Kirjoitin joskus yli vuosi sitten ongelmistani kalenterin käytön kanssa. Tilajatkumo-synestesian vuoksi aika ei ole päässäni pelkästään lineaarisessa muodossa, vaan näen esimerkiksi viikot päässäni ovaalin mallisina. Koska sisäinen näkymäni on kovassa ristiriidassa kaikkien painettujen kalenterien kanssa, tuntuvat fyysiset kalenterit aina aivan vääriltä ja hankalilta käyttää. Mutta silti mä aina sorrun yrittämään uudelleen. Niin tälläkin kertaa vuoden vaihtuessa.

Olin joulukuun alussa Helsingissä ja meneillään oli vähän alakuloinen päivä. Olin juuri saanut varmistuksen #Evekin päättymisestä, joten fiilikset olivat alkavan vuoden suhteen hieman huolestuneet. Aina, kun joku työprojekti päättyy, on ensimmäisenä ajatuksena, että "apua, en kuitenkaan löydä mitään uusia duuneja! Miten mä pärjään? Kohta asun sillan alla!" Ja toisin kuin voisi kuvitella, että noiden ajatusten keskellä pistetään hädissään kukkaron nyörit tiukalle, niin todellisuudessa sitä huomaakin lohtushoppailevansa. 

Täydelliseltä lohtuostokselta tulevaisuushuolissa pyöriskellessä tuntui tämä Papershopista löytämäni suunnattoman suloinen Rifle Paper Co:n vaaleanpunainen kalenteri vuodelle 2017. Katselin kalenterin söpöjä sivuja ja ajattelin, että vuodesta ei voi tulla huono, jos minulla on näin kaunis kalenteri. Vaaleanpunaiset kannet oikein huutavat sisäänsä kaikkea kivaa ja kuplivaa säpinää. Uusia projekteja, unelmia ja tavoitteita. Rentouttavia matkoja ja ikimuistoisia iltoja ystävien kanssa.

Minulla olisi hirmuinen into ja kutina päästä kirjoittamaan kalenteriini kaikkia ihania töitä ja menoja, mutta toistaiseksi on vielä pelottavan tyhjää. Olen tässä nyt joululoman ajan työstänyt päässäni tämän hetkistä tilannetta ja yrittänyt päästä huolieni niskan päälle. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että lähes ainahan nämä vuoden alut ovat olleet hiljaisempia.

Vuoden takainen tilanne nyt vaan sattui olemaan ihan harvinaisen hyvä, kun tiesin tuolloin toimeentulon varmaksi seuraavaan syksyyn saakka. Vuosi 2016 oli kokonaisuudessaan sellaista hurrikaania töiden suhteen, että kiireeseen ja hyvään taloudelliseen tilanteeseen ehti vähän tottua ja tuudittautua. Siksi tuntuu oudolta ja vähän pelottavalta, kun ekan kerran noin puoleentoista vuoteen, kalenteri ei olekaan lähikuukausilta täynnä. 

Hetken masistelun jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen, että vielä tammikuun aikana mä en hätäänny ja panikoi, vaikka ei juuri hommia olisikaan. Annoin itselleni luvan olla tämän kuun ihan rennosti ja pidellä kaikki ne vapaapäivät, joita kaipasin vuoden 2016 kiireissä.

Mutta kevään ajaksi pitäisi sitten tosiaan kalenteri saada täytettyä. Tätä asiaa edesauttaakseni olen päivittänyt portfoliota ja kerännyt listaa vanhoista asiakaskontakteista, joita voisi taas muistutella omasta olemassaolostani sekä tehnyt alustavia suunnitelmia uusista koulutuspalveluista.  

Eiköhän ne tammikuun aikana taas suunnitelmat kirkastu. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin puhelin alkaa piristä ja sähköposti pursuta aika lailla sillä hetkellä, kun päättää pitää vapaata. (Tänään tulikin jo yksi puhujakeikka -pyyntö)

Kesäksi onkin sitten onneksi työt jo sovittuna. Kesä-heinä-elokuu menee viime vuoden tapaan Satakunnan Kansassa lehtikuvauksen parissa ja olen siitä todella iloinen. SK on työpaikka, jossa todella viihdyn, niin ihmisten kuin itse työnkuvankin puolesta. Ja kesä on mitä mahtavinta aikaa olla noissa hommissa, kun Porissa ja koko Satakunnassa tapahtuu koko ajan. 

Onneksi menneen vuoden töiden nostamattomilla liksoilla elättää itseään iisisti vielä ainakin pari kuukautta ja muutama kuukausi menisi sitten vielä säästöillä. Tuskin siihen vaihtoehtoon tarvitsee turvautua, mutta asian ajatteleminen antaa minulle mielenrauhaa. 

Mielenrauhaa antaa myös tämä ihana kalenteri. Siitäkin huolimatta, että sen viikot ovat minun näkökulmastani väärän mallisia. Luotan siihen, että noin nätti kalenteri täyttyy kivoilla jutuilla. En aio antautua sille pessimistiselle ajatukselle, joka oli itselleni kovin tuttu vielä jokunen vuosi sitten, että hyvän kauden jälkeen on pakko tulla iso kasa paskaa niskaan. Ei ole mitään syytä, miksi mahtavaa vuotta 2016 ei seuraisi vieläkin ihmeellisempi ja upeampi 2017. 

Eikä se kalenteri täysin tyhjä ole. Tammikuun loppupuolella on jokunen duunihomma merkittynä, huomisen kohdalla lukee, että "Juna 7.15, kotiin <3" ja kalenteriin ihan ensimmäisenä tehty merkintä näyttää tältä:

First things first. 

Jos tuo söpö kalenteri hurmasi sinutkin, niin löysin sitä vielä ruotsalaisesta Papercut -nettikaupasta. Saatavilla myös sininen versio.


Blogi on ollut joulukuussa aika hiljainen ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen yrittänyt todella kiivaan työsyksyn jälkeen vähän relata. Olen viettänyt jopa muutaman sellaisen päivän, jolloin en ole suostunut vilkaisemaankaan to do -listojani ja nyt huomasin unohtaneeni läppärinkin kassiin useamman päivän ajaksi. Muiden töiden kimppuun aion palata vasta loppiaisen jälkeen, mutta blogin päivittämisen suhteen petraan kyllä jo ennen sitä. Luonnoksissakin odottelee jo jokunen keskeneräinen postaus.

On tehnyt ihan hyvää tarttua välillä kirjaan, ottaa päikkäreitä silloin kun huvittaa ja järjestellä rauhassa kotia. Muutettiin tähän asuntoon jo elokuun lopulla, mutta taulut ja hyllyt olivat koko syksyn odottaneet pääsyä seinille. Nyt joulun alla oli vihdoin niin paljon vapaata aikaa, että tämäkin projekti saatiin hoidettua. Ja viimeinkin on ihan kaikki mun vaatteet, laukut ja kengätkin löytäneet paikkansa. 

Tämä jouluaatto on sujunut myös todella leppoisissa merkeissä. Tommi herätti mut yhdentoista aikaan puurolle ja sen jälkeen on lueskeltu, pakkailtu lahjoja ja kuunneltu joululauluja siinä ainoassa muodossa, jossa niitä kestän, eli Raskasta Joulua -versioina. Ilta vietetään anoppilassa ja huomenna pakkaan laukkuni ja suuntaan Kainuuta kohti yhden Tampere-pysähdyksen taktiikalla. Pääsen pitkästä aikaa näkemään vanhempia, siskoja, mummia, tätitettäviäni, isotätitettäviäni, serkkuja ja ystäviä. Noiden jälleennäkemisten tunnelmissa on ihana viettää tämän hektisenä mieleen jäävän vuoden viimeiset hetket.

Hengissä siis edelleen ja blogi heräilee kyllä taas pian. Mutta ennen sitä haluan toivottaa tämän aiheeseen sopivan #EVEK-kuvan myötä kaikille rauhallista ja tunnelmallista joulua! 


-Postaus sisältää kaupallisia linkkejä, jotka merkitty tähdellä * –

Jes, mä oon vihdoin bussissa joka vie mut kotiin… kokonaiseksi viikoksi!! En edes muista koska olisin viimeksi saanut olla himassa noin kauan putkeen. Joskus lokakuun alussa mulla taisi olla viikon verran putkeen töitä Porissa. Marraskuussa olin laskujeni mukaan 22 päivää reissussa. Voiko tässä nyt todeta sen perinteisen, että pieninä palasina on mun leipäni maailmalla..

Tämänkertaisen parin päivän Helsingin reissun vaatteet, reikäiset lempifarkut ja pehmoinen turvaneule, tuntuivat jo siinä määrin huolettomilta mukavuusvaatteilta, (eli toisin sanoen aika tylsiltä) että en halunnut pukea neuleen alle enää mitään perus t-paitaa tai trikootoppia. Juuri kaipaamani verran skarppausta kokonaisuuteen toikin Ellokselta tilaamani kevyesti kiiltävä pliseerattu toppi*.  Heti näyttää vähän harkitummalta tuollainen perus neuletakki ja farkut -asu, kun on topissa struktuuria ja pikkuisen kiiltoa. 

Eilinen päivä ei lähtenyt oikein vahvasti käyntiin, mutta parani onneksi loppua kohti. Vedin nimittäin ensi töikseni aamulla lipat liukkaalla tiellä ja sain pienen haavan polveeni ja nilkkureiden nahkaan tuli palkeenkieli. Seuraavaksi bussiin päästyäni Vichy-pullo päätti räjähtää päälleni. Iltapäivällä velloin vähän ankeissa tunnelmissa tulevaisuuteen liittyvän epävarmuustekijöiden vuoksi ja olin jo julistamassa koko päivän ihan paskaksi, mutta ilta onneksi käänsi kurssit nousuun.

Ensin Yosan järjestämällä vegaani-kokkikurssilla loihdittiin niin törkeän hyvä paahdettu sellerikeitto, että meinasi lähteä järki ja sen jälkeen tapasin illallisen merkeissä hyvän ystävän ja kollegan, jonka kanssa keskustelu valoi minuun taas uutta toivoa ja uskoa ja sai muutenkin hyvälle tuulelle. Ravintolan hitaan palvelun aiheuttama nyreys puolestaan pyyhkiytyi mielestä ilmaisella juustokakkujälkkärillä.

Tässä kohtaa iltaa alettiin olla jotakuinkin plus miinus nolla -tilanteessa fiiliksen suhteen. Vähän negatiivista ja vähän positiivista. Plussan puolelle päivän keikautti kuitenkin illan viimeinen ihmiskohtaaminen. Salen leipähyllyllä mun ja erään miehen katseet kohtasivat ja hän hymyili minulle. Vähän ankean päivän päätteeksi mietin ihan jo siitä vieraan ihmisen hymystä, että olipa kiva ja ilahduttava juttu. Että miten paljon voikin yksi hymy ilahduttaa!

No eipä siinä vielä kaikki. Kun pääsin ulos kaupasta, oli mies mua siellä odottamassa ja muutaman sanan vaihtamisen jälkeen hän kysyi lähtisinkö joskus kanssaan treffeille. No, vastaukseni oli toki kielteinen, mutta oli silti sanottava miehelle, että hän sai kyllä lähestymisellään hymyn mun huulille. Sillä ei oo kyllä ikinä ennen elämässä tollasta tapahtunut. 

Että mitä jos vaikka hymyiltäs toisillemme enempi täällä loskan seassa kyntäessä ja jaeltais enemmän spontaaneja kivoja sanoja. Sitä voi ihan pienilläkin jutuilla piristää toisten ihmisten päivää ihan yllättävän paljon. 

toppi – Ellos* / farkut – Junarose (saatu) / neuletakki -J.Lindeberg / kengät -CK Jeans