Ei kipuu, ei hyötyy????

”Huonokuntoisuus on yleinen oire. Heikko fyysinen suorituskyky ilmenee rasitustilanteessa hengästymisenä tai uupumisena. Yleisin syy huonoon fyysiseen kuntoon on yksinkertaisesti liikunnan puute sekä tähän mahdollisesti liittyvä ylipaino (vastaan: syyllinen) tai tupakointi (vastaan: syytön). Kun elimistön hapen tarve rasituksessa lisääntyy, harjoituksen puutteessa oleva verenkiertoelimistö ei jaksa kuljettaa lihaksille riittävästi happea.” –terveyskirjasto.fi

 

Kuvauskeikka + kaunis ilma + matkaa n. 6 km + polkupyörä = Ihanaa!

Lisätään yhtälöön ihan helvetillinen puuskittainen vastatuuli ja tulos olikin ihan totaalisen läkähtynyt ja lähes itkua pidätellyt ämmä, joka ehti miettiä aika todella monta kirosanaa tuon matkan aikana. Eihän se mulle nyt mikään yllätys ja uutinen ole, että mun aerobinen kunto on ihan olematon ja surkea, mutta mä en jotenkin edes muistanut miten hirveältä se tuntuu, kun joutuu huohottamaan ihan verenmaku keuhkoista suuhun nousten ja tuntuu, ettei kärsimys lopu koskaan. Ei auttanut kuulkaa mitkään motivoivat mietteet, vaan lopputulema oli ainoastaan, että ”tää on ihan hirveetä kidutusta!!!”.

Mutta, koska kyse oli hyötyliikunnasta, jonka tarkoituksena oli viedä minut pisteestä A pisteeseen B tiettyyn kellonaikaan mennessä, ei ollut mahdollisuutta luovuttaa. En voinut pysähtyä, en kääntyä takaisin. Huvin vuoksi lenkkeillessä tai pyöräillessähän ei mikään muu kuin oma tahtotila (joka on siis arvatenkin heikko) ole esteenä keskeyttämiselle tai myötätuuleen kääntymiselle heti kun alkaa korpeamiskäyrä nakuttaa sietämättömiä lukemia.

Olen järjettömän mukavuudenhaluinen ihminen. Sänky, pehmeä peitto ja kirja houkuttelevat minua kymmenen kertaa enemmän kuin keuhkoja repivä pyörälenkki vastatuulessa. Olen nyt alkuvuoden aikana ehkä onnistunut ujuttamaan elämääni liikuntaa ihan kohtuullisesti aiempaan verrattuna, mutta kyllä sitä liikuntaakin leimaa lähinnä mukavuus. Olen tykännyt lajeista, joissa en oikeastaan huomaa urheilevani.

Painonnostossa ja uinnissa olen aloittelijana siinä vaiheessa, että kaikki ajatukset menevät tekniikkaan, eikä hengästymistä ja voimien puuttumisesta ehdi juurikaan ärsyyntymään. Mutta heti, jos pitäisi tehdä jotakin ns. monotonista, niin en ehdi muuta kuin huomaamaan keuhkojeni tilavuuden loppumisen ja sen, että reisilihasteni epätoivoisen tärinän. Ja sitten ei ookaan enää yhtään kivaa ja tekee heti mieli päästä takas kotiin peiton alle.

Aloinkin nyt sitten miettimään, että entä jos se kunto ei kohoakaan yhtään jos on kivaa. Jos juju onkin siinä, että kehittääkseen vaikkapa aerobista kuntoaan, niin kuuluis olla vähän tylsää ja raivostuttavaa ja vasta kun itku pyrkii silmäkulmaan, niin hapenottokyky kasvaa. Se on tämä luterilainen kärsimyksen kautta glooriaan ajatus. Ei kipuu, ei hyötyy jne.

Onko se niin? Onko tällaisen rapakuntoisen ok ihan vaan hakea sitä liikunnan iloa? Vai kuuluisko sitä väkisin repiä tippa linssissä vitutuksen  vallassa, jotta vois olla varma, että siitä on jotain hyötyä?

Siitä pyöräilymatkasta vielä. Kotimatka sujui sitten tietenkin leppoisammin myötätuulen tehdessä polkemisesta kepeää. Mutta kyllä minä sitten kotiin päästyäni mietin, että kyllä se kärsimys oli minulle varmasti kuitenkin vain hyvästä. Mutta en mä silti nyt lähtis samanlaiselle rundille, vaan paljon mieluummin meen vaan rauhalliselle kävelylle. Mut onks siitä mitään hyötyy???? 😀

 


10 Comments
  • Maira
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Moi! Onnenpäivän A. Sinivaara kirjoitti just tästä joskus hyvän postauksen: http://www.lily.fi/blogit/onnenpaiva/liikunnan-aloittamisen-kauheudesta

  • Peikkotyttö
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Edelliseen linkattu postaus on täyttä totta. Itse aloittaessani liikunnan (juoksemalla) oli alku vain ja ainoastaan ikävää. Pohjana siis täysi liikkumattomuus, joskin normaali paino. Vei ainakin puoli vuotta säännöllistä harjoittelua, ennenkuin minkäänlaista liikunnan riemua oli aistittavissa. Eikä senkään jälkeen aina eikä edes usein. En osaa sanoa kauanko meni, että lenkkeily oli useammin kivaa kuin ikävää, mutta kyllä sekin vaihe lopulta tuli.

    Ja nyt, kun jalkavamma on pakottanut hidastamaan, tuntuu uudelleen aloittaminen (ja ne vähät korvaavat harjoitteet joita voi tehdä) ikäviltä.

    Vaikka siis alku on kamalaa, kyllä se liikunnan riemukin sieltä joskus tulee (tosin todennäköiseseti myöhemmin tai vielä myöhemmin). Eikä taatusti ole hyötyä vain pinnistää tahdonvoimalla. Ei kenenkään tahto ole niin vahva. Kun harrastaa mitä tahansa liikunnaksi kutsuttavaa, voi siitä vahingossa tulla tapa.

    • Maira
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Pakko vähän pehmentää, että voi se liikunta kuitenkin mukavaakin olla!! Esim. Nelliina joka löysi Rollerderbyn ja siinä samalla joukkueen kanssa tulee treenattua ja tehtyä lajia tukevaa harjoittelua. Itse olen harrastanut vuosia kivoja lajeja ja esim. Agility koirien kanssa ja seuramme järkkäämät kuntopiiritreenit on ihan huippua hyvässä porukassa. Siinä sivussa sitten hikoillaan ja kärsitään 😉 mutta jaettu tuska on pienempi tuska, aikakin kuluu porukkatreeneissä ihan huomaamatta.

  • SV
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Esim. kehonrakentajat ja fitnessurheilijat usein käyvät niillä rauhallisilla kävelylenkeillä ollessaan dieetillä, koska kohtalaisella ja tasaisella sykkeellä tehty aerobinen harjoitus (esim. kävely) on yksi parhaita tapoja polttaa rasvaa. Kaikki toki alkaa siitä, mitä lautaselta löytyy ja liikunta yksinään on surkea painonpudotuskeino. Mutta pointtini oli se, että siitä rauhallisesta kävelylenkistä on hyötyä. 🙂

  • Minna Manner
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mikä siinä onkin että se mukavuudenhalu vaan tahtoo voittaa, vaikka tietää olevansa ylipainoinen ja pitäisi tehdä asialle jotain ihan terveyssyistä… Mulla tällä hetkellä kovaa stressiä ja paineet tosi koholla lääkkeistä huolimatta, jotenkin en oo uskaltanut kovasti mitään rehkiä vaikka sekin ehkä saattaisi helpottaakin stressiä?

  • maakariakka
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Mä kun olen tälläinen ameeba niin mulla on tavoitteena kävellä 4 km viikossa (siis viikossa!!!) eikä sekään aina tule täyteen, mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan 🙂 Jos liikunta on hirvittävää kärsimystä se hyvin herkästi korvautuu suklaakekseillä, jotka kuitenkin lienevät kivaa liikuntaa huonompi vaihtoehto 😀 Ja kivasta liikunnasta puheenollen: ensi viikolla mulla alkaa itämaisen tanssin lyhytkurssi, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa 🙂

  • Sommar
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Aerobisessa taitaa päteä se, että kehitys tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella. Sykemittari kehiin, niin näet missä mennään.

  • Haller
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Ei ehkä kannata lähteä liikkeelle siitä ajatuksesta, että aerobinen liikunta on joko hirveää repimistä tai vaihtoehtoisesti mukavaa sunnuntaikävelyä, vaan kannattaa pyrkiä johonkin näiden välimaastoon. Sunnuntaikävelytkin kuluttavat kaloreita, mutta eivät valitettavasti kehitä kuntoa. Kuntosalin aerobiset välineet olisivat varmasti hyvä vaihtoehto, niillä voi harjoitella epämukavuusalueella kontrolloidusti, ilman puuskittaista vastatuulta. Kun hallitset itse tilanteen, se on helpompi sietää – mutta silloin on myös helpompi luovuttaa.

    Mutta niin tai näin, epämukavuusalueelle on mentävä, muuten junnaa paikallaan. Liikunnan ilokin alkaa varmasti löytymään, kun saa kunnon vähän nousemaan, rapakunnossa kun mikään liikunta ei tunnu kauhean hyvältä 🙂

    Tsemppiä, kyllä se siitä hiljalleen lähtee. Kuria ja armoa itseä kohtaan sopivassa suhteessa!

  • Amanda S
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kyllä mä sanoisin että se kävelykin kehittää kuntoa jos kunto on huono. Kävelee sellaista tahtia että sykkeet nousee, mutta verenmaku suussa ei mielestäni tarvitse revitellä. Tahtia voi aina nopeuttaa kunnon kohotessa. Normaalikuntoisia se ehkä enemmänkin auttaa ylläpitämään kuntoa. Tsemppiä, kyllä se siitä! 🙂

    • J
      Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

      Samaa mieltä. Erityisesti, jos suurimmat haasteet on siellä korvien välissä. Jokainen lenkillä otettu askel on eteenpäin otettu askel. Takaperinkin otetut askeleet lasketaan. Liikunnan ei pidä olla inhottavaa eikä mukavuusalueen ulkopuolelle tarvitse mennä, jos ei halua. Ei ainakaan silloin, jos siellä käyminen nostaa kynnystä lähteä uudelleen liikkumaan. Maailmassa on tarpeeksi kivoja asioita kunnon kohottamiseksi ja pääkopan voittamiseksi, joten miksi väkisin tehdä typerältä tuntuvia asioita. t. Vielä vuosi sitten rapakunnossa, tänä päivänä aika (helvetin) hyvässä kunnossa – käymättä mukavuusalueen ulkopuolella

Post A Comment