta päästäänkin ulos niin bussista hypätään kesken matkan ulos ja otetaan taksi kotiin. Oma elämä on onneksi vuosien varrella työelämässä kulkenut siihen suuntaan, että ahdistuoireiden kanssa eläminen muuttui ”helpoksi”, koska etätyöskentely on täysin itse päätettävissä. Osa ahdistuksesta siis poistui kun ei tarvinnut enää keksiä muulle maailmalle tekosyitä ja käsitellä lisäksi siitä tulevaa totaalisen epäonnistumisen tunnetta. Nyt 40+ iässä olen vihdoin tilanteessa, jossa se aiemmin lähes aina läsnä ollut ahdistus aaltoilee laimeasti päivän mittaan ja pahoja ”kohtauksia” tulee vain harvakseltaan. 

    Vaikka masennus eri asteissaan on melko yleistä on siitä avoimesti puhuminen vielä melko harvinaista, mutta itselle omasta ahdistuksesta avoimesti puhuminen on ollut iso osa ”paranemista”. Iso tekijä kuitenkin elämäntilanne jossa ahdistuksen on voinut ympätä muuhun maailmaan sopivaksi ja tätä myötä saanut sen hallintaan. Nykyään se aamu kolmen herääminen tietoon siitä, että tänään en voi poistua asunnosta ei tuo enää lisäahdistusta, koska voin tarvittaessa jäädä kotiin. 

    Tärkein oma oivallus vuosien takaa oli se, että ahdistus ei ole jotain mitä minulle on syystä X tullut, vaan osa minua. Minä olen ihminen joka ahdistuu. Samoin kuin olen ihminen jolla on hymykuopat.Ja ehkä koska ahdistus on kulkemut mukanani niin kauan en enää edes kokisi olevani oma itseni ilman sitä.

    Tiedostan kyllä, että kroonisen masennuksen kokemus poikkeaa täysin minun ahdistuskokemuksestani, mutta joidenkin ihmisten osalta olen huomannut saman mekaniikan.

Post A Comment