Alkuvuodesta asti hyllyssä malttamattomana odottaneet Marc by Marc Jacobsin hiiriballerinat pääsivät vihdoin perjantaina ulos boksistaan ja ulkoilemaan aurinkoon. Punaisten hiirulaisten kaveriksi vaatekaapista kaiveltiin kaikkea vanhaa ja tuttua.

housut-Vero Moda (saatu)/pusero-Kaiio, Sokos/kengät-Marc by Marc Jacobs/korvikset-Lindex/aurinkolasit-Dolce & Gabbana (saatu)

Mies kommentoi hiirulaisista, että häntä häiritsee tuollaiset kengät joista näkyy varpaanvälit. Näyttää kuulema liian pieniltä. Onhan se kyllä toisaalta vähän hassun näköist, mutta oma oikean jalana vaivasenluun alkuni kyllä kiittää juurikin tuollaisesta hyvin avoimesta ballerinan mallista. Niinpä, kyllä luitte oikein, vaivasenluu. Kuinka aikuista, niin sitä aina kuvitteli nuorempana, että se on vain joku vanhojen mummojen vaiva. Mutta niin vaan on itselläni nyt jo muutaman vuoden ajan ollut huomattavissa, että varvas on hieman kääntynyt sisään päin ja tyvinivel siten pullottaa hieman ikävästi.

Olen muutamaltakin läheiseltä vanhemmalta naiselta nähnyt mitä vaivasenluut voivat pahimmillaan olla, joten otin asian suht vakavasti jo heti huomatessani ensimmäiset oireet. Osaksi tästä syystä on esimerkiksi korkokenkien käyttö jäänyt aiempaa paljon vähemmälle ja yritän muistaa tehdä välillä varvasjumppaakin. Myös monet kengät ovat saaneet lopulliset lähtöpassit huomattuani niiden ärsyttävän tuota niveltä.

 Enimmäkseen ongelmia on lähinnä juuri erilaisten avokkaiden kanssa. Monissa ballerinoissa ja korkokengissä kengän reuna asettuu juuri hinkkaamaan tuota korkeimpana töröttävää kohtaa nivelestä ja sellaiset jalkineet saa unohtaa sitten ihan kokonaan. Mutta hyvänä puolena voitakoon todeta, että tämä on väkisinkin hieman hillinnyt kenkäshoppailua ja on siten ehkä pelastanut minut hukkumasta kenkiin. 😀

Hiirulaiset kuitenkin siis onnekseni ovat kaverit vaivasenluun pentuni kanssa ja siitä on sitten hintana tuo varvasvälien vilkkuminen.

Olin jo ihan unohtanut talven aikana miten ihanat nuo viime kesänä usein päälläni nähdyt Vero Modan housut ovat. Malli on ihan täydellinen. Voi kun sais näitä joka värissä!

Mut mites tää vaivasenluuhomma, olenko mä yksin ikäryhmässäni ongelman kanssa vai löytyykö kohtalotovereita?  Tai jos ei vielä vaivaa, niin huolestuttaako asia yhtään? Mietittekö millaisia kenkiä tulee käytettyä?


"Olisko täällä ketään oikeeta myyjää paikalla?" kysyi useampikin keski-ikäinen mies saapuessaan kameraliikkeeseen ja nähdessään tiskin takana minut, tuolloin hieman päälle parikymppisen naisen. "Oikealla myyjällä"  tarkoitettiin tietenkin miestä, tuota jumalolentoa, joka tietää kaikesta kaiken ja pesee ylivertaisuudessaan naiset kuusnolla.

Teekkari Laura Kulmalan tällä viikolla esille tuoma Metsä Groupin rekrytyypin "ei näihin hommiin ole naisia ennenkään otettu" ajatusripuli sai minut miettimään missä ja millä tavoin olen itse elämässäni kohdannut sukupuolisovinismia ja kyllähän noita tarinoita tuli mieleen vaikka ensimmäinen ajatus olikin, että "huh, onneksi mua ei ole koskaan noin räikeästi syrjitty". Mutta kyllä sitä vaan muistui mieleen paljon tilanteita joissa on sanallisesti tai sanattomasti tehty selväksi, että jonkin asian tekeminen esimerkiksi kuuluu tai ei kuulu minulle koska olen nainen ja itse olen noita tilanteita kohdannut ensisijaisesti juurikin töissä ja asiakkaiden toimesta. Työnantajien puolelta en onneksi muista kokeneeni sukupuolesta johtuvaa syrjintää tai muutakaan typeryyttä.

Mutta sukupuolisyrjintää ja stereotypisiä rooleja pitää hengissä, moni muukin asia kuin vain ääneen lausutut "ei tänne akkoja kaivata/ei tässä hommassa naiset pärjää/naiset vain häiritsisi firman miesten keskittymistä" ym. suorat tyrmäykset. Minä aloinkin miettiä miten noita perinteisiä rooleja pidetään koko ajan yllä ihan huomaamatta perusarjessakin ja myös me naiset syyllistymme siihen aivan itse.

"Tänne tarvittais nyt pari vahvaa miestä kantamaan tämä sohva"-tyyppisiä lausahduksia on tullut päästettyä suusta joskus itsekin, vaikka ympärillä olisi myös läjä naisia. Jättämällä sen sohvan kantamisen välittömästi "vahvojen miesten" tehtäväksi, kokeilematta edes itse, vahvistaa taas kerran sukupuolirooleja joiden mukaan miehet ovat vahvoja eivätkä naiset pärjää ilman heitä. Saman avunpyynnön voisi siis seuraavan kerran muotoilla ihan vaan ilman, että samalla korostaa eroja sukupuolten välillä. "Ehtiskö joku auttamaan mua tän sohvan kantamisessa?" ja toiseen päähän voi sitten tarttua kuka tahansa voimainsa tunnossa oleva olento riippumatta siitä mitä häneltä löytyy haarojen välistä.

Entä kuinka monessa perheessä auton ajaminen ja vaikka tankilla käynti on aina automaattisesti miehen homma ilman, että aiheesta edes keskustellaan? Miksi se on niin? Ai siksikö, kun "miehiä nyt yleensä kiinnostaa autot enemmän"? Asia voi tuntua mitättömältä, mutta mitä useammassa pienessä asiassa me naiset heittäydymme vain apukuskiksi, sitä helpommin joudumme samaan roolin myös isommissa asioissa kuten työelämässä. Emme voi vaatia muita kohtelemaan meitä tasa-arvoisesti, jos emme itse aktiivisesti pyri pois miesten- ja naisten -hommat -jaottelusta. Sieltä kotoa se lähtee, jos äiti ei ikinä käytä vasaraa eikä isä usko, että hän edes osaisi, niin sieltä kasvaa taas uusi sukupolvi tyyppejä, jotka sanoo kesätöitä hakevalle naiselle, että "ei oo kyllä yleensä naiset meillä työkaluja käyttäneet". Ja ei, mä en nyt näillä esimerkeilläni oikeasti tarkoita vain auton ajamista ja työkalujen käyttöä, vaan asenneilmapiiriä ihan laajemmin.

Vaikka kuinka halutaan ajatella, että Suomi vuonna 2015 olisi hurjan tasa-arvoinen paikka, niin kyllä meillä on vielä paljon tekemistä ja asenteiden muuttamiseen tarvitaan meitä kaikkia. Jokaisen pitää miettiä itse omaa käytöstään, että rajataanko esimerkiksi me naiset itse itseämme siihen stereotypiseen naisen rooliin ja annetaan toiminnallamme hyväksyntä sille, että kaikki hommat ei meille kuulu. Kun lupa tähän roolitukseen annetaan pienissä asioissa, on se helppo siirtää suurempiin linjoihinkin.

Samaan aikaan meidän pitää olla valmiita myös puuttumaan tilanteisiin joissa huomaamme syrjivää tai halveksuvaa käytöstä. Minulla on onneksi aina ollut vierelläni  sekä siviilissä, että työelämässä, paljon ihmisiä, jotka ovat luottaneet osaamiseeni ja puolustaneet sitä hetkinä jolloin itse olen jäänyt vain haavi auki miettimään, että oliko se ovesta sisään astunut törppö nyt ihan tosissaan. Esimerkiksi postauksen alussa kuvailemani tilanne meni usein niin, että miesmyyjä ohjasi pakeilleen pyrkineen, ja minut alentavasti ohittaneen henkilön nimenomaan minun pakeilleni sanomalla vaikkapa, että "meillä itse asiassa Veera on perehtynyt juuri tähän aiheeseen". Ja niin on kivesten voimaan luottanut pösilö joutunut kohtaamaan naisen aiheessa, jossa ei uskonut kuin vain miesten pärjäävän. Ja parhaassa tapauksessa tuo pösilö onkin huomannut, että hommahan hoitui epäilyksistä huolimatta hienosti ja seuraavalla vierailullaan jo uskoo kaikki "oikeiksi myyjiksi" sukupuoleen katsomatta.

Juu, ei se ehkä noin suoraviivaisesti se asennemuutos tapahdu, mutta jos ei edes yritetä niin ei mitään tapahdu varmasti.

Milloin sinä viimeksi kohtasit syrjintää sukupuolesi vuoksi? Entäpä tunnustatko huomaamattasi pitäväsi yllä stereotyppisiä sukupuolirooleja?

 


The Outnetiä selatessa tuli vastaan kengät, jotka oli pakko poimia tänne vinkiksi. Nämä Michael Korsin  herrainkengät ovat kovasti saman henkiset kuin omissa jaloissani nähdyt henkkamaukan cut out -jalkineet joihin olen kovin tykästynyt. Ja nyt nämä MK:t irtoavat melkein H&M hintaan!

Omat "pala pois" -poponi nähty siis mm. tällaisessa asussa viime syksynä. Ja tällekin keväälle olen jo ehtinyt kaivaa ne talviteloilta takaisin käyttöön. Passaa loistavasti niin housujen kuin mekkojenkin kaveriksi. Ihan perusmalliset mustat herrainkengät on omaan makuuni liian tylsät, mutta tuo cut out tuo kenkiin juuri sopivasti sitä jotakin ja muuten hyvin yksinkertainen jalkine muuttuu mielenkiintoiseksi. Itse olen käyttänyt näiden kanssa toisinaan jotain kivoja sukkia joiden on tarkoituskin näkyä, joko kirkkaan värisiä tai vaikkapa kimaltavia.

 

Tänään loppui vihdoin 9 päivän aamuvuoroputki ja nyt on vuorossa neljä päivää vapaata. Totesin jälleen päivän päätyttyä, että tykkään kyllä tästä nykyisestä duunistani ihan hirveästi, mutta saatana, että mä alan siinä 6. tai 7. peräkkäisen päivän kohdalla olla sitten jo ihan kuin kuraan kuollut kuttu. Mut on ohjelmoitu jotenkin niin, että kerran viikkon pitää saada nukkua ihan överipitkät unet ja kun ei sen sallivaa aamua ole saatavilla, niin sit kome sippaa illalla aiemmin. Nukahdin esim. maanantaina puoli seiskalta ja kuorsasin onnellisesti seuraavaan aamuun saakka. Että se on nyt vallitseva tilanne ruudun tällä puolen, armoton väsymys. Ei tää taas oo jotenkin normaalia. Huomiseksi suunnittelemani Helsingin piipahduskin jää kyllä nyt väliin ihan vaan siksi, että ei pysty, ei kykene. Pakko nukkua. 🙁