14.06.2017 Arkikuva 23/52

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

"Voi jumalauta! Että ihan oikeesti mä joudun menemään aiemmin töihin päästäkseni vesisateessa Yyteriin kuvaamaan jääkiekkojoukkueen treenejä"

Motivaatio ja fiilis ei ollut ihan korkeimmillaan eilen aamulla, kun lähdin töihin. Siis Yyteri jees ja työt jees, mutta sää ei varsinaisesti tehnyt keikasta kovin houkuttelevaa. Kirosin asiaa toimittajalle ja sainkin heti kuitin, että "no johan on varsinaisen positiivinen porilainen!"  (Multa on selkeesti tuon ehdokkuuden myötä viety kaikki oikeudet märistä yhtään mistään. :D)

No, ei se auttanut manailu, hommat on hoidettava säässä kuin säässä, joten kaivelin sadeviitan kaapista ja nakkasin kamerarepun selkään. Vielä paikan päälle päästessämme vettä tuli tasaiseen tahtiin eikä taivas näyttänyt mitään merkkejä paremmasta.

Pelaajat pyrähtivät lämmittelylenkille ja me toimittajan kanssa tallustelimme perässä dyyneille. Tuossa kohtaa toivoin vain pääseväni pian pois.

Kauniit maisemat ja meren kohina tekivät kuitenkin aika pian tehtävänsä ja ärtymykseni alkoi sulaa pois. "Tekeepä muuten hyvää näin kostea ilma kaltaiselleni allergikolle, on paljon helpompi hengittää", kuului päivän ensimmäinen positiivissävytteinen lausuntoni. "Täällä on kyllä ihan älyttömän kaunista", jatkoin hetken kukuttua ja katselin rauhallisen harmaata maisemaa.

Jonkin ajan kuluttua huomasin sateen jo lähes kokonaan lakanneen ja huomasinkin jo fiilistelteväni että onpas kiva, kun tulee vähän reippailtua ulkona.

Rannalla tehtyjen harjoitusten jälkeen valmentaja käski pelaajat vielä kunnon mäkijuoksurääkkiin. Sain itsekin hyvän pikkutreenin kiivetessäni rinnettä yli kymmenkiloinen kamerareppu selässäni. Löysin itselleni hyvän kuvauspaikan ja istuin kosteaan maahan ajatellen, että onneksi toimituksessa minua odottaa kuivat housut ja kengät. 

Keikalla vierähti pari tuntia ja rannalta pois kävellessämme huomasinkin olevani jo varsin hyvällä mielellä. Aamun ärtymys oli tipotiessään. Kuinka paljon tylsempää olisikin ollut viettää koko päivä sisätiloissa! (Ja kuinka paljon vähemmän hiekkaa kengissäni ja kamerarepussani olisikaan ollut ilman tuota keikkaa :D)

Ei kaikki ookaan aina niin paskaa miltä ensiks tuntuu.

04.06.2017 Arkikuva 22/52

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Olen jo vähän sivulauseissa intoillut viikonlopun aikana uudistuneesta parvekkeestamme. Ennen kuin nappaan siitä kuvia tänne blogiin saakka, niin arkikuvassa yksi työvaihe, kun Tommi sirkkelöi juoksuja pavekkeen lattian kaatoihin sopiviksi.

Pikku parvekeremppa tapahtui isäni ja Tommin yhteistyönä. Siellä ne yhdessä mittailivat, sahasivat ja porasivat ja uusi lattia valmistui ihan hetkessä. Ihanat kalusteet olis isäni nikkaroinut jo kotona. Ihan mahtavaa, kun läheltä löytyy tuollaisia käsistään käteviä ihmisiä, joiden käsissä syntyy lähes mitä vaan!

En itse ole valitettavasti perinyt vanhempieni kädentaitoja kaikessa laajuudessaan, mutta kyllä sieltä onneksi jotain osaamista on omaankin laariin satanut. Kodin peruja on kuitenkin se, että arvostan ihan hirveästi sellaisia ihmisiä jotka osaavat tehdä monipuolisesti asioita käsillään.

Remppamieshommilla se taisi tuo Tommikin minut aikoinaan hurmata. Porakone kädessään tuli kiinnittelemään hyllyjä seiniin ja korjailemaan asioita. Edelleenkin mun mielestä tuo mies on jotenkin hurmaavimmillaan silloin kun se keskittyneenä poraa, vasaroi tai sirkkelöi. Eli aika ihana otos mun Puuha-Petestä tämä arkikuva!

29.05.2017 Arkikuva 21/52

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

AAAWWWW! Eilinen oli ihan paras päivä. Kävin Kaivopuistossa ihastelemassa Puppy Paradeen osallistuneita koiria ja yksi tuollainen pumpulinpehmeä karvapallero jopa halusi ehdottomasti tulla syliini! 

Tämä oli jo toinen kerta, kun osuin sopivasti Helsinkiin Puppy Paraden aikaan ja olen sitä mieltä, että ei voi olla mitään parempaa tapahtumaa. Itselläni iskee aina välillä ihan hirmuinen akuutti koiranpaijaamistarve, mutta ihan lähipiirissäni ei kellään ole karvakavereita. 

En siis kovinkaan helposti pääse tyydyttämään tätä paijaustarvettani, vaan joudun tyytymään koiranpentuvideoiden tauottomaan katseluun netissä. Puppy Parade onkin ihan taivas kaltaiselleni ihmiselle. Sadoittain toinen toistaan suloisempia koiruleita, joista monia saa vielä silitellä ja sylitelläkin.

Kuvan kahdeksan viikkoinen pentu ihan todellakin huipensi mahtavan päivän tunkemalla oma-aloitteisesti syliini ja viihtymällä siinä pitkän tovin siliteltävänä. Tuli melkein tippa linssiin, kun pehmoinen pentu tuntui sylissä niin ihanalta ja rauhoittavalta.

Hieman sain allergiaoireita lääkkeistä huolimatta, mutta se oli varsin pieni hinta siitä kuinka paljon hyvää mieltä haukkujen silittely tuotti. Aivan loistavaa mielenhuoltoa siis. 

Pystyttekö muuten te puhumaan normaalisti, jos näköpiirissä on suloinen koira? Itselläni etenkin pennut aiheuttavat vakavia häiriöitä puheenmuodostuksessa. Tämänkin pumpulipallon läheisyydessä kaikki r-kirjaimet muuttuivat l-muotoon, s-kirjaimissakin tahtoi olla puutteita ja puhe muodostui selkeästi normaalia supummalla suulla ja korkeammalla nuotilla.

"Voi hellanlettat mikä ihana pikku töpöliini hän onkaan! Tiihen minun tyliinkö tinä nyt paakkelasit supeltöpön pikku kaavapyllyti! Et inana pikku kalvapallonen ymmälläkään miten iloitekti minut teit!"