Yritin tosiaan viime vuoden puolella kirjoitella mun sporttijuttuja erilliseen Rapakunnossa-blogiini, mutta se ei vaan alkanut koskaan tuntua niin omalta paikalta kuin tämä vuosikausia pystyssä ollut ykkösblogini. Kirjoittelu sinne siis jäi siitäkin huolimatta, että halua näiden juttujen julkaisemiseen on koko ajan ollut. Nyt siis tämän blogimuuton seurauksenä päätin ottaa liikuntatuskailuni ja -iloni osaksi tätä sivustoa.  Jotakin teistä se voi ehkä ärsyttää, mutta mikäli punttihommat ja muu räpiköimiseni liikunnan saralla ei kiinnosta, niin sitten vaan skippaatte postaukset tunnisteella Puntit ja puuro. Tiedän myös, että jotkut näistä Rapakunnossa-juttujen lukijoista olisivat mieluummine seuranneet niitä erillisestä blogista, mutta tämä ratkaisu nyt vaan on itselleni paras ja takaa sen, että tulee ylipäätään sportaamisesta kirjoitettua.

Lyhyt alustus siihen, että missä nyt oikein mennään urheilun saralla, on varmasti paikallaan. Linkkailen tähän samalla vanhoja Rapakunnossa juttuja (jotka tuotu tänne osoitteeseen), jos kiinnostaa tutustua. Aloitin siis vuoden 2014 alussa projektin "liikunnan iloa metsästämässä" (aina mä metsästän jotain.. 😀 ). Kävin uintitekniikkakurssilla, kokeilin ryhmäliikuntatunteja kuten Sh'Bam ja Bodybalance ja vierailin mm. thai-nyrkkeilyssä ja "koira-jumpassa". Sitten, erääseen mun fb-avautumiseen koskien salitreenin tympeyttä minulle esitettiin haaste tulla punttikouluun.

Tempaukset ja työnnöt vei mukanaan ja Punttikarhujen aikuisten punttikoulussa alkoi pikku hiljaa löytyä pettymysten seasta myös onnistumisen iloa. Syksyllä sitten raahasin itseni uuden salin, Lastaamon starttikurssille ja löysin sieltä vielä lisäkipinää treenaamiseen.

Ja nyt, tilanne on se, että käyn aikatauluistani riippuen 1-3 kertaa viikossa treenaamassa. Ohjelmassa punttikoulua, CT-voima tunteja ja satunnaisesti jotain muutakin. Ihan kunnollista rutiinia en ole vielä onnistunut kehittämään, enkä saanut innostettua itseäni omillaan tehtäviin salitreeneihin, mutta nämäkin asiat on työn alla. Sohva houkuttaa edelleen aivan liikaa, mutta juuri siitä sporttimotivaation etsimisestä täällä tulee varmasti olemaan jatkossakin juttua.

Siinä siis pähkinänkuoressa rapakuntoisen ämmän sporttimatka tähän saakka, nyt ajankohtaisempiin asioihin!

Heti postauksen alussa olevalta videolta nimittäin näkyy yksi tän päivän punttikoulussa tavoitetuista onnistumisen tunteista. Maastavetoennätys parani taas kolmella kilolla ja olen enää 12 kilon päässä keväälle asettamastani satasen tavoitteesta!

Osa ihmisistä ajattelee automaattisesti siinä kohtaa, kun kokoiseni ihminen alkaa harrastamaan liikuntaa, että hänellä on varmasti laihdutustavotteita. Noita painonpudotustavotteita on itseltänikin jokusen kerran udeltu, mutta olen joutunut tuottamaan kyselijöille pettymyksen kertomalla itselläni olevan vain painonnostotavotteita. Don't get me wrong, ei mua haittaa, jos tän liikunnan lisääntymisen myötä joku kilo vartalosta johonkin häviäisikin, mutta tilanne nyt vaan on se, että omalla kohdallani liikuntahommien tavoitteet ja motivaattorit ovat toiminnallisia. Pidän vartalostani ulkoisesti ihan tällaisellaankin, mutta mua on alkanut kiinnostaa mitä sillä vartalolla voi tehdä. Kiinnostaa esimerkiksi parantaa liikkuvuutta, saada lisää voimaa ja tuntea itseni vahvaksi.

Laihdutusvinkkejä ei täällä siis ole edelleenkään luvassa, ihan vaan liikuntajuttuja. Painoa lupaan tarkkailla ainoastaan tangon päissä.

 


Tiiättekö kuule mitä.. Tänään oli ehkä eka kerta, kun mua ei treenatessa ollut kertaakaan sellanen olo, että ”en pysty, en jaksa, loppuispa tää äkkiä!” tai muutenkaan silleen yleisesti vituttanut. Toki siinä kohti, kun tempaus tuntui taas kerran ihan ylivoimaisen vaikealta ja tuli epäonnistuneita suorituksia, niin teki mieli potkia tankoa ja kiukutti, mut se oli erilaista se ärsytys. Se oli sellaista ”jumalauta, mä haluun onnistua tässä!” eikä sellaista ”äää, tuntuu epämukavalta, haluun kotiin” -fiilistä. Ekaa kertaa mulla oli siis Punttikouluun mennessä lähtökohtaisesti positiivinen olo ja mä odotin innokkaasti mihin kaikkeen mä tällä kertaa pystyisinkään. Suunnaton ero siihen yleensä vallinneeseen ”en mä kuitenkaan jaksa mitään” -ajatusmaailmaan. En tiedä oliko tämä nyt vaan joku hetkellinen viiraus vai olisiko tästä tunteesta pysyvämmäksikin. Mä toivon jälkimmäistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

positiivista fiilistä nostatti myös mun törkeän hienot sukat! Törkeän hienot Adidas Neon pääkallosukat löytyivät kuukauden takaiselta Berliinin reissulta ja harmittaa, etten ostanut näitä vain 3 € maksaneita pääkallomahtavuuksia kahta paria enempää.

Vaikka se tempaus tosiaan taas kerran pistikin irvistelemään ärsytyksestä (miten voi yks liike olla niin hemmetin vaikee???), niin päällimmäiseksi tunteeksi treeneistä jäi tällä kertaa onnistuminen. Mä nimittäin päätin miettiä vaan niitä asioita joissa huomasin edistyneeni ja joissa ylitin itseni. Tällä kertaa onnistumisen tunteita tarjosi takakyykky. Fiilistä nostatti ihan jo se, että huomasin keskivartalon (kirjoitin ensin, että keksivartalon, mutta sekin taitaa olla omalla kohdallani ihan relevantti termi) hallinnan parantuneen ja selän pysyvän kyykätessä paljon paremmin pystyssä kuin aiemmin.

Lisää tunnelmaa kohotti uusi takakyykkyenkka! 55 kiloa on kaikille true sporttaajille varmaan suurin piirtein avaimenperän paino, mutta meikäläiselle se oli suunnattoman ilon aihe! Tehtiin siis kyykkysarja jossa vähennettiin aina toistoja ja lisättiin painoja. Eli 5-4-3-2-1 toistoa tavoitteena löytää sinne ykköselle sitten se oma maksimi. Kaksi toistoa meni 50 kilolla ja ykkösen puristin sitten tuolla itseäni ilahduttaneella 55 kilolla. Mulla pyörii koko ajan mielessä, että ”toi on kyllä kaikkien muiden mielestä varmasti niin nolon onneton suoritus, ettei kannattais ehkä kenellekään kertoa”, mutta sitten taas toisaalta mä olen siitä itse niin ylettömän iloinen, että pakko fiilistellä ja muistuttaa, että kisaan tasan itseäni vastaan. Joka ikinen lisäkilo tarkoittaa, että kehitystä on tapahtunut!

Mä en melkein malttais odottaa seuraavia treenejä!


I’m back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. 😀

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen ”lasten”tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.