Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

AAAWWWW! Eilinen oli ihan paras päivä. Kävin Kaivopuistossa ihastelemassa Puppy Paradeen osallistuneita koiria ja yksi tuollainen pumpulinpehmeä karvapallero jopa halusi ehdottomasti tulla syliini! 

Tämä oli jo toinen kerta, kun osuin sopivasti Helsinkiin Puppy Paraden aikaan ja olen sitä mieltä, että ei voi olla mitään parempaa tapahtumaa. Itselläni iskee aina välillä ihan hirmuinen akuutti koiranpaijaamistarve, mutta ihan lähipiirissäni ei kellään ole karvakavereita. 

En siis kovinkaan helposti pääse tyydyttämään tätä paijaustarvettani, vaan joudun tyytymään koiranpentuvideoiden tauottomaan katseluun netissä. Puppy Parade onkin ihan taivas kaltaiselleni ihmiselle. Sadoittain toinen toistaan suloisempia koiruleita, joista monia saa vielä silitellä ja sylitelläkin.

Kuvan kahdeksan viikkoinen pentu ihan todellakin huipensi mahtavan päivän tunkemalla oma-aloitteisesti syliini ja viihtymällä siinä pitkän tovin siliteltävänä. Tuli melkein tippa linssiin, kun pehmoinen pentu tuntui sylissä niin ihanalta ja rauhoittavalta.

Hieman sain allergiaoireita lääkkeistä huolimatta, mutta se oli varsin pieni hinta siitä kuinka paljon hyvää mieltä haukkujen silittely tuotti. Aivan loistavaa mielenhuoltoa siis. 

Pystyttekö muuten te puhumaan normaalisti, jos näköpiirissä on suloinen koira? Itselläni etenkin pennut aiheuttavat vakavia häiriöitä puheenmuodostuksessa. Tämänkin pumpulipallon läheisyydessä kaikki r-kirjaimet muuttuivat l-muotoon, s-kirjaimissakin tahtoi olla puutteita ja puhe muodostui selkeästi normaalia supummalla suulla ja korkeammalla nuotilla.

"Voi hellanlettat mikä ihana pikku töpöliini hän onkaan! Tiihen minun tyliinkö tinä nyt paakkelasit supeltöpön pikku kaavapyllyti! Et inana pikku kalvapallonen ymmälläkään miten iloitekti minut teit!"

 

 

 

 


Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Tämän viikon arkikuva on tältä aamulta ja totean vaan että:

1.  OHO HUPS!

2. Eipä ollut eka kerta.

3. Mitäs mä just eilisen postauksen lopussa sanoinkaan…. 😀 😀

 

Palataan huomenna langoille uusien asukuvien kera!


Vuoden ajan joka viikko yksi kuva oman ihan tavallisen arjen tylsyydestä tai menosta ja meiningistä. 

Tämän viikon arkikuvassa on kaksi elementtiä, lapsi ja skumppaa. Näistä kahdesta kuohuviini kuuluu arkeeni huomattavasti useammin kuin mukulat. Ja ei, kyse ei ole siitä, että siemailisin kuohuvaa jotenkin erityisen usein, mutta mä vaan olen tosi vähän tekemisissä ipanoiden kanssa. 

Kuvan lapsukainen, Iinan Nöpsy, on itse asiassa eniten arkeeni kuuluva pikku ihminen. Voi kuulostaa jotenkin tylyltä, mutta en ole paljoakaan tekemisissä sellaisten kavereideni kanssa, joilla on pieniä lapsia. Välit ovat useimpien kanssa vain luonnostaan etääntyneet heidän perustettuaan perheen. Iinan kanssa kuitenkin ystävyyssuhde on pysynyt tiiviinä ja läheisenä pikku Nöppiksen lähes kolmen vuoden takaisen syntymänkin jälkeen. Vietänkin aikaa tämän kuvan pikkujätkän kanssa lähes viikottain. 

Viime viikolla suuntasimme kolmestaan yhteen blogitilaisuuteen, missä skoolasimme Nöpsyn kanssa drinkeillä, minä kuohuvalla ja nuori herra vedellä, ja herkuttelimme pienillä cocktailpaloilla. Tämä pieni ystäväni yllättää minut kerta toisensa jälkeen olemalla niin tottunut ja hyvätapainen ravintolakävijä. (Mitä nyt kerran yritti virittää minulle liukkaan sushiansan!)

Vaikka en noin niin kuin yleisellä tasolla koe olevani kovinkaan lapsirakas (ihan lähisuvun pikku ihmistaimet ovat toki rakkaita), niin tämän tyypin kanssa huomaan usein kokevani yllättävän lämpimiä läikähdyksiä sydämessäni. Spontaani halaus reiteni ympärillä, kun teen lähtöä, tai nopea käteni silitys kesken ruokailun kertovat, että Veera-täti on ihan jees. 

Ehkä mä siis olen sittenkin vähän lapsirakas, mutta taidan olla sitä vaan tosi valikoidusti.