Kuvien housut, pusero ja kassi saatu, R-Collection

Blogi on ollut hiljainen jo pitkään. Mutta ei, tää ei ole jäähyväispostaus. Tää on sellainen varovainen ”hei, täällä ollaan edelleen, mutta huh millaista elämä onkaan ollut” -postaus. Ihan kuulumisia siis ajattelin tähän väliin heittää.

Tuntuu, että reilut puoli vuotta on sellainen aikajänne jolta ajalta voisi nyt tehdä jonkin yhteenvedon. Ja tiedättekö toisaalta mulle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Mutta toisaalta niin paljon, että esimerkiksi blogi ei vaan ole oikein mahtunut mukaan arkeen ja ajatuksiin.

Se ”ei mitään” tarkoittaa sitä, että mitkään elämän peruspalikat eivät ole juurikaan muuttuneet. Tammikuussa muutin uuteen kotiin kuten täällä kerroinkin, mutta muuten ei ole tapahtunut mitään kummempia näkyviä asioita. Ei ole mitään jänniä uusia tuulia, ei töissä, eikä ihmissuhderintamalla. Töitä mulla sentään on viime aikoina riittänyt ihan hurjan paljon (tein toukokuussa mun koko yrittäjyysajan kk-laskutusennätyksen!), mutta sutinaa mulla ei ole kuin joskus unissani. 😀

Mutta mitä sitten oikein on tapahtunut, mikä on vienyt kaistaa? Enhän mä ole tehnyt juuri muuta kun töitä ja treenannut. Olispa kiva, jos olisi kerrottavana kaikkia kivoja uutisia, jotain näkyviä asioita. Mutta ei ole. Ehkä syynä on nimenomaan se, että tää koronapaska on tuonut lisää tyhjää ja hiljaisuutta, niin päässä onkin sitten ehtinyt tapahtua todella paljon.

Minulla oli vuodenvaihteessa jotenkin todella vahva tunne, että tää vuosi tuo mukanaan luopumista. En osannut tarkemmin sitä tunnetta sanoittaa, enkä tiennyt mistä pitäisi luopua, mutta se tunne oli vahva, jotain minulta ”vietäisiin pois”. 

Ihan konkreettista luopumista olikin vuorossa heti alkuvuodesta, kun rakas mummini nukkui pois 100 v iässä. Vaikka siihen oli jo muutaman vuoden pikku hiljaa ajatuksissaan valmistautunut, niin kuolema oli mulle silti tosi kova paikka ja pisti pakkaa sekaisin. Se sai myös ajattelemaan ajan rajallisuutta ja omaa ikääntymistä. Joten tässä on painittu monen muun kriisin jälkeen vaihteeksi myös ikä- tai ehkä paremminkin elämänvaihekriisin kanssa.

Mutta on mulla kuitenkin jotain isoa kerrottavaa. Sellaista minkä ääneen sanominen pelottaa. Mietityttää voiko se olla totta. Mä nimittäin koen, että mun masennus on nyt tältä erää takana päin.

Aika tasan kolme vuotta sitten olin jälleen kerran niin syvissä vesissä, tai paremminkin mutaliejuissa, että päässä luupanneet itsetuhoiset ajatukset veivät mut lääkäriin ja nostamaan mielilalalääkeannokset ylös, jotta selvisin pahimmista hetkistä ja ajatuksista. Ei niitä omia sairastamisjaksoja pysty rankkaamaan järjestykseen, mutta kyllä tää viimeisin kierros oli aika kaamea mylly. Sen tajuaa oikeastaan nyt vasta kun on saanut jo hieman etäisyyttä.

Mä olen mennyt näiden muutaman vuoden, ja etenkin viimeisen vuoden, aikana monella tavalla ihan uusiksi. Mä olen saanut pudotettua hartioilta hirveän määrän ahdistusta ja pelkoa. Resetoinut itseäni sellaiseen nolla-tilaan. Opetellut sietämään sitä, ettei mulla ole hajuakaan mitä tapahtuu. Ja sitä, että ehkä tää elämä ei enää tän kummemmaksi muutu.

 

Mut tänä keväänä mä uskaltauduin ekoja kertoja varovasti terapiassa sanomaan, että asiat on oikeasti muuttuneet. Olen mennyt eteenpäin. Parantunut. Mä en enää pelkää koko ajan. En pelkää, että sairastun taas. En pelkää, että kaikki menee pieleen. En pelkää, etten pärjää. Ajattelen edelleen, että mun historian valossa on hyvin mahdollista, että sairastun taas, mutta nyt mulla on taas ihan erilainen työkalupakki sitä varten, jos niin sattuu käymään.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt tosi paljon myös sitä, että kuinka paljon vuosikausia käyttämälläni hormonaalisella ehkäisyllä  mahtoikaan olla tekemistä mun mielialan kanssa. Mun paraneminen nimittäin alkoi ottaa isoja harppauksia sen jälkeen, kun lopetin minipillerit. En koskaan saa tietää vastausta. Ja yritän olla miettimättä sitä liikaa. Sillä helposti mieleen hiipii itsesyytökset, että miksi en kokeillut aiemmin, miksi en osannut edes ajatella sen mahdollisuutta.

pluskoon silkkipusero

Mutta nyt siis on sellainen aika hyvä tilanne. Tyhjä, mutta hyvä. Ei ole edelleenkään oikeastaan mitään odotettavaa, mutta kun aiemmin se tarkoitti mulle toivottomuutta, niin nyt tarkoittaa sitä, että on tilaa tapahtua jotain hyvää. Kuten terapeutilleni sen pessimistin varovaisen tavalla ilmaisin, ”on ehkä mahdollista, että asiat tulevat menemään ihan hyvin”. 

Viime viikon terapiakäynnillä koettiin historiallinen hetki, kun ekaa kertaa ikinä siellä käydessäni, mä luettelin monia hyvin olevia asioita ilman, että vaihdoin mutta-sanan kautta itselleni ominaiseen pahimpaan varautumiseen. Minä ihan vaan totesin, että mulla on rauhallisempi olo kuin vuosiin ja mun pää on hiljentynyt tosi paljon.

Et tässä sitä nyt on koittanut tutustua uudelleen tyyppiin nimeltä minä. Että kuka ja millainen minä olen ilman sitä vuosia mun hartioilla istunutta mustaa möykkyä. Ilman mielialalääkkeitä. On pitänyt ottaa vastaan tunteita, jotka ovat tuntuneet uusilta ja vierailta. On täytynyt opetella hyväksymään se, että on kesken. Että ei tästä päästä tule koskaan valmista, mutta voin iloita siitä, että olen mennyt todella paljon eteenpäin.

Olen miettinyt paljon myös yksinoloa ja sitä, että mitä jos mä tulen olemaan yksin aina. Että miten mä suhtaudun siihen ajatukseen ja valitettavaan tosiasiaan, että vaikka kuinka muuta toivoisi, niin ei rakkaus ja parisuhde ole mitenkään sellainen asia, joista olisi mitään takeita. Niissä ajatuksissa sitä onkin työstämistä. Mutta välttämättömiä mietintöjä nekin.

Tällaisia asioita on vähän vaikea pukea sanoiksi. Etenkään sellaisiksi, että niiden suuruus ja merkitys avautuisi. Sillä oman mielen kanssa käydyt painit ja niissä koetut voitot taikka tappiot eivät näyttäydy muille samassa mittakaavassa kuin kisaajalle itselleen. Mutta tärkeimpinä kuulumisina siis se, että vihdoin musta tuntuu, että kone on aika tehokkaasti buutattu ja nyt eletään uudelleen käynnistämisen aikaa. Hitaasti, mut elonmerkkejä on havaittavissa.

Heippa masennus! Toivottavasti pitkäksi aikaa tällä kertaa. Mä aion nyt kattoo mitä mä olen ilman sua.

pluskoon silkkipusero

Silkkihousut- ja paita – R-Collection (saatu)

Korvikset – Aarikka

Kangaskassi – R-Collection (saatu)

Aurinkolasit – Le Specs

Tennarit – Pavement (2nd hand)

Ja jottei tää postaus olisi ihan pelkkää mielen syövereitä, niin hihkutaans nyt vähän tästä ihanasta asustakin. Mä olen vuosia etsinyt itselleni passelia silkkipuseroa. Ihan sellaista perusmallia, mutta ei niitä oikein kukaan mun koossa tee. Mutta nyt, R-Collection laajensi kokovalikoimaansa XXL:ään saakka ja tuo Emma-silkkipaita on niin loistavan mallinen, että tilasin saman myös mustana.

Mutta nämä Orvokki-kuosiset paita ja Essi-housut on mun mielestä parhaimmillaan just näin settinä. Kevyt silkki on iholla miellyttävää ja viileää ja jos ei housujen kuminauhavyötäröä lasketa, tuntuu asu lähes siltä kuin päällä ei olisi lainkaan vaatteita. Eli täydellinen kesäasu. Housuista mulla on koko XL, mutta ovat niin reilua mitoitusta, että L kokokin olisi voinut riittää. Mutta toisaalta malli on sellainen, että saavatkin olla reilut.

Olen käyttänyt tätä asua tänä keväänä ja kesänä jo monet kerrat ja tulee varmasti olemaan yksi kesän suosikkikokonaisuuksista. Voin suositella lämpimästi. Tai siis, viileästi.