06.01.2019

Posted at 17:28h in Yleinen by
0 Likes

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko

En muista koska olisin viimeksi ollut näin pitkään tekemättä töitä. Viimeinen keikka ennen joulua oli 19.12. ja 20.12. tein vielä jotain kuvankäsittelyhommia. Sen jälkeen olin täysin koskematta mihinkään valokuvausduuneihini aina eiliseen (5.1.) saakka, jolloin oli vuoden eka työvuoro Satakunnan Kansassa.

Tekemistä olisi kyllä ollut. Ainahan sitä on. Mutta päätin kerrankin tempaista itseni ihan totaalisen irti to do -listoistani. Kainuun visiitiltä palattuani olen lähinnä horrostanut yksin kotona. Pimeässä pehmoisiin peittoihin kääriytyneenä olen valmistellut itseäni uuteen vuoteen, uuteen arkeen. Käynyt läpi tapahtuneita ja tunteitani. Antanut itselleni luvan vain olla tekemättä yhtään mitään, miettimättä mitä kaikkea pitäisi saada aikaan ja miten reipas ja aktiivinen tulisi olla.

Suurin ”aikaansaannokseni” kuluneella viikolla on ollut 29 Nashville -jakson tuijottaminen Viaplaystä. Ensin muutama jakso sohvalta käsin ja sitten jatkot läppärin kera sängyssä. Loistava muistutus siitä miksi minulla ei yleensä ole mitään suoratoistopalveluja käytössäni. Nyt sorruin ilmaiseen kuukauteen ja selvää on, että en jatka tilausta. On liian helppo katsoa ”vielä yksi jakso”, kun ne seuraavat toisiaan ilman, että tarvitsee edes nappulaa painaa. 

Mutta en aio tuntea huonoa omaatuntoa tästä talvihorrosviikostani. Toisinaan sitä tarvitsee totaalisen buuttauksen. Huomenna koittaa paluu aikaansaavaan arkeen, kouluun ja töihin. Huomenna koulupäivä ja tiistain toimistopäivälle on to do -lista hioutumassa. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, varasin huomiseksi itselleni paikan joogatunnilta! Menen testaamaan lempeää lämpöjoogaa. Luvassa siis lempeä siirtymä tv-viihteen ääreltä oman elämän draamakomediaan.

Ajatukseni viikottaisen arkikuvan palauttamiseksi blogiin taas tälle vuodelle sai kannatusta instassa, joten kokeillaan taas! Arkikuvahaasteeseen innoitti aikoinaan Lähiömutsi.


13.11.2018

Posted at 19:16h in Yleinen by
0 Likes

”Ota sinä pikkukattiloista tämä teflonpintainen. Tolla toisella sä poltat kaiken pohjaan.” Mm. tällaisia perusteluita kuulin Tommin suusta, kun kävimme keittiönkaappeja läpi tavaroita jakaaksemme. 

Kuvassa Tommi tekee kaunista tasajakoa kauha- ja kapustaosastolla. Molemmille yhdet paistinlastat ja soppakauhat. Minulle isän kotipihan puusta veistämät kapustat ja toiselle puolestaan pastakauha ja perunasurvin. 

Omenapora jäi Tommille, koska minä olen allerginen omenoille. Viinipullonavaaja minulle, koska minä ja ystäväni tarvitsemme sitä enemmän kuin herra olutharrastaja. Paistiveitsi ja haarukka hänelle, minä kun en usko ihan heti paistia kokkailevani. 

Minä sain blenderin, leivänpaahtimen ja käsivatkaimen. Miehen talouteen jäi hänelle lahjaksi ostamani yleiskone ja pastakone. Mulle Villeroy & Bochin astiat, Tommille Arabiaa. Pöydällä lojuu vielä kasa lasitavaraa joista pitäisi tehdä joku jako. Mistä ihmeestä kaikki nämä astiat ovatkaan kertyneet?

Tätä se on eroaminen käytännön tasolla. Kattiloiden ja kippojen jakamista, pyykkikoneen hankintaa, sähkösopimuksia ja muuttoilmoituksia. Kun keskittyy miettimään minkä väriset sohvatyynyt sopisivat uuteen mattoon ja mihin saisi kaikki kengät mahtumaan, saa näppärästi siirrettyä tunteita syrjemmälle. Vollotan sitten paremmalla ajalla omassa kodissa.

Muutto siis edelleen vielä hieman vaiheessa. Lähipäivinä pitäisi kuitenkin saada viimeiset pari huonekalua ja juurikin nuo astiat vietyä uuteen kotiin. Parin vaatekaapin läpikäynti olisi vielä huomenna edessä ja sen myötä sitten kirppistelyä. Huomenna kuitenkin pitkästä aikaa sen verran tyhjä päivä, että on aikaa sille rättisirkukselle. 

Että on tää vaan savotta. Onneksi ei ollut tarpeen saada muuttohommaa hoidetuksi päivässä tai parissa, vaan tälleen rauhalliseen tahtiin sitä mukaa kun töiltä ja muulta on ehtinyt. Mut eiköhän sitä kohta voi jo tupareita suunnitella!

 

 


16.09.2018

Posted at 22:54h in Yleinen by
0 Likes

Kuvan näkymä tuli kuluneen viikon aikana melko tutuksi. Istuin junassa (ja vähän bussissakin) yhteensä 1300 km kolmen päivän aikana.

Sitä aina kuvittelee, että nuo matka-ajathan voi näppärästi hyödyntää töiden tekemiseen, mutta hankalaa se hommiin tarttuminen toisinaan on. Näillä Pori-Kuopio-Oulu-Tampere-Pori -matkoilla mulla tulikin mm. katsottua pari Ensitreffit alttarille -jaksoa (en ymmärrä miksi sitä Heikkiä parjataan niin kovasti!), luettua kirjan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Sisko Savonlahti). Toki minä jonkin verran työhommiakin hoitelin, mutta en siinä määrin kuin olin suunnitellut kuvitellessani olevani todellisuutta reippaampi.

Tuo Sisko Savonlahden tuore esikoiskirja oli muuten melkoinen pettymys kaikkien siitä lukemieni kuvailujen ja arvioiden jälkeen. Samaistuin kyllä kirjan yli kolmekymppisen päähenkilön ulkopuolisuuden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, ettei tiedä mitä elämältään haluaisi, mutta siihenpä positiivinen sanottava oikeastaan jääkin. (Tai no, tykkäsin kyllä myös nätistä kannesta!) 

Päähenkilön negatiivisuus ja passiivisuus lähinnä vaan ärsytti eikä arvioissa kuvailtu ”lempeä iroaniakaan” jaksanut oikein lämmittää. Jonkinmoista ajankuvaa kirja kai piirsi tinderöinnillään, lounas-susheillaan ja havainnoillaan instagramin smoothie-bowl -kuvista, mutta ei vaan kirjan tyyli ja löysä tarina iskenyt minuun.

Ei se sentään niin huono ollut, että olisi jäänyt kesken. Sellanen 2/5 tälle teokselle, joka on kustantajan mukaan ”Nykyromaani nuoreen naiseen kohdistuvista paineista, kaupunkielämästä ja perunalastuista”. Noita viimeksimainittuja ja Pirkan valkosipulidippiä kirjassa jaksettiinkin sitten vatvoa ihan huolella.

Onko teistä joku jo lukenut kyseisen kirjan? 

Aamulla saankin istua sitten junan sijasta bussiin, mutta onneksi vain tunnin suuntaansa. Huomenna nimittäin alkaa mulla se koulu Raumalla!