Kuvien housut, pusero ja kassi saatu, R-Collection

Blogi on ollut hiljainen jo pitkään. Mutta ei, tää ei ole jäähyväispostaus. Tää on sellainen varovainen ”hei, täällä ollaan edelleen, mutta huh millaista elämä onkaan ollut” -postaus. Ihan kuulumisia siis ajattelin tähän väliin heittää.

Tuntuu, että reilut puoli vuotta on sellainen aikajänne jolta ajalta voisi nyt tehdä jonkin yhteenvedon. Ja tiedättekö toisaalta mulle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Mutta toisaalta niin paljon, että esimerkiksi blogi ei vaan ole oikein mahtunut mukaan arkeen ja ajatuksiin.

Se ”ei mitään” tarkoittaa sitä, että mitkään elämän peruspalikat eivät ole juurikaan muuttuneet. Tammikuussa muutin uuteen kotiin kuten täällä kerroinkin, mutta muuten ei ole tapahtunut mitään kummempia näkyviä asioita. Ei ole mitään jänniä uusia tuulia, ei töissä, eikä ihmissuhderintamalla. Töitä mulla sentään on viime aikoina riittänyt ihan hurjan paljon (tein toukokuussa mun koko yrittäjyysajan kk-laskutusennätyksen!), mutta sutinaa mulla ei ole kuin joskus unissani. 😀

Mutta mitä sitten oikein on tapahtunut, mikä on vienyt kaistaa? Enhän mä ole tehnyt juuri muuta kun töitä ja treenannut. Olispa kiva, jos olisi kerrottavana kaikkia kivoja uutisia, jotain näkyviä asioita. Mutta ei ole. Ehkä syynä on nimenomaan se, että tää koronapaska on tuonut lisää tyhjää ja hiljaisuutta, niin päässä onkin sitten ehtinyt tapahtua todella paljon.

Minulla oli vuodenvaihteessa jotenkin todella vahva tunne, että tää vuosi tuo mukanaan luopumista. En osannut tarkemmin sitä tunnetta sanoittaa, enkä tiennyt mistä pitäisi luopua, mutta se tunne oli vahva, jotain minulta ”vietäisiin pois”. 

Ihan konkreettista luopumista olikin vuorossa heti alkuvuodesta, kun rakas mummini nukkui pois 100 v iässä. Vaikka siihen oli jo muutaman vuoden pikku hiljaa ajatuksissaan valmistautunut, niin kuolema oli mulle silti tosi kova paikka ja pisti pakkaa sekaisin. Se sai myös ajattelemaan ajan rajallisuutta ja omaa ikääntymistä. Joten tässä on painittu monen muun kriisin jälkeen vaihteeksi myös ikä- tai ehkä paremminkin elämänvaihekriisin kanssa.

Mutta on mulla kuitenkin jotain isoa kerrottavaa. Sellaista minkä ääneen sanominen pelottaa. Mietityttää voiko se olla totta. Mä nimittäin koen, että mun masennus on nyt tältä erää takana päin.

Aika tasan kolme vuotta sitten olin jälleen kerran niin syvissä vesissä, tai paremminkin mutaliejuissa, että päässä luupanneet itsetuhoiset ajatukset veivät mut lääkäriin ja nostamaan mielilalalääkeannokset ylös, jotta selvisin pahimmista hetkistä ja ajatuksista. Ei niitä omia sairastamisjaksoja pysty rankkaamaan järjestykseen, mutta kyllä tää viimeisin kierros oli aika kaamea mylly. Sen tajuaa oikeastaan nyt vasta kun on saanut jo hieman etäisyyttä.

Mä olen mennyt näiden muutaman vuoden, ja etenkin viimeisen vuoden, aikana monella tavalla ihan uusiksi. Mä olen saanut pudotettua hartioilta hirveän määrän ahdistusta ja pelkoa. Resetoinut itseäni sellaiseen nolla-tilaan. Opetellut sietämään sitä, ettei mulla ole hajuakaan mitä tapahtuu. Ja sitä, että ehkä tää elämä ei enää tän kummemmaksi muutu.

 

Mut tänä keväänä mä uskaltauduin ekoja kertoja varovasti terapiassa sanomaan, että asiat on oikeasti muuttuneet. Olen mennyt eteenpäin. Parantunut. Mä en enää pelkää koko ajan. En pelkää, että sairastun taas. En pelkää, että kaikki menee pieleen. En pelkää, etten pärjää. Ajattelen edelleen, että mun historian valossa on hyvin mahdollista, että sairastun taas, mutta nyt mulla on taas ihan erilainen työkalupakki sitä varten, jos niin sattuu käymään.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt tosi paljon myös sitä, että kuinka paljon vuosikausia käyttämälläni hormonaalisella ehkäisyllä  mahtoikaan olla tekemistä mun mielialan kanssa. Mun paraneminen nimittäin alkoi ottaa isoja harppauksia sen jälkeen, kun lopetin minipillerit. En koskaan saa tietää vastausta. Ja yritän olla miettimättä sitä liikaa. Sillä helposti mieleen hiipii itsesyytökset, että miksi en kokeillut aiemmin, miksi en osannut edes ajatella sen mahdollisuutta.

pluskoon silkkipusero

Mutta nyt siis on sellainen aika hyvä tilanne. Tyhjä, mutta hyvä. Ei ole edelleenkään oikeastaan mitään odotettavaa, mutta kun aiemmin se tarkoitti mulle toivottomuutta, niin nyt tarkoittaa sitä, että on tilaa tapahtua jotain hyvää. Kuten terapeutilleni sen pessimistin varovaisen tavalla ilmaisin, ”on ehkä mahdollista, että asiat tulevat menemään ihan hyvin”. 

Viime viikon terapiakäynnillä koettiin historiallinen hetki, kun ekaa kertaa ikinä siellä käydessäni, mä luettelin monia hyvin olevia asioita ilman, että vaihdoin mutta-sanan kautta itselleni ominaiseen pahimpaan varautumiseen. Minä ihan vaan totesin, että mulla on rauhallisempi olo kuin vuosiin ja mun pää on hiljentynyt tosi paljon.

Et tässä sitä nyt on koittanut tutustua uudelleen tyyppiin nimeltä minä. Että kuka ja millainen minä olen ilman sitä vuosia mun hartioilla istunutta mustaa möykkyä. Ilman mielialalääkkeitä. On pitänyt ottaa vastaan tunteita, jotka ovat tuntuneet uusilta ja vierailta. On täytynyt opetella hyväksymään se, että on kesken. Että ei tästä päästä tule koskaan valmista, mutta voin iloita siitä, että olen mennyt todella paljon eteenpäin.

Olen miettinyt paljon myös yksinoloa ja sitä, että mitä jos mä tulen olemaan yksin aina. Että miten mä suhtaudun siihen ajatukseen ja valitettavaan tosiasiaan, että vaikka kuinka muuta toivoisi, niin ei rakkaus ja parisuhde ole mitenkään sellainen asia, joista olisi mitään takeita. Niissä ajatuksissa sitä onkin työstämistä. Mutta välttämättömiä mietintöjä nekin.

Tällaisia asioita on vähän vaikea pukea sanoiksi. Etenkään sellaisiksi, että niiden suuruus ja merkitys avautuisi. Sillä oman mielen kanssa käydyt painit ja niissä koetut voitot taikka tappiot eivät näyttäydy muille samassa mittakaavassa kuin kisaajalle itselleen. Mutta tärkeimpinä kuulumisina siis se, että vihdoin musta tuntuu, että kone on aika tehokkaasti buutattu ja nyt eletään uudelleen käynnistämisen aikaa. Hitaasti, mut elonmerkkejä on havaittavissa.

Heippa masennus! Toivottavasti pitkäksi aikaa tällä kertaa. Mä aion nyt kattoo mitä mä olen ilman sua.

pluskoon silkkipusero

Silkkihousut- ja paita – R-Collection (saatu)

Korvikset – Aarikka

Kangaskassi – R-Collection (saatu)

Aurinkolasit – Le Specs

Tennarit – Pavement (2nd hand)

Ja jottei tää postaus olisi ihan pelkkää mielen syövereitä, niin hihkutaans nyt vähän tästä ihanasta asustakin. Mä olen vuosia etsinyt itselleni passelia silkkipuseroa. Ihan sellaista perusmallia, mutta ei niitä oikein kukaan mun koossa tee. Mutta nyt, R-Collection laajensi kokovalikoimaansa XXL:ään saakka ja tuo Emma-silkkipaita on niin loistavan mallinen, että tilasin saman myös mustana.

Mutta nämä Orvokki-kuosiset paita ja Essi-housut on mun mielestä parhaimmillaan just näin settinä. Kevyt silkki on iholla miellyttävää ja viileää ja jos ei housujen kuminauhavyötäröä lasketa, tuntuu asu lähes siltä kuin päällä ei olisi lainkaan vaatteita. Eli täydellinen kesäasu. Housuista mulla on koko XL, mutta ovat niin reilua mitoitusta, että L kokokin olisi voinut riittää. Mutta toisaalta malli on sellainen, että saavatkin olla reilut.

Olen käyttänyt tätä asua tänä keväänä ja kesänä jo monet kerrat ja tulee varmasti olemaan yksi kesän suosikkikokonaisuuksista. Voin suositella lämpimästi. Tai siis, viileästi.


 

Pluskoon farkkushortsit

-Postaus sisältää mainoslinkkejä. Linkit merkitty *-merkillä-

Ai että, monikaan vaate ei huuda niin vahvasti hellekesää kuin vaaleat farkkushortsit. Olenkin huidellut menemään tällä shortsien ja mustan topin yhdistelmällä useampana päivänä. Kengät vaan vaihtuu mielialan ja menojen mukaan. Sandaalit, tennarit, espadrillot, kaikki käy kesän yksinkertaiseen klassikkoasuun.

Jos etsit hyvän mallisia ja kepeitä perustoppeja kesään, niin suositukset tälle *Elloksen rennolle topille, jonka materiaali on 100% lyocellia. Tykkään topin pääntiestä, joka on syvä v-malli myös takaa ja myös sen rennosti laskeutuvasta mallista.

Mulla on näitä mustia ollut nyt kaksi maaliskuusta saakka ja ne ei ole viime viikkoina ehtinyt lainkaan kaappiin, kun kiertävät vain pyykkitelineestä suoraan käyttöön ja takaisin pyykkiin. Jostain syystä nimittäin mustan värin käyttö lisääntyy itselläni kesällä. Talvella musta tuntuu liian synkältä, mutta kesällä kun ihoa on enemmän esillä, ei mustakaan tunnu liian raskaalta.

Mitä siihen paljaana vilkkuvaan ihoon tulee, niin tunne suurta onnistumisen tunnetta, että olen vielä toistaiseksi pystynyt varjelemaan itseni palamiselta. Olen valellut itseäni suojakertoimilla 50 ja 30. Mä inhoan sitä rasvaamista, mutta se on toki käryävää ihoa pienempi paha.

Pluskoon farkkushortsit

Mun vaalea ihoni palaa todella herkästi ja olen valitettavasti ehtinyt vuosikymmenien aikana altistaa sitä auringolle aivan liian monta kertaa huonosti suojattuna.

Muistelen edelleen kauhulla esimerkiksi sitä kertaa, kun poltin festareilla olkapääni ja olkavarteni pahasti vesikelloille asti. Jouduin olemaan muutaman päivän jopa sairaslomalla koska kuumeilin ja iho oli niin kivulias, etten voinut pukea päälle mitään mikä olisi koskenut palaneita kohtia (esim rintaliivit).

Kaiholla en myöskään muistele sitä kertaa, kun hanurini paloi uimarannalla niin pahasti, etten hetkeen istunut. Tai sitä, kun Tallinnan reissulla loman ilo vaihtui pahan palamisen myötä kuumeeseen ja kivuliaaseen pyörimiseen kastelluissa lakanoissa.

Onneksi auringon vaaroista puhutaan nykyään ahkerasti ja rusketuksen ihannointi edes hieman laskusuunnassa. Tai ainakin sitä kullanruskeaa sävyä tavoitellaan nykyään useammin purkista kuin paahtamalla itseä auringossa folioiden kera. Ylipäätään koko konsepti ”auringon ottaminen” tuntuu ainakin itsestä jo ihan aikansa eläneeltä.

Pluskoon farkkushortsit

Farkkushortsit (mulla koko 48) – Lost Ink Plus, Zalando

Viskoositoppi (46/48) – *Ellos

Kengät – Andiamo, Kookenkä (saatu)

Leopardikimono – Pieces

Laukku – Zara

Joskus nuorempana itsekin aina toivoin, että voi kumpa ruskettuisin ja kadehdin kaveredeni kesäsävyjä. Sittemmin olen onneksi oppinut tykkäämään omasta vaaleudestani. Muutamat kokeilut suihkurusketuksen ja itseruskettavien kanssa ovat osoittaneet, että tunnen oloni vain oudoksi, jos ihon sävy poikkeaa selkeästi alkuperäisestä.

Siis toki kesän myötä aina hieman päivettyy ja siihen tietenkin tottuu, kun tapahtuu niin pikku hiljaa. Katselen edelleen muiden kullanruskeita kesäsääriä ihaillen, mutta ei mitään nopeita värinmuutoksia itselleni kiitos.

 

Niin ihania kuin nämä aurinkoiset hellepäivät ovatkin, niin muistetaanhan kaikki myös ihon suojaaminen:

  • Tunnista oma ihotyyppisi ja käyttää riittävän korkeita suojakertoimia. Kaltaisilleni palamiseen taipuvaisilla suojakerroin tulisi olla vähintään 30, 50 vielä parempi.
  • Tsekkaa aurinkovoiteesi ikä. Huoneenlämmössä säilytetty voide voi säilyä pari vuotta, mutta rantsukassissa viime kesänä kiehunut tuote on ainakin viisainta vaihtaa uuteen.
  • Levitä aurinkovoide iholle noin puoli tuntia ennen aurinkoon menoa ja lisää rasvaa 1-2 tunnin välein sekä aina uimisen ja peseytymisen jälkeen siitäkin huolimatta, että tuote olisi vedenkestävä.
  • Vältä tarpeetonta auringossa oleilua. Varjossakin tarkenee. Muista, että auringon säteiden heijastuminen esimerkiksi vedestä lisää suojautumisen tarvetta.
  • Vietä auringossa lyhyitä aikoja kerrallaan ja käytä mahdollisuuksien mukaan väljillä vaatteilla.

Aurinkoista, mutta turvallista kesää kaikille!


Olin koko kevään miettinyt, että ”tapahtuispa jotain yllättävää ja jännää tai pääsisinpä jotenkin hetkeksi irti omasta arjestani.” Kesästä oli duunien puolesta tulossa eka kertaa vuosiin varsin hiljainen ja mietiskelin, että nyt olisi kerrankin aikaa itselleni.

Katselin löytyisikö Helsingistä muutamaksi viikoksi joku kämppä vuokralle ja googlailin jopa erilaisia retriittejä (joita ei tokikaan tänä kesänä paljoa järjestetä). Joka tapauksessa tilaus tutuista ympyröistä poistumiselle ja omaan hyvinvointiin keskittymiselle oli kova.

Sitten sain yllättävän puhelun, jonka ehdotukseen pyysin yön yli harkinta-aikaa, mutta vastasin jo kolmen tunnin kuluttua myöntävästi.

Suurin pudottaja Suomi Veera

Tämän vuoden kesäduunina on keskittyä omaan hyvinvointiin ammattilaisten ohjauksessa kameroiden käydessä. Lähden mukaan tulevalle Suurin Pudottaja -kaudelle.

Jos asiaa olisi ehdotettu vuosi sitten, olisi vastaukseni ollut kauan sitten näkemieni Biggest loser -kausien vuoksi ehdoton ei. Nyt kuitenkin kun olin nähnyt viime vuotisen Suurin pudottaja Suomi -kauden ja kun ohjelmaa tekemässä on sama tiimi, uskalsin lähteä mukaan.

Ohjelman nimihän on tokikin ärsyttävä ja perusajatus siitä, että kilpaillaan painon pudottamisessa ei paras mahdollinen. Viime kauden nähneenä ja tuotannon tyyppien kanssa keskusteltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tässä projektissa on itselle enemmän positiivista kuin negatiivista.

Itseäni ei ole koskaan vaivannut varsinaisesti vaa’an lukema. En määrittele itseäni painoni ja kokoni kautta (muuta kun esim pukeutumisessa, jossa tokikin on esim valikoiman puolesta eri asia olla pluskokoinen kuin ns. normikokoinen), vaan osaamiseni ja tekojeni. En kuvittele, että kuin taikasauvan iskusta minusta tulisi onnellisempi ja elämä muuttuisi kaikin tavoin paremmaksi, jos laihtuisin.

Mutta vahvempi ja jaksavampi mä ehdottomasti haluaisin olla. Ihan vaikka tässä samassa koossa, mutta haaveilen olevani reipas aamuihminen, joka syö fiksun aamiaisen, omaa järkevän ruokarytmin ja jonka energiatasot sen myötä pysyvät hyvinä koko päivän. Ja liikunnasta haluaisin saada elämääni sellaisen rutiinin, ettei se ole ensimmäinen asia, josta aina luovun, kun elämässä tulee eteen kiireinen ja stressaava tilanne tai jokin isompi kriisi.

Mukana kaudella Claudia Eve, Oskari Katajisto, Antti Railio, Daniel Lehtonen, minä, Meiju Suvas, Mika Pohjonen ja Aarni Mikkola. Valmentajina viime kaudelta tutut Aki Manninen ja Janni Hussi.

 

Nyt mulle on ojennettu kuin kultalautaselle mahtava mahdollisuus keskittyä muutaman viikon ajan uusien, parempien rutiinien opetteluun. Ei töitä tai muitakaan häiriötekijöitä. Totesin, että olisi ollut aivan hullua sanoa ei.

Vaikka on se kyllä aivan hullua myös mennä tekemään tällaista televisioon! 😀

Ohjelmaan kuuluu se, että sitä painoa seurataan, itselleni projektissa ja toivottavasti onnistuvassa elämän tapojen muutoksessa on etusijalla muut asiat kuin kilot, koko ja ulkonäkö. Ne asiat muuttuvat mahdollisesti ikään kuin  siinä ohessa.

Tulen varmasti kertomaan tunnelmiani niin ohjelman tekemisestä, treenaamisesta kuin uusien tapojen opettelusta ja niiden vaikeudestakin. Edelleenkään mun kanavissa ei kuitenkaan tulla sanomaan yhtään mitään mitä kenenkään muun tulisi tehdä, ei valittelemaan vatsamakkaroista eikä jakamaan vinkkejä kuinka pukeutua niin, että näyttäisi hoikemmalta tai ylipäätäänkään haaveilemasta jonkin tietyn näköisestä ja kokoisesta vartalosta.

Mun blogi ja somekanavat on aina olleet kokoon tuijottavasta laihdutuspuheesta vapaata aluetta ja ne tulevat siis olemaan sitä jatkossakin. Toivon, että mulla on kilojen sijaan jossain vaiheessa kerrottavana miten paljon kuntoni on kohonnut!

Suurin pudottaja Suomi Veera

Mä olen ihan jo into piukeana lähdössä leirille enkä malttaisi odottaa. Toki mua myös jännittää, että apua mitä jos en jaksa tehdä kaikkea ja onkohan muut osallistujat kivoja ja miten mä kestän olla niin paljon muiden ihmisten seurassa. Mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin innostus ja ajatus siitä, että tämä poikii varmasti enemmän hyvää kuin huonoa.

Leirille lähtö on edessä jo melko pian. Ohjelma starttaa Nelosella ja Ruudussa syyskuussa. Wish me luck!

 

Kuvat: Atte Mäläskä