26.02.2017

Posted at 14:47h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

"Saat tästä viikon arkikuvan", totesi Iina sommitellessaan minua ja juuri saamaansa kukkakimppua kuvaan, ja minun puolestaan etsiessä oikeaa kuvakulmaa ja valoa ottaakseni kuvan juuri väsäämästäni tukkatötteröstä. Olin siis Helsingissä viettämässä päivää Iinan ja hänen poikansa kanssa. Odottelimme Nöpsyn päiväunien päättymistä, jotta pääsisimme Muumi-kahvilaan ja ulos asukuvailemaan. Lainasin Iinalta jotain itselleni tuntematonta muotoilutuotetta ja sain vähän kuin vahingossa aikaiseksi kivan kampauksen.

Itseni kuvaaminen on todellakin arkea minulle. Otan asukuvia blogiin ja selfieitä Instaan. Joskus kuvan syynä on kiva kampaus, joskus uudet korvikset ja joskus muuten vaan kiva fiilis itsestä. Vaikka itseni kuvaaminen on muuttunut aktiivisemmaksi tietenkin tämän bloggaamisen myötä, niin olen itse asiassa harrastanut selfieitä jo ysärillä, eli aikana jolloin ei edes tunnettu koko selfie-sanaa.

Minulla oli jo yläasteikäisenä tapana, että kameraan filmiä vaihtaessa tuli napattua viimeinen ruutu itsestäni. Olen koonnut noita kuvia ainakin kymmenen vuoden ajalta albumiin, mutta sittemmin kun printtikuvien teettäminen jäi digiajan myötä, ei tuo valokuvakansio ole enää edistynyt. Ehkäpä pitäisi kaivella koneen uumenista kuvia viimeiseltä reilulta vuosikymmeneltä ja jatkaa albumia.

Monien mielestä selfiet ovat ihan turhia ja pelkkää narsismia ja itsensä korostamista. Itse olen vuosien varrella kokenut itseni kuvaamisen itsetuntoa (vai olisiko parempi sana itsemyötätunto) kehittäväksi. Kun näkee itsestään paljon kauniita kuvia, alkaa ajatus omasta ulkonäöstä muokkautua pikku hiljaa positiivisemmaksi.

Toki otettujen kuvien joukossa on myös niitä vähemmän imartelevia ruutuja, jopa todellisia suohirviö -hetkiä ja ne ovat ihan yhtä totta kuin ne onnistuneetkin otokset. Mutta sen sijaan, että näkisin itseni vain niiden "rumien" kuvien mukaisena, ajattelen ennemminkin, että TÄSTÄKIN HUOLIMATTA mä näytän toisinaan, tai oikeastaan aika usein, myös TÄLTÄ. (kurkkaa kuvat linkkien takaa!) 

Kuvakulmat ja valaistus kuntoon ja selfiet kunniaan!

 


18.02.2017

Posted at 18:07h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Kukaan ei sitä myönnä lukevansa tai ainakaan tilaavansa, mutta silti lehden levikki useamman sata tuhatta. Mut mä tulen rohkeasti ulos työpöydän laatikosta ja tunnustan lukevani seiskaa. Se tapahtuu aina joko töissä ruokatauolla tai vaihtoehtoisesti bestiksen Annin kanssa tuopin äärellä jossain kapakassa. 

Tällä kertaa Seiskan kyytipoikana oli Picnikistä haettu salaatti kanalla, fetalla ja avokadolla. Mutta omasta mielestäni kyseisen julkaisun kanssa sopii kyllä paremmin yhteen perinteiset mikroateriat kuten maksalaatikko tai vaikka ankeasti suoraan myyntipakkauksestaan lusikoitu tomaattikeitto. Myös roiskeläppä on oiva kaveri julkkisjuoruille. Ravintoarvot suht samaa luokkaa kuin lounaslukemiston uutisarvo. 

Arkisin koitan lähteä työpäivinä syömään lounasta ihan johonkin ravintolaan, jos vaan kuvauskeikkojen välissä on sopivaa rakoa. Saa selkeämmin tauon, kun poistuu hetkeksi työpaikalta. Mutta näin lauantaisin ja iltavuoroissa puolestaan syön toimituksessa jotain kaupasta napattua. Usein olisi kotonakin jäljellä Tommin kokkailuista jotain mitä voisi ottaa mukaan evääksi, ja hän saattaa vielä erikseen sanoa, että "siellä on vielä yksi annos, ota se mukaan töihin". Mutta se vaan on enemmän sääntö kuin poikkeus, että unohdan eväät jääkaappin. Ihan aina. 

Nyt kun kone on tankattu, niin pakkaan taas kamerareppuni ja suuntaan seuraavaksi kuvaamaan jalkapalloa!

 


10.02.2017

Posted at 21:23h in Yleinen by
0 Likes

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Kuperkeikka ei suju kovinkaan pehmeästi ja polvi kolahtaa kivuliaasti lattiaan. Kun meritähti yrittää kehittyä eläimeksi, ei ylösnousu ole vielä kovinkaan sulavaa. Maha ja tissitkin tuntuu olevan aina välillä jossain liikkeissä tiellä. Tuskastuttaa ja turhauttaa. Mutta samalla myös naurattaa, kun mietin miltä meidän aikuisten naisten lattialla pyöriskelevä ryhmämme mahtaakaan näyttää. 

"Tee itsellesi vankila! Majesteettiset korvat! Kumarrus, syöksy… piirrä viiva ja ylitä se!" Tanssinopettaja Tiina sanoittaa liikkeitä niitä kuvaavilla sanoilla ja ainakin itselläni se helpottaa koreografian muistamista. (kuvassa on muistaakseni juuri "kökkö kaatuminen" :D)  Mennään pätkä uudestaan ja vielä kerran. Ja sitten hetken päästä toistot tekevät tehtävänsä ja muutama liike peräkkäin sujuukin pehmeästi, notkeasti ja sujuvana jatkumona. Hetkellinen ihana onnentunne: "minä tanssin!". 

Olen käynyt elokuusta saakka kerran viikossa nykytanssitunneilla. Kyseessä on +30 vuotiaiden alkeisryhmä, eli sinne sai tosiaan mennä ihan kokemattomana urpona. Ja se homma on ihan mahtavaa. Tykkään erityisesti erilaisista lattiatasossa tapahtuvista liikesarjoista, eli sellaisesta möyrimisestä. 

Mukavaa on myös erilaiset improt, joita tehdessä mikään ei ole väärin. Itse huomaan, että improissa mun liike lähtee usein jonkin kivun kautta. Jumittavista lavoista, kiristävistä takareisistä jne. ja sitten liikkeestä tulee ihanaa kehonhuoltoa.

Vaikka koenkin tunneilla jonkin verran kykenemättömyyttä ja ärtymystä kehoani kohtaan, niin ehdottomasti enemmän tanssi tuo hyviä fiiliksiä. On ilahduttavaa huomata kuinka jokin liikesarja alkaa sujumaan paremmin ja pienestä kivustakin huolimatta liike tuntuu kehossa ihanalta. Minä tanssin!

 

Kuva: Tiina Santavuo