-Asun shortsit (Junarose) ja kengät (Pavement) saatu –

”Ai kauhee, mikä sulla on jaloissa? Onko sua purrut jotkut ötökät?” Tällaisiin hieman kauhistuneisiin kysymyksiin sain vastailla viime kesänä ja nyt kun lämmin sää taas paljasti sääret, on niiden aika jälleen.

Eilen oli kesän ensimmäinen päivä, kun pukeuduin niin, että kintut olivat esillä pitkälle reisiin saakka. Lähes kaikki ”pilkut”, eli haavat, ruvet ja arvet siis näkyvillä.

Kyse ei ole mistään hyttysen pistoista tai muista ötököiden puremista. Jalkojeni, etenkin oikean, iho on rikki ja vioittunut ihan vain oman toimintani vuoksi. Olen viimeisen noin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä ja siis kynsinyt ihoni rikki kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ole virallista dermatillomania-diagnoosia, enkä ole oireiluni kanssa mitenkään pahimmasta päästä, mutta nyppimisoireilu liittyy itselläni vahvasti masennukseen ja erityisesti ahdistukseen. Etenkin viime kesä olikin siis todella pahaa aikaa nyppimisen osalta. Kynsin siis ihan tervettä ihoa pikku hiljaa rikki ja sitten tietenkin kaikki rikkinäiset kohdat auki aina uudelleen ja uudellen.

Kaikilla meistä on silloin tällöin halu puristaa jokin finni tai nyppiä rupea, vaikka tietää ettei kannata. Mutta ahdistukseen liittyvä ihon nyppiminen on eri asia, se on keino lievittää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta. Kädet hakeutuvat ihon kimppuun automaattisesti vaikka kuinka yrittäisi hillitä itseään.

Juu, vähän ällöä varmasti monen mielestä. Ei se minustakaan kivaa ole. On harmillista miltä ihoni nykyään näyttää ja on todella inhottavaa vuotaa verta vähän väliä. Itselläni on vaivana vielä veren hyytymishäiriö, niin ihan pienimmätkin haavat vuotavat yllättävän kauan. 

Minulla  on kuitenkin kokemusta siitä, että itselläni tämä pakko-oireilu lievenee sitä mukaa, kun mieli paranee. Kykenen itse ymmärtämään tekeväni itselleni pahaa nyppimisellä ja pystyn jo jonkin verran sitä myös hillitsemään. 

Pahasta dermatillomaniasta kärsivillä ihmisillä nyppiminen itsessään aiheuttaa suurta ahdistusta ja häpeää ja sen toteuttamiseen voidaan pahimmillaan käyttää myös hampaita, neuloja tai pinsettejä. En siis onneksi itse ole asian kanssa ihan hirmuisen pahassa tilanteessa, vaan uskon oireilun lieventyvän. 

Paljon se on viime kesästä jo helpottanutkin. Iso osa jäljistä onkin siis jo vanhoja arpia, nyppimisen hieman vähennyttyä ahdistuksen helpotettua.

Äitini kertoi, että olin jo pienenä lapsena reagoinut stressaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin mm. raapimalla itseäni. Parikymppisenä pahaan masennusjaksoon kuului myös paljon raapimista. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut näin pitkään jatkunut selvästi pakko-oireinen jakso, josta jää vielä näin näkyvät jäljet.

Asia on ollut esillä sekä terapeutin kanssa, että psykiatrin kanssa. En siis piilottele tätä oireilua, vaan yritän tehdä töitä päästäkseni siitä eroon. 

Pusero – Markkinoilta / Shortsit – Junarose (saatu) / Laukku – DAY Birger et Mikkelsen / Kengät – Pavement (saatu) 

Olen päättänyt, että en häpeile myöskään hieman rujolta näyttäviä kinttujani, vaan annan niiden nauttia kesästä paljaana aina kun vaan tarkenee. Hieman näihin dalmatialaispilkkuihin on ollut totutteleminen enkä voi väittää, etteikö ne minua vähän surettaisi, mutta on vaan hyväksyttävä, että ne on nyt arpia viimeisimmästä mielen taistelusta. 

Moni tuntuu nyt lämpimien kelien tultua tuskailevan, että voiko laittaa päälle lyhyttä hametta tai hihatonta paitaa, kun sitten näkyy arvet, allit, selluliitit, muhkuraiset polvet ja mitä kenelläkin. Niin haluaisin vaan muistuttaa, että lähes kaikilla meillä on omat ”kauneusvirheemme” ja niihin liittyvät epävarmuutemme ja yleensä ei tapahdu mitään pahaa, vaikka antaakin niiden näkyä. 

Koitetaan jokainen omalta osaltamme pitää yllä kehorauhaa ja muistetaan, että vaikka toisen ihmisen ulkonäössä jokin asia kummastuttaisi, niin sinun ei ole välttämätöntä tietää mistä on kyse! 

 

 


”Onko sinulla kivuliaat kuukautiset? Sattuuko yhdyntä? Aiheuttaako tärinä kipua? Entä ulostaminen?”

Olin 23-vuotias ja istuin gynekologin vastaanotolla vastaten jokaiseen hänen kysymykseensä kyllä. En ollut tullut paikalle yhdenkään noiden edellä mainitun kivun vuoksi, vaan ihan perustarkastukseen saadakseni ehkäisyrengasreseptin.

Se tutkimus ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. Minuun nimittäin sattui, ihan valtavasti. Kiemurtelin tutkimuspöydällä yrittäen epätoivoisesti rentoutua, mutta sisätutkimuksesta ei tullut oikein mitään sen kivuliaisuuden vuoksi. Niinpä lääkäri päätyi kyselemään tarkemmin mikä kaikki minua sattuu.

Kerroin kuukautiskivuistani, jotka rampauttivat minut aina menkkojen ensimmäiseksi päiväksi. Kuinka oikea reiteni oli silloin kuin tulessa kivun säteillessä usein jalkaterään saakka. Pahimmat hetket oli vain heijattava itseään sängyssä jalkaa hieroen ja toivottava, että kasa särkylääkkeitä auttaisi edes hieman.

Kerroin aina toisinaan yhtäkkiä iskevästä kipukohtauksesta joka tuntui kuin minut lävistettäisiin terävällä seipäällä peräaukosta kohti napaa. Kipu oli repivä, mutta aina hyvin nopeasti ohi. Kerroin myös siitä kuinka seksin harrastaminen usein sattui, jos kumppani työntyi pohjaan saakka.

Mutta kaikesta tästä kerroin tosiaan vasta kysyttäessä. Koska minä olin kuvitellut sen kaiken olevan ihan normaalia. Että tällaista se nyt vaan naisella on. Kuukautiset on yhtä helvettiä ja ehkä kivulias seksikin tarkoitti ehkä vain huonosti yhteen sopivia vehkeitä. Voi kuinka väärässä minä olinkaan.

”Minä epäilen aika vahvasti endometrioosia”, totesi gynekologi. Endometrioosi, aivan vieras termi minulle vielä tuolloin.

Odotin lähteväni vastaanotolta vain resepti kourassa, mutta sainkin lähetteen laparoskopiaan, eli vatsaontelontähystykseen. 

Siitä se sitten lähti, mun endometrioositaipaleeni. Tai siis, olihan se alkanut jo joskus kauan sitten, mutta en tosiaan ollut sisälläni jylläävästä taudista tietoinen aiemmin. 

Myöhemmin tehdyssä laparoskopiassa diagnoosi vahvistui. Endometrioosikudosta löytyi mm. virtsarakon ja suolen pinnoilta, munanjohtimista, emättimen ja peräsuolen välisestä kudoksesta ja kohdunkaulan takaosasta. Niitä kasvustoja ja kiinnikkeitä sitten yrittivät skopiassa parhaansa mukaan poistaa mm. polttamalla.

Laparoskopiasta oli apua ja kivut vähenivät merkittävästi. Edessä oli kuitenkin vielä toinen operaatio. Tähystyksessä minulta nimittäin löytyi pieni ylimääräinen kohtu, joka katsottiin parhaaksi poistaa. Minulle tehtiin siis vuonna 2007 vielä laparotomia, eli avoleikkaus, jossa tosiaan poistettiin tuo ylimääräinen kohtu sekä toinen munatorvi. Tuossa leikkauksessa toki poistettiin myös endoa.

Itselläni on käynyt sillä tavalla hyvä tuuri endometrioosin kanssa, että olen diagnoosin ja operaatioiden jälkeen saanut elää suurimmaksi osaksi kivuitta toimivan hoidon löydyttyä melko helposti. Itselläni toimii minipillerit joilla kuukautiset on saatu pysymään poissa. Ja kun kuukautiset pysyvät poissa, pysyy myös endometrioosin kasvaminen aisoissa, sillä endometrioosikudos käyttäytyy hieman samoin kuin kohdun limakalvo.

Nyt siis tilanne on siinä suhteessa hyvä, että olen kivuton. Mutta onhan tässä asiassa toki muitakin aspekteja. En voi vähätellä sairauttani siinä kohtaa, kun alan miettimään haluaisinko/olisinko halunnut lapsia. Minulla ei ole yksiselitteistä vastausta asiaan itsellänikään.

Mutta voin todeta olleeni aikoinaan pari vuotta ilman ehkäisyä ilman tuloksia. Sittemmin tuntui järkevimmältä keskittyä juurikin hoitamaan endoa ehkäisypillereillä, koska kivuton elämä houkutteli ainakin akuutisti enemmän kuin lisääntyminen. 

Endometrioosi ei siis tällä hetkellä aiheuta minulle ongelmia päivittäin eikä edes kuukausittain. Pieniä kipukohtauksia silloin tällöin muistuttamassa, että kyllä se mörkö siellä kuitenkin elelee vaikkakin pillereiden ansiosta laiskasti. Mutta isommassa mittakaavassa asiat voisivat olla kohdallani hyvinkin toisin ilman tätä sairautta. 

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista endometrioosiviikkoa. Hyvää tietoa sairaudesta löydät esimerkiksi tästä endometrioosiyhdistyksen potilasoppaasta.

Mikäli postauksen alussa olevat kysymykset aiheuttivat sinullakin pään nyökyttelyä, niin ota asia puheeksi lääkärissä! 

 


Lempeä lämpöjooga, Hyvinvointicenterillä Porissa, oli ensi kokeilun perusteella juurikin nimensä mukainen. Etukäteen jännitti, että tehdäänkö siellä jotain itselle liian vaikeaa ja kuukahdanko kuumuuteen.

Pelkoni olivat kuitenkin aivan turhia sillä tunti oli kaltaiselleni rapakuntoiselle lähes joogan ensikertalaiselle (olen käynyt muutamalla astangajoogatunnilla joskus vuosia sitten) todella sopiva. Sellaista mukavan leppoisaa kehonhuoltoa, mikä sopi nyt loistavasti niin mielen kuin kropankin tilaan.

Salin lämpötilakaan ei ollut mitenkään pakahduttavan kuuma, vaan sellainen miellyttävän lämmin, mikä teki olosta rentoutuneen ja liikkeistä ja venytyksistä enimmäkseen nautinnollisen tuntoisia. 

Toki piti kestää myös hieman epämiellyttäviä tuntemuksia kehossa. Minulla on paljon yliliikkuvuksia (ihan diagnosoitu hypermobiliteettisyndrooma) ja muutamissa liikkeissä jouduin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että en kiusaa liikaa esimerkiksi alaselkääni. Myöskään ranteet eivät pitäneet ihan kaikesta, mutta onneksi esimerkiksi nelinkontien tehdyt liikkeet pystyi tekemään myös kyynerpäät maassa, jolloin ranteet säästyivät niihin kohdistuvalta kipua aiheuttavalta asennolta. 

Koin kuitenkin, että tietyistä kivuista huolimatta tunti tarjosi keholleni ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa, joten menen kyllä toistekin. Toisin oli sen astangan aikoinaan, se tuntui monella tapaa vain pahalta ja loppuikin siksi lyhyeen. Mutta tällainen hellävarainen joogailu voisi olla minulle sopivaa.

Yksi aivan hirveä asia tunnista kuitenkin seurasi. Nimittäin aivan järjettömän kamala ”darra”. Pistin jo tunnilla merkille, etten hikoillut lämpimästä salista huolimatta juuri lainkaan. Nyt tänään todellisuus sitten iski ihan huolella. Kärsin ihan kunnollisesta nestehukasta.

Olen aina ollut huono juomaan ja tiedostanut kyllä, että minun pitäisi ehdottomasti pistää enempi nestettä koneistooni, mutta eilinen hikoilemattomuus ja tämän päivän totaalisen kamala olo päänsärkyineen ja lihaskramppeineen sai todellakin heräämään asiaan.

Mun keho on kuiva. Ei vain tänään, vaan se on ollut sitä jo pitkään. Ja tuo lämpimässä tehty aineenvaihduntaa kiihdyttänyt treeni oli sitten vähän liian kova niitti siitäkin huolimatta, että join sen aikana. 

Tänään menikin sitten pitkälle iltapäivään ennen kuin olo jotakuinkin normalisoitui. Pystyin vain lepäämään ja tankkaamaan enkä muista koska viimeksi olisin kärsinyt samanlaisesta pääkivusta. En edes oikeassa krapulassa.

Muistan kuinka joskus vuosia sitten kehonkoostumusmittauksessa mittaaja oli ihan kauhuissaan , ei suinkaan mun korkeasta rasvaprosentista, vaan huolestuttavan alhaisesta nestepitoisuudesta. Tää asia on nyt vihdoin oikeasti korjattava. On alettava juomaan. Todennäköisesti mun viimeaikaiset iho-ongelmatkin ovat vain seurausta tästä yleisestä kuivuudesta.

En tiedä miksi juominen on mulle niin vaikeaa. En edes tunne janoa kovinkaan helposti. Mutta nyt mä yritän tätä yhtä uudenvuodenlupausta, lisään vedenjuomista huomattavasti. Iho tarvitsee nestettä, aivot tarvitsevat nestettä. Ihan koko akka tarvitsee nestettä pysyäkseen hengissä.

Tiedän, että en ole ongelmani kanssa yksin. Kuka muu lupaa parantaa tapojaan juomisen suhteen?

– Kuvan Biancaneve -toppi ja BomBomin trikoot saatu