En oo varmaan ikinä tuntenut itseäni niin viehättäväksi kuin näitä kuvia ottaessani. Nainen on ehdottomasti parhaimmillaan uimalakissa ja laseissa. Siellä uimahallissa sitä ei onneksi tarvitse katsella itseään, vaan voi tuijotella altaan kaakeleita ja edessä kauhovan eläkeläispapan perää. (en mä mikään pervo tirkistelijä oo, mut pakko sitä on välillä vilkuilla, ettei tuu kolari!)

Viikon sporttiostos nro. 1 oli urheiluliivit ja tänään kävin höyläämässä pankkikorttia vajaan kympin verran viikon sporttiostos numero kakkosen vuoksi. Tekniikkakurssin  uiskentelin ilman lakkia, mutta esim. rintauinnissa joka ikisellä kerralla henkeä pinnalla vetäessä tuli tukka silmille ja samalla se valutti vettä suuhun ja se vaikeutti hengittämistä ja sitten meni hermo.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään uimahalliin matkatessa olikin sitten ensimmäinen pysähdyspaikka Top Sport, mistä kävin nappaamassa tuon kauniin päähineen. Kauhea valinnanvaikeus vaan meinas tulla hyllyllä, kun en heti osannut päättää pinkin, oranssin ja punaisen välillä Tää punainen on silleen monikäyttöisempi kuin vaikka pinkki, että voin sama lätsä päässä lähteä sit syksyllä vaikka hirvimetsälle!

Mutta lakista ja ulkonäöstä viis, mä olen ihan hirmu iloinen, sillä kävin tässä illalla veivaamassa uima-altaassa kilometrin verran. 800 m verran vuorottelin rinta- ja selkäuintia ja 200 m hinkkasin vesijuoksun muodossa.

Aluksi uiminen takkuili ihan täysin ja aattelin jo, että ei tästä tuu yhtään mitään. Hengityshommat ei ottanut ollenkaan sujuakseen ja aina muutaman vedon jälkeen piti taas hetki uida pää pinnalla pysyen. Tappelin aina 50 m altaanmitan rintaa ja sitten seuraavat 50 m levon vuoksi selkää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ai että sitä riemun tunnetta, kun se alkoi pikkuhiljaa kulkemaan! Tajusin rauhoittaa tahtia kaikin tavoin. Keskityin pidempään liukuun ja hoksasin, että pienempikin haukkaus happea pinnalla riittää. Muutama altaanmitta olisi jo mennyt keskeytyksettä, mutta sain huomata olevani montaa mammaa ja pappaa sen verran nopeampi, että rytmi aina hieman katkesi, kun peräänajo lähestyi, eikä ohikaan heti päässyt vastaantulevan liikenteen vuoksi.  Mutta vihoviimeisellä 50 metrillä vihdoin onnistuin tekemään ns. puhtaan suorituksen ja kauhomaan koko altaanmitan yhtäjaksoisesti hengityshommien osuessa ihan nappiin.

Olin tästä suorituksestani niin lapsellisen innoissani ja onnessani, että sitä oli pakko heti altaanpäässä mainostaa siellä pulssiaan tasanneelle papparaiselle. ”Tää oli mun eka kokonainen altaanmitta rintauintia oikein!!” Sain papalta isot kehut ja hymyn. Itse hymyilin koko matkan altaasta pukuhuoneeseen, ja pyörällä himaan. Ai että.

Oliks tää nyt sitä liikunnan riemua?


Tiiättekö mitä? Mulla on perseessä joku lihas tai parikin. Ja reidessä taitaa olla myös. Mä tiedän sen, koska ne on aika hellänä. Ei niissä raukoissa vielä mitään voimaa ole, mutta on ne kuitenkin siellä paikoillaan. 

Tein nämä shokeeraavat löydöt tänään. Sain vihiä asiasta jo heti herättyäni, kun edellisen päivän jalkaprässihommat muistuttelivat itsestään reisien tärinällä istuutuessani aamupissalle. Varmistuksen asiaan toi viimeistään tämän illan sporttiaktiviteetti nimeltä painonnosto.

Tai no… ettei nyt menis liialliseksi brassailuksi, niin tarkennettakoon, että omalla kohdallani kyse oli tällä kerralla vasta tangonnostosta…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

 

Vinguin tosiaan eilen naamakirjassa sitä salikäynnin paskuutta, niin kommenteissa mut sitten haastettiin tulemaan tänään Porin Punttikarhujen salille aikuisten punttikouluun. Koska tuo kommentti sisälsi mm. seuraavat sanat: Et pysty?? Haaste heitetty. Jäät vielä koukkuun”, ei haasteeseen voinut jättää tarttumatta. Vai että en pysty!!! Yksi kaveri innostui mukaan ja siellä me sitten tänään oltiin parinkymmenen muun tyypin seassa harjoittelemassa tempauksen ja työnnön tekniikoita. 

Totta kai tuonnekin meno hieman pelotti, mutta asiassa auttoi hieman, että tiesin paikalla olevan tämän tutun ihmisen, joka oli paikalle houkutellutkin. Onneksi ahdistus kuitenkin karisi aika hyvin paikan päällä. Mukana oli ihan kaiken ikäisiä ja kokoisia ihmisiä, niin naisia kuin miehiäkin. Minä ja kaverini saimme samaan ryhmään kaksi mukavaa naista, jotka olivat käyneet punttikoulussa jo muutaman kerran ja valmentajien ohella me untuvikot saimme ohjausta ja tsemppausta myös heiltä. 

Hirveesti meinasi hävettää ja nolottaa, kun kaikilla muilla tuntui olevan tangon päässä jotain painojakin ja itse en uskaltanut kyykätessä laskea persettäni kovinkaan kummoisesti kohti lattiaa edes pelkän tangon kanssa. Yritin kyllä lohdutella itseäni, että osa reisien tärinästä oli kyllä eilisen aiheuttamaa ja onnistuisin varmasti paremmin ensi viikolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mutta oli hienoa oppia uutta. Tajusin, että tekniikan opettelu on musta kivaa. Keskityn siihen tekniikkaan, enkä niinkään ajattele tekeväni jotain kamalaa ja raskasta urheilusuoritusta. Mua ei vituttanut kertaakaan koko tunnin aikana. Se on kuulkaa minun kohdalla jo jotakin liikunnan iloa kaukaisesti muistuttavaa. 

 

Ja tiiättekö mikä tässä on parasta? Se oli niin mukavaa ja mielenkiintoista, että me aiotaan mun kaverin kanssa mennä uudelleen! Mä jo ihan intona odotan, että opin ja kehityn siten, että voisi sinne tangon päähän laittaa jotain painojakin. Tai no, valehtelin, kun sanoin, että oli ihan pelkkä tanko.. oli mulla työntöjä tehdessä säälittävät 2,5 kg levyt tangon päissä ilkkumassa. 😀 

Mut jumalauta! Jotain sporttia, mikä oli vaikeudestaan huolimatta mun mielestä jotenkin kivaa ja kiehtovaa ja mä haluun mennä takaisin! Viikon sisään jo kaks lajia löytynyt, uinti ja painonnosto. Kuka olisi osannut ennustaa tällaisen käänteen? 😀

Loppuun vielä video, jonka yksi kaveri ystävällisesti linkkasi tänään mulle FB:ssä, lun kerroin mihin olin menossa. Kaikilta näiltä onnettomuuksilta vältyttiin vielä tällä kerralla. 😀

 


Joku varmaan on ehtinyt jo hitaan postaustahdin vuoksi epäillä, että paremman elämän tavoittelu olisi kaikessa hiljaisuudessa päättynyt helmikuuhun mennessä niin kuin alkuvuodesta kunnonkohotusvimman saaneille usein irvaillaan käyvän. Mutta nielaiskaapas vahingoniloiset naurunne, kyllä täällä edelleen porskutetaan. Hikiset treenikamat lensivät pyykkikoriin viimeksi tänään aamupäivällä!

Tapahtumasarja oli seuraavanlainen.. Eilen klo 16.35 postin jonossa seisoessani mä päätin, että ehdin klo 17 alkavaan Zumbaan, kun oikein pidän hoppua. Päättelin myös, että koska aikataulu on kiireinen, en ehdi kotona empimään, että jaksaisko lähteä vai ei, ja tässä olinkin aivan oikeassa. Syöksyin kotiin ja vaihdoin kiireellä sporttikuteet päälle, pakkasin repun ja kipaisin kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Lady Linea. Ja miten sitten kävikään?

No siten, että ämmä meni Zumbaan, muttei mahtunutkaan! Ei siksi, ettäkö ahterini olisi ollut liian suuri kuten mustikkaan mahtumattomalla mummolla, vaan siksi, että tunti oli täynnä, kun huohottaen kurvasin salin respaan muutamaa minuuttia vailla. Enhän mä ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa, ettei sinne viime minuuteilla enää olisi asiaa.

Tein siinä sitten hätäpäissäni ratkaisun suunnata salille, kun nyt olis kamppeet päällä ja kyseisessä lokaatiossa. Mut siinä ei sitten käynyt myöskään hyvin. En ollut tajunnut tietenkään ottaa mun saliohjelma-lappusiani mukaan ja koska en ole ohjelmaa todella pitkiin aikoihin tehyt en siitä mitään muistanut. Siinä juoksumatolla lämmitellessäni sitten alkoikin tuntumaan ihan järjettömän typerältä alkaa huhkimaan täysin päättömästi ilman käryä mitä oikein on tekemässä ja ilman päämäärää.

Samalla aloin ahdistua salilla olevasta ihmispaljoudesta. Siis ihan oikeasti ahdistua. Taisin siitä jo aiemminkin mainita, että mulle on kauhea kynnys ensinnäkin mennä sinne salille ja ahdistun suunnattomasti siellä olevista muista ihmisistä. En osaa selittää miksi, mutta näin vain tapahtuu. Vartin juoksumattoilun jälkeen selittämätön ahdistukseni oli kohonnut niitä muita sporttailevia pirkkoja katsoessa jo sellaisiin mittoihin, että alkoi kurkkua kuristaa. En vaan kyennyt kuvittelemaan, että jatkaisin matkaani siitä juoksumatolta muiden laitteiden pariin. Oli pakko hiippailla vähin ääni takaisin pukkariin.

Siellä mä sitten istuskelin hetken ahdistuen entistä enemmän siitä, että ahdistus ja paniikin tunteet olivat aiheuttaneet minulle tällaisen ”epäonnistumisen”. Sitten aloin miettiä sitä, että en mä kehtaa mennä sen respamimmin ohi ulos talosta, kun se miettii, että ”ihan sitten vartin jaksoi..”. Olin hetken aikaa sellaisessa kauhun, häpeän ja paniikin sekaisessa tilassa, jossa ei kykene liikkumaan ja vaan toivoo lakkaavansa olemasta.

Jonkin aikaa rohkeutta kerättyäni mä sitten poistuin itseäni soimaten ja palasin kotiin. Myöhemmin illalla ihmettelin miehelleni, että miksi mun tekee koko ajan mieli syödä. Tänään mä sen sitten tajusin, mä söin siihen ahdistuksen ja pettymyksen tunteeseen. En ollut aikoihin kokenut tuollaista lamauttavaa ahdistusta, joka estää tekemästä asiota, mutta nyt kun se iski, oli jääkaapista löytyneet appiukon luota saadut Runebergin torttu, kääretorttusiivu ja suklaakonvehdit ns. helppo lohduke.

Stoori voisi loppua tähän kohti ja mun otsaan voisi läiskäistä luuseri ja syöppö -leimat, mutta yllätin jatkolla oikeastaan itsenikin. Minä nimittäin kiipesin ratsun selkään uudelleen heti tänään aamusta ja lampsin salille takaisin ohjelma tällä kertaa mukanani.

salilta

 

Kaunis ja laadukas omakuva salilta paluun jälkeen! 

Ei se tuntunut edelleenkään mukavalta eikä helpolta. Ihmisiä oli aluksi aika vähän, mutta sporttaajia valui paikalle lisää koko ajan ja samalla myös minun epämukavuuteni kasvoi. En saanut ahdistuksen tunteeltani ihan koko ohjelmaani tehtyä, mutta suurimman osan. Kolme ohjelmaani merkittyä laitetta/liikettä taisin feidata ihmispaljouden alettua tehdä oloni liian epämukavaksi ja pakeninkin sitten vielä kuntopyöräilemään hetkeksi.

Ei siis täydellinen suoritus, mutta edellisen päivän totaalilamaantumiseen nähden jo melkoinen loikkaus. Mitä itse siihen treenaamiseen tulee, niin jalkaprässi on edelleenkin lempparini ja kaikki muu tuntui tänään suoraan sanottuna ihan paskalta. Facebookissa mun statuksen alla sainkin sitten paljon hyviä kommentteja,  tsemppauksia ja vertaistukea siihen, että aloittaminen on aina hankalaa ja motivaatio kyllä löytyy sitten, kun huomaa edistyneensä.

En siis laita hanskoja naulaan tämän salitreenin suhteen, vaikka nämä eilisen ja tämän päivän kokemukset olivatkin varsin masentavia. Jonain toisena päivänä ehkäpä vielä piirun verran aiemmin aamulla uusi yritys ja ehkä omat musat korville. Toivon, että paikalla on vähemmän ihmisiä ja omaan maailmaan uppoutuen onnistuisin unohtamaan niiden vähienkin olemassaolon. Sietää ainakin yrittää.

Mä tiedän, että tällaiset lamaannuttavat ahdistushommat kuulostaa todella hämäriltä, jos ei itse ole sellaisia kokenut, mutta tommosta se nyt vaan joskus on. Ihan kuin tulisi seinä vastaan. Mutta en hitto aio luovuttaa!

Sainkin itse asiassa huomiseksi haasteen tulla testaamaan jotakin uutta… painoista ja niiden nostelusta on kyse, mutta kerron tarkemmin suden suusta palattuani!

PS. Joku jo muuten kyselikin mun urheiluliivitilanteestani ja voin sanoa sen olevan tällä hetkellä vähän kehno. Tai siis, parit ihan hyvät on, mutta en ole löytänyt vielä yksiäkään joissa voisin kuvitella juoksevani tai kunnolla hyppiväni. Mulla siis rintaliivikoko on 80 G-H.  Kuvassa mulla kuitenkin salitreenaamiseen ja jonkun tukevan jumppatopin kanssa vähäistä hyppelyä sisältäville ryhmätunneillekin itselläni passelit Freyan Active Soft Cup Sports Brat, joita mulla löytyy parit kappaleet. Tukevampi rintapanssari olis kuitenkin etsinnässä!