15.01.2019

Posted at 22:14h in Yleinen by
0 Likes

 

Olen aivan hullaantunut vaaleanpunaisen ja pinkin sävyihin viime aikoina. Jopa siinä määrin, että harkitsin tänään kaupassa ostavani itselleni vaaleanpunaisen Muumi-mukin. Ja siis mulla ei ole lainkaan Muumi-mukeja ennestään, niin tämä himotus johtui ihan vaan söpöstä väristä.

Sain vihdoin ostettua saksetkin sohittuani kaikkea epämääräisillä puukoilla viimeiset pari kuukautta, ja valitsin siinäkin väriksi hempeän vaaleanpunaisen. Olen siis taantunut väripaletin puolesta viisivuotiaaksi itsekseni.

Ei siis ihme, että olen tänä talvena ollut todella iloinen tästä pari kuukautta sitten tiukan harkinnan jälkeen ostamastani Ril’sin hempeästä villakangastakista. Harkintaa piti todellakin käyttää, sillä ei ollut ihan edullinen ostos. Mutta olikin alkanut tympiä kaikki pari talvea siistinä kestävät halpistakit, joissa luonnonmatskut ovat olleet vähemmistössä. Niinpä nyt sitten päätin satsata talvitakkiin, jonka lämmöstä ja laadusta saan toivottavasti nauttia monta vuotta. 

Sitä lämpöä tässä villa-mohair-alpakka -sekoitteisessa takissa ainakin riittää. Itse asiassa siinä määrin, että tänä talvena on ollut usein liian lämpimät kelit tämän käyttöön. Mutta joka kerta, kun olen takin päälleni pukenut, on mua hymyilyttänyt kovasti. Sen sävy todellakin ilahduttaa mua ihan suunnattomasti, peiliin katsoessa. Mun on vaikea kuvitella yhdenkään mustan takin aiheuttavan mussa samaa fiilistä. 

Moni varmaan ajattelee, että kannattaisi satsata nimenomaan sellaiseen klassiseen ja monikäyttöiseen mustaan villakangastakkiin, mutta olen talven pimeydessä mieluummin hauskannäköinen hymyilevä hattara kuin klassinen ja synkkä. 

Takki -Ril’s

Farkut – Junarose

Pusero – Sara Lindholm, Klingel (saatu)

Kengät – Liva Loop, Klingel (saatu)

Huivi – mbyM

Panta – Katri Niskanen

Päivän kaulaliina ei ollut ihan paras match takin kanssa, mutta useimmiten käyttämäni viininpunainen huivi oli kuivumassa. Mutta ei se mitään, takki, huivi ja panta ovat joka tapauksessa kaikki ihanan pirteitä. 

Mitähän vaaleanpunaista seuraavaksi? 


08.01.2019

Posted at 20:54h in hyvinvointi, Yleinen by
0 Likes

Lempeä lämpöjooga, Hyvinvointicenterillä Porissa, oli ensi kokeilun perusteella juurikin nimensä mukainen. Etukäteen jännitti, että tehdäänkö siellä jotain itselle liian vaikeaa ja kuukahdanko kuumuuteen.

Pelkoni olivat kuitenkin aivan turhia sillä tunti oli kaltaiselleni rapakuntoiselle lähes joogan ensikertalaiselle (olen käynyt muutamalla astangajoogatunnilla joskus vuosia sitten) todella sopiva. Sellaista mukavan leppoisaa kehonhuoltoa, mikä sopi nyt loistavasti niin mielen kuin kropankin tilaan.

Salin lämpötilakaan ei ollut mitenkään pakahduttavan kuuma, vaan sellainen miellyttävän lämmin, mikä teki olosta rentoutuneen ja liikkeistä ja venytyksistä enimmäkseen nautinnollisen tuntoisia. 

Toki piti kestää myös hieman epämiellyttäviä tuntemuksia kehossa. Minulla on paljon yliliikkuvuksia (ihan diagnosoitu hypermobiliteettisyndrooma) ja muutamissa liikkeissä jouduin kiinnittämään erityistä huomiota siihen, että en kiusaa liikaa esimerkiksi alaselkääni. Myöskään ranteet eivät pitäneet ihan kaikesta, mutta onneksi esimerkiksi nelinkontien tehdyt liikkeet pystyi tekemään myös kyynerpäät maassa, jolloin ranteet säästyivät niihin kohdistuvalta kipua aiheuttavalta asennolta. 

Koin kuitenkin, että tietyistä kivuista huolimatta tunti tarjosi keholleni ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa, joten menen kyllä toistekin. Toisin oli sen astangan aikoinaan, se tuntui monella tapaa vain pahalta ja loppuikin siksi lyhyeen. Mutta tällainen hellävarainen joogailu voisi olla minulle sopivaa.

Yksi aivan hirveä asia tunnista kuitenkin seurasi. Nimittäin aivan järjettömän kamala ”darra”. Pistin jo tunnilla merkille, etten hikoillut lämpimästä salista huolimatta juuri lainkaan. Nyt tänään todellisuus sitten iski ihan huolella. Kärsin ihan kunnollisesta nestehukasta.

Olen aina ollut huono juomaan ja tiedostanut kyllä, että minun pitäisi ehdottomasti pistää enempi nestettä koneistooni, mutta eilinen hikoilemattomuus ja tämän päivän totaalisen kamala olo päänsärkyineen ja lihaskramppeineen sai todellakin heräämään asiaan.

Mun keho on kuiva. Ei vain tänään, vaan se on ollut sitä jo pitkään. Ja tuo lämpimässä tehty aineenvaihduntaa kiihdyttänyt treeni oli sitten vähän liian kova niitti siitäkin huolimatta, että join sen aikana. 

Tänään menikin sitten pitkälle iltapäivään ennen kuin olo jotakuinkin normalisoitui. Pystyin vain lepäämään ja tankkaamaan enkä muista koska viimeksi olisin kärsinyt samanlaisesta pääkivusta. En edes oikeassa krapulassa.

Muistan kuinka joskus vuosia sitten kehonkoostumusmittauksessa mittaaja oli ihan kauhuissaan , ei suinkaan mun korkeasta rasvaprosentista, vaan huolestuttavan alhaisesta nestepitoisuudesta. Tää asia on nyt vihdoin oikeasti korjattava. On alettava juomaan. Todennäköisesti mun viimeaikaiset iho-ongelmatkin ovat vain seurausta tästä yleisestä kuivuudesta.

En tiedä miksi juominen on mulle niin vaikeaa. En edes tunne janoa kovinkaan helposti. Mutta nyt mä yritän tätä yhtä uudenvuodenlupausta, lisään vedenjuomista huomattavasti. Iho tarvitsee nestettä, aivot tarvitsevat nestettä. Ihan koko akka tarvitsee nestettä pysyäkseen hengissä.

Tiedän, että en ole ongelmani kanssa yksin. Kuka muu lupaa parantaa tapojaan juomisen suhteen?

– Kuvan Biancaneve -toppi ja BomBomin trikoot saatu 


06.01.2019

Posted at 17:28h in Yleinen by
0 Likes

Yksi kuva elämän tavallisuudesta joka viikko

En muista koska olisin viimeksi ollut näin pitkään tekemättä töitä. Viimeinen keikka ennen joulua oli 19.12. ja 20.12. tein vielä jotain kuvankäsittelyhommia. Sen jälkeen olin täysin koskematta mihinkään valokuvausduuneihini aina eiliseen (5.1.) saakka, jolloin oli vuoden eka työvuoro Satakunnan Kansassa.

Tekemistä olisi kyllä ollut. Ainahan sitä on. Mutta päätin kerrankin tempaista itseni ihan totaalisen irti to do -listoistani. Kainuun visiitiltä palattuani olen lähinnä horrostanut yksin kotona. Pimeässä pehmoisiin peittoihin kääriytyneenä olen valmistellut itseäni uuteen vuoteen, uuteen arkeen. Käynyt läpi tapahtuneita ja tunteitani. Antanut itselleni luvan vain olla tekemättä yhtään mitään, miettimättä mitä kaikkea pitäisi saada aikaan ja miten reipas ja aktiivinen tulisi olla.

Suurin ”aikaansaannokseni” kuluneella viikolla on ollut 29 Nashville -jakson tuijottaminen Viaplaystä. Ensin muutama jakso sohvalta käsin ja sitten jatkot läppärin kera sängyssä. Loistava muistutus siitä miksi minulla ei yleensä ole mitään suoratoistopalveluja käytössäni. Nyt sorruin ilmaiseen kuukauteen ja selvää on, että en jatka tilausta. On liian helppo katsoa ”vielä yksi jakso”, kun ne seuraavat toisiaan ilman, että tarvitsee edes nappulaa painaa. 

Mutta en aio tuntea huonoa omaatuntoa tästä talvihorrosviikostani. Toisinaan sitä tarvitsee totaalisen buuttauksen. Huomenna koittaa paluu aikaansaavaan arkeen, kouluun ja töihin. Huomenna koulupäivä ja tiistain toimistopäivälle on to do -lista hioutumassa. Ja kuin kirsikkana kakun päälle, varasin huomiseksi itselleni paikan joogatunnilta! Menen testaamaan lempeää lämpöjoogaa. Luvassa siis lempeä siirtymä tv-viihteen ääreltä oman elämän draamakomediaan.

Ajatukseni viikottaisen arkikuvan palauttamiseksi blogiin taas tälle vuodelle sai kannatusta instassa, joten kokeillaan taas! Arkikuvahaasteeseen innoitti aikoinaan Lähiömutsi.