”Huonokuntoisuus on yleinen oire. Heikko fyysinen suorituskyky ilmenee rasitustilanteessa hengästymisenä tai uupumisena. Yleisin syy huonoon fyysiseen kuntoon on yksinkertaisesti liikunnan puute sekä tähän mahdollisesti liittyvä ylipaino (vastaan: syyllinen) tai tupakointi (vastaan: syytön). Kun elimistön hapen tarve rasituksessa lisääntyy, harjoituksen puutteessa oleva verenkiertoelimistö ei jaksa kuljettaa lihaksille riittävästi happea.” –terveyskirjasto.fi

 

Kuvauskeikka + kaunis ilma + matkaa n. 6 km + polkupyörä = Ihanaa!

Lisätään yhtälöön ihan helvetillinen puuskittainen vastatuuli ja tulos olikin ihan totaalisen läkähtynyt ja lähes itkua pidätellyt ämmä, joka ehti miettiä aika todella monta kirosanaa tuon matkan aikana. Eihän se mulle nyt mikään yllätys ja uutinen ole, että mun aerobinen kunto on ihan olematon ja surkea, mutta mä en jotenkin edes muistanut miten hirveältä se tuntuu, kun joutuu huohottamaan ihan verenmaku keuhkoista suuhun nousten ja tuntuu, ettei kärsimys lopu koskaan. Ei auttanut kuulkaa mitkään motivoivat mietteet, vaan lopputulema oli ainoastaan, että ”tää on ihan hirveetä kidutusta!!!”.

Mutta, koska kyse oli hyötyliikunnasta, jonka tarkoituksena oli viedä minut pisteestä A pisteeseen B tiettyyn kellonaikaan mennessä, ei ollut mahdollisuutta luovuttaa. En voinut pysähtyä, en kääntyä takaisin. Huvin vuoksi lenkkeillessä tai pyöräillessähän ei mikään muu kuin oma tahtotila (joka on siis arvatenkin heikko) ole esteenä keskeyttämiselle tai myötätuuleen kääntymiselle heti kun alkaa korpeamiskäyrä nakuttaa sietämättömiä lukemia.

Olen järjettömän mukavuudenhaluinen ihminen. Sänky, pehmeä peitto ja kirja houkuttelevat minua kymmenen kertaa enemmän kuin keuhkoja repivä pyörälenkki vastatuulessa. Olen nyt alkuvuoden aikana ehkä onnistunut ujuttamaan elämääni liikuntaa ihan kohtuullisesti aiempaan verrattuna, mutta kyllä sitä liikuntaakin leimaa lähinnä mukavuus. Olen tykännyt lajeista, joissa en oikeastaan huomaa urheilevani.

Painonnostossa ja uinnissa olen aloittelijana siinä vaiheessa, että kaikki ajatukset menevät tekniikkaan, eikä hengästymistä ja voimien puuttumisesta ehdi juurikaan ärsyyntymään. Mutta heti, jos pitäisi tehdä jotakin ns. monotonista, niin en ehdi muuta kuin huomaamaan keuhkojeni tilavuuden loppumisen ja sen, että reisilihasteni epätoivoisen tärinän. Ja sitten ei ookaan enää yhtään kivaa ja tekee heti mieli päästä takas kotiin peiton alle.

Aloinkin nyt sitten miettimään, että entä jos se kunto ei kohoakaan yhtään jos on kivaa. Jos juju onkin siinä, että kehittääkseen vaikkapa aerobista kuntoaan, niin kuuluis olla vähän tylsää ja raivostuttavaa ja vasta kun itku pyrkii silmäkulmaan, niin hapenottokyky kasvaa. Se on tämä luterilainen kärsimyksen kautta glooriaan ajatus. Ei kipuu, ei hyötyy jne.

Onko se niin? Onko tällaisen rapakuntoisen ok ihan vaan hakea sitä liikunnan iloa? Vai kuuluisko sitä väkisin repiä tippa linssissä vitutuksen  vallassa, jotta vois olla varma, että siitä on jotain hyötyä?

Siitä pyöräilymatkasta vielä. Kotimatka sujui sitten tietenkin leppoisammin myötätuulen tehdessä polkemisesta kepeää. Mutta kyllä minä sitten kotiin päästyäni mietin, että kyllä se kärsimys oli minulle varmasti kuitenkin vain hyvästä. Mutta en mä silti nyt lähtis samanlaiselle rundille, vaan paljon mieluummin meen vaan rauhalliselle kävelylle. Mut onks siitä mitään hyötyy???? 😀

 


Näissä postauksen kuvissa näkyvä hymy on aivan valheellinen, tai johtuu korkeintaan siitä, että kuvat on otettu tunnin jälkeen ja olen tajunnanräjäyttävän onnellinen, että helvetti oli vihdoin ohi. Takana oli nimittäin kuvituskuvia nappaillessa tunnin mittainen kidutus nimeltä Bodybalance.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tää oli joku hiton tähtiasento.

Olin tehnyt maanantai-illaksi liikuntatreffit kaverini Anun kanssa ja kohteena oli Lady Linen Bodybalance-tunti. Olen huomannut nyt itselleni toimivimmaksi motivaattoriksi liikkumaan lähtemiseksi sen, että sovin päivän ja ajan jonkun kaverin kanssa jolloin siitä on isompi kynnys luistaa. Maanantainakin meinasi laiskottaa ja tympästä eikä ois kauheesti innostanut kiskoa trikoita jalkaan. Ja vielä kun oli mun vanhemmatkin meillä käymässä, niin tuntui, että olis ollut monta hyvää tekosyytä jättää sporttailut väliin. Mutta sinne mä itteni kampesin puoli kahdeksaksi odottaen jotain kivan lempeetä kehonhuoltotuntia. Tuntikuvaus kun lupailee kyseessä olevan rentouttava ja harmoninen tunti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Piti olla puu, mut tää on huojuva yksilö.

 Lempeätä ja harmonista.. just just. Mä aloin haaveilla kotiin pääsystä jo lämmittelyjen jälkeen tehdyn aurinkotervehdyshelvetin aikana. Siinä otettiin kömpelöltä rasvasäkiltä luulot pois, kun ähelsin epätoivoisena asennosta toiseen notkeana ja ketteränä kuin virtahepo. Hikea virtasi Niagaran lailla ja tajusinkin sitten peiliin vilkaistessa, että olin unohtanut putsata silmämeikit ennen tunnille menoa ja ne olivat normi arkimeikkiä vahvemmat aiemmin päivällä tapahtuneen kuvauksen vuoksi. Peilistä tuijotti siis jo aurinkotervehdyskierrosten jälkeen hiestä läpimärkä epätoivoinen ja vittuuntunut zombie-virtahepo. Ja mä halusin kotiin niiiiin kovasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tasapaino ei pitänyt ja voimat ei riittänyt ja notkeus oli luokkaa rautakanki ja tissit ja mahaläskit oli tiellä koko ajan ja trikoot rullautui vararenkaan alle ja hiki meni silmiin ja ja ja ja… Aivan järjettömän hirveetä kidutusta siis. Ja sitten vielä totta kai punastuin häpeästä töräyttäessäni ilmoille kaasufanfaarit lankutuksen päätteksi juuri kun biisi sopivasti loppui antaen tilaa muulle äänimaisemalle. Sitten tulikin mieleen Siskonpedin ensimmäisen jakson yllätyskyykky-sketsi ja siinä pieraissut jumppaohjaaja ja aloin sitten hihittelemään itsekseni. Tämä olikin sitten tunnin loppumisen lisäksi ainoa ilon hetki koko tunnilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tissit ja maha oli ihan tiellä. Hymy täysin feikattu.

 Joo, siitähän se notkeus ja lihasvoima sun muut kehittyy, kun jaksaa tehdä eikä tuo tunti sitten enää jonkin ajan kuluttua varmasti tuntuisi enää yhtä hirveälle. Mutta juuri nyt pidätän itselleni oikeuden sanoa, että oli ihan kamalaa. Liikunnan ilo ei ollut ihan ekana mielessä tällä kertaa.

Mut silti, mietin jo kadulle päästyäni, et pitäiskö mennä koittaa toisenkin kerran. 😀

Kuvista kiitos ystävälleni Anulle!


Ai samperi, että kiukutti tänään punttikoulussa ja kiukuttaa vieläkin! Eikä tälle ärsytykselle ole mitään sen kummempaa syytä kuin se, että kyykkyhommat ei suju vielä niin hyvin kuin toivoisi. Mä niin haaveilen, että vielä jonain päivänä minäkin uskallan laskea perseeni lähes hipomaan lattiaa ilman pelkoa, etten sieltä enää omin avuin nouse.

Tänään kiukkua aiheutti takakyykky. Kun ei jumalauta tahdo pysyä ämmällä selkä suorassa, vaan lähtee kroppa kippaamaan eteenpäin. Ja ei vaan uskalla sitä hanuria hinuttaa edes pelkän tangon kanssa riittävän alas lattiaa kohti, kun ei ole reisissä ruutia tippaakaan. Argh!!! Turhaan mä tässä toki kiroan, koska eihän tähän mikään muu auta kuin ”reeniä horo reeniä”! Mutta kyllä te varmaan tiedätte sen turhautumisen ja ärsytyksen mikä toisinaan nousee pintaan, kun vaan haluais jotain jo heti nyt.

Nyt tietenkin pitäisi kyllä muistuttaa itseä niistä minimaalisista kehityksen merkeistä joita myöskin on ollut näkyvissä. Ja itse asiassa nekin juuri  kyykyn saralla. Muistatte ehkä kuukauden takaisen nolouteni siitä, kun valakyykky ei onnistunut edes pelkän kepin kanssa ja mätkähdin nöyryytettynä maahan kesken alkulämmittelyn. No, tämä mimmipä on vähän pistänyt venytellen ja viettänyt iltaisin epämiellyttäviä hetkiä sammakkoasennossa ja maljakyykyssä ja yrittänyt saada myös viulunkielen kaltaisia pohjelihaksia vetreämmiksi. Ja kas! Liikkuvuuteni on parantunut!

Eli oikeastaan tuo alussa esittämäni haaveeni on toteutunut jo, liikkuvuuden puolesta se perseen alas vienti ilman pelkoa pyllähtämisestä onnistuu. Mutta kun mäkin haluun olla yhtä vahva kuin ne toisetkin siellä!!! Yää, yää ja vää vää. Niin, että mitä jos nyt vaan keskittyisit siihen harjoittelemiseen, etkä marisis?

Niin, se keskittyminen. Se oli nimittäin tänään vähän hakoteillä, sillä huomasin kiinnittäväni treeneissä ihan luvattoman paljon huomiota ihmisten hanureihin. Ei niihin kultainen harmonikkakisan pelivälineisiin, vaan peppuihin, takamuksiin, pakaroihin you name it. Muistan vielä joitakin vuosia sitten olleeni sitä mieltä, että tiukat urheilutrikoot miehellä on ällöt, mutta huomaan muuttaneeni mieleni. Ei niitä kyykyillä ja muilla muokattuja pakaroita ja reisiä kannata pitää siellä löysien verkkareiden alla piilossa! Ei miesten eikä naisten. Paitsi, että sitten voi toki käydä näin, että kanssatreenaajaan keskittyminen herpaantuu, kun se jää kateellisena tapittamaan sitä pebaa.

Alkulämmittelyissä kuulin takanani olevan miehen kommentoivan toiselle jostakin, että ”ihan on hyvät maisemat”. Sillä tuskin oli mitään tekemistä ainakaan meikäläisen hanurin kanssa, mutta kyllä mä tänään niitä kyykkyjä kirotessa aloin toivoa, että munkin ahteri joskus tuollaisen kommentin joltain irrottaisi. Joo joo, seksististä ja kaameetahan se on tuollainen kommentointi, niin kuin oli tää munkin törkeä miesten alavartaloiden tuijottelu ja täällä kommentointi. Mutta kyllä se on niin, että jos vielä joskus nään sen päivän, kun joku kehuu mun persettä, niin tietääpähän, että ei oo menny sit kiroilut kyykätessä hukkaan!  😀

Näihin levottomiin tunnelmiin, kiitos ja hei!

PS. Yksi mies olisi kyllä tarjonnut trikoiden verhoaman takamuksensa mulle kuvattavaksi tämän postauksen kuvitusta varten, mut ei kuulkaa ollu kamera mukana!