Temptation Island -Aki. Just sen ihmisen sitten toi mieleen ystävälleni tämä uusi tukkani. Itselläni oli kyllä ollut mielessä esimerkiksi Colin Farrell. 😀 Mutta toipa kuontalo mieleen mitä tahansa, niin oon siitä itse ihan fiiliksissä. En muista koska olis viimeksi tukka tuntunut näin huolettomalta ja häiritsemättömältä asialta.

Niin kovasti kuin haluaisinkin osata tehdä itselleni letin, niin ainakaan toistaiseksi se ei vielä tältä rähmäkäpälältä onnistu. Eilen illalla töllöä katsoessa koitin kovasti treenata, mutta hermot siinä vaan meni. Niinpä ainakin toistaiseksi pitää tyytyä hiukset kiinni halutessa ihan perus ponnariin ja mininutturasyheröihin.

Tukan lisäksi eilen oli yllä muutakin uutta, joten olin reipas ja otin ruokiksella asukuvat. Siinä missä vielä pari kuukautta sitten epäilin mielenterveyttäni vaaleanpunaisten asioiden alettua jälleen kiinnostaa noin 25 vuoden tauon jälkeen, niin nyt mä olen jo ihan sinut tämän vaatekaappiini hivuttautuvan lällyn värin kanssa. Huhtikuussa esittelemäni neuletakki ei nimittäin jäänyt tämän kevään ainoaksi hattarahankinnaksi, vaan ihastuin ikihyviksi Booztilta löytämääni Creamin trikootakkiin, jonka onnistuin poimimaan sen ollessa jossain alessaKohtuullisen huono tuotekuva vaan tuolla verkkokaupan sivuilla, sillä siinä ei näy lainkaan nuo sifonkiliehukkeet, jotka on just tärkee juttu.

housut-S.T.I./t-paita-KUDE Design (saatu)/trikootakki-Cream/kengät-Vagabond/nahkatakki-Junarose (saatu)

Toinen eilisen asun tuore juttu on nuo uudet työpökät, jotka nappasin mukaani Ratsulan Toripäivien aletangosta ja kiikutin sitten sisäpihaltani löytyvälle ompelijalle lyhennettäväksi ja kavennettavaksi. Mulla on nyt viimeisen vuoden sisään ratkennut töissä kolmet tai neljät housut, kun syväkyykyt ovat käyneet vähän turhan rajuiksi farkuille ja muille joustamattomille pöksyille. Ihan verkkareissa tai perusleggareissakaan ei kuitenkaan viitsi töissä käydä, joten astetta paksummat, mutta trikoiden lailla joustavat duunihousut olivat tarpeen ja Moda-ketjussa myytävän S.T.I.:n korkeavyötäröiset vaikuttivat just oikealta vastaukselta ongelmaani. Housut löytyivät just sellasesta ns. aikuispöksyhyllystä, johon en ennen ollut älynnyt edes vilkaista, mutta onneksi nyt katsoin. Pientä fiksausta housut kuitenkin vattivat, kun lahkeet olivat  tosiaanmakuuni liian pitkät ja löysät, mutta sen asian tosiaan korjasi ompelija kympillä. Kesällä nilkat kuuluu näkyä!

 


Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"


 


Kuten ylläolevasta kauhukollaasista näkyy, niin tänään oli taas tukan niittämispäivä ja tavoilleni uskollisena dokumentoin näkyä vaihe vaiheelta, koska näky siellä kampaamon peilissä on prosessin kesken ollessa aina yhtä kamala ja siksi niin viihdyttävä. Siinä tulee kuvakollaasissa samalla kasa realismia  vuosien takaisen naked truth -haasteen hengessä. 😀

Ja että minkäkö näköinen olento sieltä kampaajalta sitten poistui? No ihan just semmonen mitä olin suunnitellutkin. Mä halusin vielä säilyttää pitkän etu-/pääliosan, mutta sivut ja takaosan veks hiostamasta. Nyt mä voin pitää tukkaa kiinni! Vitsit, että tuntui tänään töissä hyvältä ja vapauttavalta, kun ei roikkunut tukka silmillä ja häirinnyt kuvaamista.

Mulla ei ole toistaiseksi vielä muita kuin nämä muutama kännykkäräpsy enkä siis ole lainkaan ehtinyt kuvata hiuksia vielä muuten kuin tuon Maikun tekemän letin kanssa. Mutta tästä nyt selviää leikkaus aika hyvin. Kuvia tukan muista mahdollisista asennoista tulee sitä mukaa, kun ehdin tätä vääntelemään. Nyt pitäis vaan itse epätoivoisesti opetella letittämään, sillä tykkäisin pitää kuontaloa noin useamminkin. Omista viimeisimmistä letityskokemuksista vaan on jo lähes 20 vuotta, joten voi olla taidot vähän ruosteessa..

 

Ei varmasti mikään muu mun olemuksessa ole blogivuosien aikana hiertänyt joitakin vieraita ihmisiä siinä määrin kuin hiukset. "Lesbotukka", "kaamee poritukka", "näyttäisit nätimmältä ja naisellisemmalta, kun kasvattaisit" , "tollaset hiusmallit sopii vaan kauniskasvoisille" ja blaablaablaa. Ja jotenkin mulla on kutina, että tää uusin mallikin voi herättää jokusenkin inhoreaktion. ;D