Feeling shitty, but pretty

Feeling shitty, but pretty. Siinäpä summattuna tämän päivän tunnelmat. Vaikka sisäpuolella vellookin stressi ja ankeus, voi silti pukeutua nättiin mekkoon, valita kivat korut ja levittää poskille hempeää punaa. Vastausta olemassaolon ja elämän merkityksellisyyden suuriin kysymyksiin ulkoiset asiat eivät toki vastausta anna, mutta tekevät arjesta kuitenkin vähän nätimpää. 

Tykästyin niin kovin tässä postauksessa nähdyn KappAhlin VIntage Stories -malliston sinisen lintumekon mukavuuteen, että kävin ostamassa samasta leningistä myös tämän vaaleanpunaisen version. Koen, että tummansininen on itselleni parempi väri, mutta kaunis on tämä herkkä pinkkikin. Nämä mekot ovat samaan aikaan kauniita, juhlavia ja rentoja, joten sopivat monenlaiseen kesämenoon. 

Korvissa roikkuu Zarasta pari viikkoa sitten löytämäni ”kristallikruunut”, kuten näitä isoja helmiröykkiöitä nimitän. Ranteeseen puolestaan kietaisin mekon sävyyn ihanasti mätsäävän Vernadan nahkaisen rannekorun.

Tämän ahdistuksen, johon olen viime aikoina usein viitannut, pohjimmaisena kysymyksenä tuntuu olevan, että mitä ihmettä minä haluan elämältäni. Olen niin kauan lillunut ilman minkäänlaisia haaveita, suunnitelmia tai tavotteita, että se tuntuu jo pelottavalta. Mulla on ollut viime kuukausina usein sellainen olo kuin olisin jonkin kuplan sisällä. Ihan kuin katselisin ympäröivää maailmaa jonkin kalvon läpi. Sitä on vaikea selittää, mutta ihan kuin en aivan olisi nyt ja tässä, vaan jossain muualla. Lukittuna jossain itseni sisällä. 

Myös omat fiilikset sosiaalisista suhteista ovat ristiriitaisuudessaan mietityttäneet kovasti. Toisaalta minusta tuntuu, että kaipaan todella kovasti ihmisiä lähelleni ja haluaisin olla läheinen ystävieni kanssa. Samaan aikaan kuitenkin tunnun vuosi vuodelta vaan vetäytyväni enemmän ja enemmän omiin oloihini ja karttavani vapaa-ajalla tilanteita missä pitäisi olla sosiaalinen ja ihmisten seurassa. Miten kokea kaipaamaansa yhteenkuuluvuuden tunnetta, jos ei halua ja jaksa olla ihmisten seurassa?

mekko – KappAhl / laukku – Rebecca Minkoff / sandaali – H&M / korvikset – Zara / rannekoru – Vernada (saatu)

Että sellaisia mietteitä mm. liikkuu tuon tukkatötterön alla. Bookbeatin lukulistalla on kasa ties mitä elämäntaito-oppaita ja viimeisimpien google-hakujeni joukossa komeilevat mm. seuraavat asiat: ”ikäkriisi”, ”eksistentiaalinen kriisi” ja ”elämänmuutos”. Olen etsinyt tietoa myös muutamista koulutuksista ja selannut työpaikkailmoituksia. Aivan kuin kuvittelisin vastaukset kaikkeen löytyvän netistä oman sisimpäni sijaan. KVG. 

 


Tags:
,
20 Comments
  • Öölanti
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kuulostaa tutulta. Minulla tuo vetäytyminen tapahtui vuosien mittaan hiljalleen, kunnes viime vuonna havahduin ajattelemaan, että itse asiassa taidan vallan jo eristäytyä muista ihmisistä. Eikä minua kiinnostanut, mitä muut ihmiset ajattelevat, kun minua ei näy koskaan missään… En huolehtinut edes siitä, jos käytökselläni tulen loukanneeksi jotain. Siihen lisäksi pienet suuret asiat saivat minut liikuttumaan ja itkemään. Elin reunalla koko ajan. Ei tarvittu kuin oikeanlainen hipaisu tai ajatus sopivaan hetkeen, niin hanat aukesivat. Pahimmillaan mietin, voinko mennä kauppaan hakemaan leipää. Että pystynkö siihen, kun minusta näkee päälle, etten ole ihan ok itseni kanssa… Menin terapeutille ja hän epäili masennusta. Ehkä sulla ei ole näin pahana tämä, mutta näinkin voi käydä ja lääkäriin kannattaa mennä, jos alkaa huolettaa.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      No siis masennustahan mä olen sairastanut elämässäni useampaankin kertaan ja toki tämä on osaksi taas sitäkin. Lääkityskin on edelleen päällä.

  • Sohovaperna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Veera, halaus♥️

  • tyttö
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos Veera, kuin suoraan minusta. Olen marittanut joukon ihmisiä elämästäni, kun en jaksa, Kiitos!

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Hienoa ja rehellistä tekstiä. Elämä ei ole aina niin helppoa ja ihanaa kuin monet antavat Suomessa ymmärtää. Kun on aito ja rehellinen itselleen ja muille niin se auttaa jo paljon eteenpäin.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Aina vaan ei ota omistakaan tunteistaan selvää, että mikä on totta, oikein ja rehellistä.

  • SatuMaarit
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tunnistan tuon ilmiön omastani ja monen ikätoverini (n. 40 v) elämästä. Olen itse päätynyt, että ne ihmiset joiden kanssa haluan viettää aikaa ovat mieheni, lapseni ja muuta perhettä. Heidän kanssaan en koskaan tunne mitään sosiaalista ähkyä. Kavereiden kanssa riittää tapaaminen kerran vuoteen ja se on ihan ok! Kaikenmaailman rientoihin voi mennä silloin tällöin jos siltä tuntuu, mutta mielummin pungan kukkapenkissä tai neulon sukkaa kotisohvalla.

    Mistä yleensä tulee ajatus, että täytyy olla sosiaalinen? Osittain varmaan sitä, kuinka halusi elää silloin kun oli nuorempi. Osittain median luoma kuva ”onnellisesta elämästä”. Jos olen onnellinen kotona, niin sitten olen. Hyväksyn asian sellaisena ja pakahdun onnesta neulepuikkoineni.

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Ei mulla ole olo, että täytyisi olla sosiaalinen. Mulla on olo, että mä haluaisin olla sosiaalinen. Kaipaan yhteenkuuluvuuden tunnetta elämääni ja sitä on hankala saada, jos möllöttää vain yksin kotona. Mutta samaan aikaan en kuitenkaan jaksa olla sosiaalinen ja tehdä asialle mitään.

  • Simppeli
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mitähän jos vähän karsisit, pukeutumisessa ja muutenkin? Mun silmään tuo kaunis ja kukkiva asu ei kaipaa helmisadetta. Mutta nää on niin makuasioita, tiedän.. Ja toisinaan more is more 🙂 

    Joskus on hyvä mennä omalle epämukavuusalueelle. Tahistelen itsekin välillä näiden sosiaalisen kuvioiden kanssa. Tunnistan nykyään paremmin oman jaksamisen rajat ja tarpeen palautua. Silloin tarvitsen juurikin yksinoloa. Ja vaikkapa kuollutta aikaa. Taukoja. Mulle ahdistusolo on usein merkki siitä, että on liikaa kaikkea. Ja jokaisella meillä on ne omat kipupisteet ja kasvupolun haasteet. Arvostan avoimuuttasi. 

    • Veera
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Minä nyt vaan valitsen vaatteeni ja asusteeni sen mukaan mikä just sillä hetkellä omaan silmään kivalta näyttää. Eilen oli just noiden korvisten fiilis tuon mekon kanssa. 

      Mulla on just niin, että tarvitsen paljon yksinoloa palautuakseni vaikkapa töiden sosiaalisuudesta. Mutta samaan aikaan koen, että haluaisin olla vapaallakin sosiaalisempi ja että ystävien näkemisestä voisi myös saada voimaa. Minusta ei tunnu että ahdistukseni olisi siistä, että jotain olisi liikaa, minusta tuntuu etä jotain puuttuu. Mutta tää on melko sotkuista just nyt tää oma ajatusmaailma.

  • Juha
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Lady, you look like million bucks!

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voit olla aktiivinen sosiaalinen yhteisön jäsen myös somessa, juuri silloin kun jaksat ja haluat…monella ryhmällä on myös tapaamisia ja reissuja joihin voi osallistua jos jaksaa ja haluaa…parhaat ystävät ovat sellaisia joihin voi olla yhteydessä ja tavata silloin kun jaksaa ja haluaa… elämä on just niin hyvää kun sen itsellesi teet..

    • E-atomi
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Mutta kun se ongelma on että haluaa mutta ei jaksa. Ei pysty, vaikka mieli tekee. Tämä ristiriita ahdistaa.

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Upea mekko. Tuo väri sopii tosi hyvin. Parempi melkein kuin sininen.

  • J
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kuulostaa aika tutulta kelalta omasta elämästä. Itse huomaa tarvitsevansa yhä enemmän omaa aikaa esim. töistä palautumiseen (siellä joutuu olemaan sosiaalinen) ja samaan aikaan tuntuu, että ystävät lipeävät yhä kauemmas ja en halua menettää ja toisaalta en jaksaisi enää yhtään kannatella ketään muuta itseni lisäksi. Kun vähän kaikilla muillakin tuntuu olevan joku (ikäkriisi?) meneillään. Yksi jankkaa samaa valitusvirttä vuodesta toiseen, toinen laittaa vimmalla elämässään kaikkea kuntoon samaan aikaan ja kolmas lisääntyy ja rakentaa pesää. Kai kaikilla on se sama kysymys, että mitä helvettiä tällä loppuelämälläni pitäisi tehdä.

  • Minna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Moi Veera! Halusin kommentoida tuohon kysymykseen, että mitä sitä loppuelämällään tekisi? Mä olen ajatellut sitä paljon itsekin pääsemättä mihinkään. Nyt ajattelen niin, että ei tässä tarvitse mitään päätöksiä tehdä asian suhteen. Olen tehnyt itsestä mukavia asioita periaatteella ”se kasvaa mitä ruokkii” ja katsotaan mihin se vie. Jos olen 5 vuoden päästä tässä missä nytkin, niin se on ok. Masennus on kamala tauti, se tekee ajatuksista myrkkyä. Mulla on sama tilanne: masennus, terapiaa ja lääkkeitä. Se on auttanut tällä kertaa ja olen tunnistanut monta vahingollista ajatusmalliani. Sen seurauksena olen yrittänyt hellittää, enkä yrittää niin kamalasti. Toivon sinulle keveitä ajatuksia ja tietä toipumiseen. 

  • Äm
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kipitin tukka putkella ostamaan tuota mekkoa, kun näyttää sulla niin ihanalta. Koot on kyllä jännät, koska mulle meni päälle hyvin M, vaikka useimmiten käytän XL-kokoa. Onneksi sovitin, koska vaikka mekko oli juuri sopiva ja hyvän mallinen, niin näytti mun päällä ihan kamalalta. Ei käynyt niin yhtään nuo hihat tai pituus. Eikä väri.

    Sitä täydellistä kesämekkoja jään vielä etsimään…

  • Maijja
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kokeilin itse tuota samaa mekko, koska minusta se oli ihan tosi kaunis, mutta valitettavasti ei näyttänyt mun päällä yhtään samalta kuin sinulla! Jäi sitten sinne kauppaan se mekko.
    Voi sä supermalli! Tuntuu, että vaikka laittaisit puutarhaliikkeestä ostetun tuijien talvipussin päällesi, näyttäisit mahtavalta!

  • Vierailija
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Moikka Veera, tuttuja keloja sulla. Itsekin painin sosiaalisuuden ja erakkouden välimaastossa. Ja varmasti on masennustakin mukana. Kävin myös sovittamassa tuota Kappahlin mekkoa, eikä se näyttänyt mun päällä puoliksikaan yhtä hyvältä kuin sulla, joten kauppaan jäi. Perfetto! <3

  • Aa
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tuttu tunne tuo, että oikeastaan haluaisin mutten jotenkin osaa tai jaksa. Mulla on ihan ikävä välillä sitä kaikkea, ei vaan niitä hetkiä kavereiden kanssa ja isoissa bileissä, baarissa, rannalla, reissuissa, vaan MINUA niissä paikoissa. Olin joku muu ja mulla on ikävä sitä sosiaalista minua, joka nautti kun kalenteri oli täynnä ja lensi tapahtumasta ja kaveripiiristä toiseen tukka suorana ja jaksoi aina vaan tutustua uusiin ihmisiin… Nyt vaan yritän olla sallivainen ja ymmärtäväinen tälle minälle, joka ei käytyään puolen päivän harrastustapahtumassa enää jaksakaan lähteä illaksi istumaan iltaa, katsomaan keikkaa tai mitään muutakaan. Tai ees jaksa jutella aidan yli uteliaille naapurin lapsille tai vastata perheryhmän whatsappeihin, vaan ennemmin vetäytyy sisälle piiloon möröttämään vaikka ulkona paistais aurinko.

    Tähän väliin haluaisin taas mainostaa, että elämässä pysyy se terve annos ei työhön liittyvää sosiaalisuutta kun on se koira. Tai monta koiraa. Niiden kanssa on helpompaa (ja joskus jopa tuntuu että vähän pakkokin) lähteä ja olla sosiaalinen vaikkei siltä tunnu – koska aina so lopulta iloksi muuttuu vaikka lähtiessä tekisi mieli vetää meritähtiraivari parkkikselle, kun mä en tahooooooooo. Ja sitten kun ei vaan kertakaikkiaan jaksa mitääm ja ketään, voi silitellä jonkun pehmeitä korvia eikä se vaadi edes juttelua. Se vaan on.

Post A Comment