18.05.2015

Posted at 00:19h in Yleinen by
0 Likes

Ääää… Mä niin vihaan tätä!!! Nimittäin portfolion kasaamista. Se on joka ikinen kerta yhtä raivostuttavaa ja tuskastuttavaa ja kamalaa.

Näyttö on viikon päästä maanantaina ja pitää vielä ehtiä teettää printitkin, joten laitoin itselleni deadlineksi tiistain. Silloin on vapaapäivä, joten paketoin tän paskakasan silloin printtauskuntoon. Muotokuvista on kokonaisuus aikalailla valmiina, mutta lehtikuvien valinnassa on vielä hieman tekemistä ja samoin niiden taitossa kuvateksteineen.

Joku teistä lukijoista kommentoi mulle alkuvuodesta, kun tuskailin keskeneräisiä asioita, että "miksi et vaan mene ja tee sitä viimeistä näyttöä" ja tuon kommentin luettuani sitten soitin kouluun ja otin selvää näyttöpäivästä. Että kiitos vaan perseelle potkimisesta kuka ikinä olitkin! Nyt tää roikkumaan jäänyt homma hoidetaan alta pois ja haetaan se hemmetin tutkintopaperi.

Onneksi on osaavia ja ihania koulu- ja työkavereita, joilta saa hyviä kommentteja ja neuvoja tähän hommaan. Itse tulee niin sokeaksi omille kuvilleen, kun kattelee niitä tunnista ja päivästä toiseen, että lakkaa ajatus juoksemasta. Tänäänkin tätä projektia pakertaessani olen saanut vinkkejä kollegoilta niin kuvankäsittelyyn kuin taittoonkin. Lisäksi yks Nöppis-vauva äiteineenkin lähetti tsemppausvideon, joten en oo ainakaan yksin tän homman kans jäänyt. Ilman kaikkia noita ois saattanut olla tää puuha vieläkin tahmeampaa.

Tiistaina siis lehtikuvasetti kuntoon, keskiviikkona rojut Rajalaan printattavaksi. Loppuviikon aikana ehtii sitten tehdä pikkuviilaukset kuten koota koululle jäävän arkisto cd:n ja tehdä muut viime hetken jutut. Yksi lehti, johon kuvaamani kuvat toimivat näytön asiakastehtävänä, ei ole vielä ilmestynyt, mutta mulle on luvattu, että ainakin pdf-muodossa ehdin julkaisun saada käsiini ennen näyttöä. Hyvä olis, sillä haluaisin ehdottomasti esittää nuo kuvat jurylle nimenomaan lopputuotteen (edes lähes tulkoon) muodossa, en vain irrallisina kuvina.

Ihan siis voiton puolelle jo! Reilun viikon päästä oon toivon mukaan ihan ammattitutkintonimikkeeltänikin Valokuvaaja.

Kuvissa hieman otteita portfolion mahdollisesta sisällöstä!


16.05.2015

Posted at 15:36h in Yleinen by
0 Likes

Temptation Island -Aki. Just sen ihmisen sitten toi mieleen ystävälleni tämä uusi tukkani. Itselläni oli kyllä ollut mielessä esimerkiksi Colin Farrell. 😀 Mutta toipa kuontalo mieleen mitä tahansa, niin oon siitä itse ihan fiiliksissä. En muista koska olis viimeksi tukka tuntunut näin huolettomalta ja häiritsemättömältä asialta.

Niin kovasti kuin haluaisinkin osata tehdä itselleni letin, niin ainakaan toistaiseksi se ei vielä tältä rähmäkäpälältä onnistu. Eilen illalla töllöä katsoessa koitin kovasti treenata, mutta hermot siinä vaan meni. Niinpä ainakin toistaiseksi pitää tyytyä hiukset kiinni halutessa ihan perus ponnariin ja mininutturasyheröihin.

Tukan lisäksi eilen oli yllä muutakin uutta, joten olin reipas ja otin ruokiksella asukuvat. Siinä missä vielä pari kuukautta sitten epäilin mielenterveyttäni vaaleanpunaisten asioiden alettua jälleen kiinnostaa noin 25 vuoden tauon jälkeen, niin nyt mä olen jo ihan sinut tämän vaatekaappiini hivuttautuvan lällyn värin kanssa. Huhtikuussa esittelemäni neuletakki ei nimittäin jäänyt tämän kevään ainoaksi hattarahankinnaksi, vaan ihastuin ikihyviksi Booztilta löytämääni Creamin trikootakkiin, jonka onnistuin poimimaan sen ollessa jossain alessa. Kohtuullisen huono tuotekuva vaan tuolla verkkokaupan sivuilla, sillä siinä ei näy lainkaan nuo sifonkiliehukkeet, jotka on just tärkee juttu.

housut-S.T.I./t-paita-KUDE Design (saatu)/trikootakki-Cream/kengät-Vagabond/nahkatakki-Junarose (saatu)

Toinen eilisen asun tuore juttu on nuo uudet työpökät, jotka nappasin mukaani Ratsulan Toripäivien aletangosta ja kiikutin sitten sisäpihaltani löytyvälle ompelijalle lyhennettäväksi ja kavennettavaksi. Mulla on nyt viimeisen vuoden sisään ratkennut töissä kolmet tai neljät housut, kun syväkyykyt ovat käyneet vähän turhan rajuiksi farkuille ja muille joustamattomille pöksyille. Ihan verkkareissa tai perusleggareissakaan ei kuitenkaan viitsi töissä käydä, joten astetta paksummat, mutta trikoiden lailla joustavat duunihousut olivat tarpeen ja Moda-ketjussa myytävän S.T.I.:n korkeavyötäröiset vaikuttivat just oikealta vastaukselta ongelmaani. Housut löytyivät just sellasesta ns. aikuispöksyhyllystä, johon en ennen ollut älynnyt edes vilkaista, mutta onneksi nyt katsoin. Pientä fiksausta housut kuitenkin vattivat, kun lahkeet olivat  tosiaanmakuuni liian pitkät ja löysät, mutta sen asian tosiaan korjasi ompelija kympillä. Kesällä nilkat kuuluu näkyä!

 


15.05.2015

Posted at 00:12h in Yleinen by
0 Likes

Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"