Joku varmaan on ehtinyt jo hitaan postaustahdin vuoksi epäillä, että paremman elämän tavoittelu olisi kaikessa hiljaisuudessa päättynyt helmikuuhun mennessä niin kuin alkuvuodesta kunnonkohotusvimman saaneille usein irvaillaan käyvän. Mutta nielaiskaapas vahingoniloiset naurunne, kyllä täällä edelleen porskutetaan. Hikiset treenikamat lensivät pyykkikoriin viimeksi tänään aamupäivällä!

Tapahtumasarja oli seuraavanlainen.. Eilen klo 16.35 postin jonossa seisoessani mä päätin, että ehdin klo 17 alkavaan Zumbaan, kun oikein pidän hoppua. Päättelin myös, että koska aikataulu on kiireinen, en ehdi kotona empimään, että jaksaisko lähteä vai ei, ja tässä olinkin aivan oikeassa. Syöksyin kotiin ja vaihdoin kiireellä sporttikuteet päälle, pakkasin repun ja kipaisin kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Lady Linea. Ja miten sitten kävikään?

No siten, että ämmä meni Zumbaan, muttei mahtunutkaan! Ei siksi, ettäkö ahterini olisi ollut liian suuri kuten mustikkaan mahtumattomalla mummolla, vaan siksi, että tunti oli täynnä, kun huohottaen kurvasin salin respaan muutamaa minuuttia vailla. Enhän mä ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa, ettei sinne viime minuuteilla enää olisi asiaa.

Tein siinä sitten hätäpäissäni ratkaisun suunnata salille, kun nyt olis kamppeet päällä ja kyseisessä lokaatiossa. Mut siinä ei sitten käynyt myöskään hyvin. En ollut tajunnut tietenkään ottaa mun saliohjelma-lappusiani mukaan ja koska en ole ohjelmaa todella pitkiin aikoihin tehyt en siitä mitään muistanut. Siinä juoksumatolla lämmitellessäni sitten alkoikin tuntumaan ihan järjettömän typerältä alkaa huhkimaan täysin päättömästi ilman käryä mitä oikein on tekemässä ja ilman päämäärää.

Samalla aloin ahdistua salilla olevasta ihmispaljoudesta. Siis ihan oikeasti ahdistua. Taisin siitä jo aiemminkin mainita, että mulle on kauhea kynnys ensinnäkin mennä sinne salille ja ahdistun suunnattomasti siellä olevista muista ihmisistä. En osaa selittää miksi, mutta näin vain tapahtuu. Vartin juoksumattoilun jälkeen selittämätön ahdistukseni oli kohonnut niitä muita sporttailevia pirkkoja katsoessa jo sellaisiin mittoihin, että alkoi kurkkua kuristaa. En vaan kyennyt kuvittelemaan, että jatkaisin matkaani siitä juoksumatolta muiden laitteiden pariin. Oli pakko hiippailla vähin ääni takaisin pukkariin.

Siellä mä sitten istuskelin hetken ahdistuen entistä enemmän siitä, että ahdistus ja paniikin tunteet olivat aiheuttaneet minulle tällaisen ”epäonnistumisen”. Sitten aloin miettiä sitä, että en mä kehtaa mennä sen respamimmin ohi ulos talosta, kun se miettii, että ”ihan sitten vartin jaksoi..”. Olin hetken aikaa sellaisessa kauhun, häpeän ja paniikin sekaisessa tilassa, jossa ei kykene liikkumaan ja vaan toivoo lakkaavansa olemasta.

Jonkin aikaa rohkeutta kerättyäni mä sitten poistuin itseäni soimaten ja palasin kotiin. Myöhemmin illalla ihmettelin miehelleni, että miksi mun tekee koko ajan mieli syödä. Tänään mä sen sitten tajusin, mä söin siihen ahdistuksen ja pettymyksen tunteeseen. En ollut aikoihin kokenut tuollaista lamauttavaa ahdistusta, joka estää tekemästä asiota, mutta nyt kun se iski, oli jääkaapista löytyneet appiukon luota saadut Runebergin torttu, kääretorttusiivu ja suklaakonvehdit ns. helppo lohduke.

Stoori voisi loppua tähän kohti ja mun otsaan voisi läiskäistä luuseri ja syöppö -leimat, mutta yllätin jatkolla oikeastaan itsenikin. Minä nimittäin kiipesin ratsun selkään uudelleen heti tänään aamusta ja lampsin salille takaisin ohjelma tällä kertaa mukanani.

salilta

 

Kaunis ja laadukas omakuva salilta paluun jälkeen! 

Ei se tuntunut edelleenkään mukavalta eikä helpolta. Ihmisiä oli aluksi aika vähän, mutta sporttaajia valui paikalle lisää koko ajan ja samalla myös minun epämukavuuteni kasvoi. En saanut ahdistuksen tunteeltani ihan koko ohjelmaani tehtyä, mutta suurimman osan. Kolme ohjelmaani merkittyä laitetta/liikettä taisin feidata ihmispaljouden alettua tehdä oloni liian epämukavaksi ja pakeninkin sitten vielä kuntopyöräilemään hetkeksi.

Ei siis täydellinen suoritus, mutta edellisen päivän totaalilamaantumiseen nähden jo melkoinen loikkaus. Mitä itse siihen treenaamiseen tulee, niin jalkaprässi on edelleenkin lempparini ja kaikki muu tuntui tänään suoraan sanottuna ihan paskalta. Facebookissa mun statuksen alla sainkin sitten paljon hyviä kommentteja,  tsemppauksia ja vertaistukea siihen, että aloittaminen on aina hankalaa ja motivaatio kyllä löytyy sitten, kun huomaa edistyneensä.

En siis laita hanskoja naulaan tämän salitreenin suhteen, vaikka nämä eilisen ja tämän päivän kokemukset olivatkin varsin masentavia. Jonain toisena päivänä ehkäpä vielä piirun verran aiemmin aamulla uusi yritys ja ehkä omat musat korville. Toivon, että paikalla on vähemmän ihmisiä ja omaan maailmaan uppoutuen onnistuisin unohtamaan niiden vähienkin olemassaolon. Sietää ainakin yrittää.

Mä tiedän, että tällaiset lamaannuttavat ahdistushommat kuulostaa todella hämäriltä, jos ei itse ole sellaisia kokenut, mutta tommosta se nyt vaan joskus on. Ihan kuin tulisi seinä vastaan. Mutta en hitto aio luovuttaa!

Sainkin itse asiassa huomiseksi haasteen tulla testaamaan jotakin uutta… painoista ja niiden nostelusta on kyse, mutta kerron tarkemmin suden suusta palattuani!

PS. Joku jo muuten kyselikin mun urheiluliivitilanteestani ja voin sanoa sen olevan tällä hetkellä vähän kehno. Tai siis, parit ihan hyvät on, mutta en ole löytänyt vielä yksiäkään joissa voisin kuvitella juoksevani tai kunnolla hyppiväni. Mulla siis rintaliivikoko on 80 G-H.  Kuvassa mulla kuitenkin salitreenaamiseen ja jonkun tukevan jumppatopin kanssa vähäistä hyppelyä sisältäville ryhmätunneillekin itselläni passelit Freyan Active Soft Cup Sports Brat, joita mulla löytyy parit kappaleet. Tukevampi rintapanssari olis kuitenkin etsinnässä!


Mulla on tässä viikonlopun ajan vieraana varsinainen personal trainer. Sain nimittäin täällä blogissakin jo aiemmin nähdyn Hilla-koiran meille hoitoon pariksi päiväksi. Niinpä tänään on tullut ulkoiltua aamupäivällä ensin puoli tuntia ja alkuillasta lähemmäs tunti ja kohta lähdetään muutaman korttelin matkalle vielä etsimään iltapissalle hyvää lumikasaa.

Tuli nukuttua iltapäivällä päikkärit ja sen jälkeen ulos raahautuminen tuntui ihan todella karmivalta ajatukselta, mutta koiralle kun on turha sano, että ’ei nyt huvita’, niin ei muuta kuin vaatteet niskaan ja ovesta ulos. Tuntia myöhemmin päivitin FB-statukseni seuraavin sanoin:

Koiran huonot puolet: sen kanssa on mentävä ulos vaikka ei jaksaisi.
Koiran hyvät puolet: sen kanssa on mentävä ulos vaikka ei jaksaisi.

picasa

 

Kyllähän se nimittäin taas kotiin palatessa tuntui ihanalta, kun posket punoittivat pikku pakkasesta ja kroppa ja mieli olivat piristyneet aivan uudelle tasolle päiväunien jälkeiseen horrokseen verrattuna. Saan siis joka kerta perseen sohvalta ylös ja ulos hilattuani hyvän mielen siitä, että pakotin itseni liikkeelle. Se fiilis tulee kyllä aina vasta kotiin palatessa, ei vielä liikuntasuoritusta runtatessani, mutta tulee kuitenkin. Vielä en kuitenkaan ole onnistunut omaksumaan sitä niin syvälle itseeni, että se tönisi minua eteenpäin vielä siinä ’lähteäkö vai jäädä’ -tilanteessa. Mutta huomenna on taas uusi päivä ja tuo hauva pakottaa minut ulkoilemaan houkuttipa sänky tai sohva kuinka tahansa. Saan siis jälleen lisää muistutuksia siitä, että kannatti lähteä.

Siinä Hyvä Terveys -lehden artikkelissa, josta aiemmin kirjoitin, sanottiin, niin” liikuntaa on kaikki se mikä ei ole sohvalla töllön edessä löhöämistä” ja nuo sanat minä haluan painaa mieleeni. Vaikka kuinka meinaa takaraivosta nousta itsesoimaus, että en tällä viikolla liikkunut tarpeeksi ja en päässyt tavoitteisiini ja lälläslää, niin en hitto alistu sille! Oon tehnyt paljon muuta kuin löhönnyt sohvalla. Ja osaksi siitä kiitos menee Hillalle. Huomenna mä lupaan sille vielä pidemmän lenkin kuin tänään!


”Napa ylös!” ”Muista pitää  eskivartalo tiukkana pakettina!” Mm. tällaisia ohjeita huutelivat uimaopettajat eilen altaan laidalta minun ja 11 muun aikuisen harjoitellessa selkäuintia. Potkuistani sain jopa kehuja, mutta tätä keskivartaloa ei kyllä nähdä tiukkana pakettina muuta kuin superkireän läskinkuristusmekon muovailemana.

Reilu puolitoistatuntia altaassa koko ajan uiden ja uutta opetellen oli oikeasti aika rankka homma. Olen joskus sanonut, että uiminen on siitä kiva laji, kun siinä ei tuu hiki, mutta eilen tuntui kyllä ihan urheilusuoritukselta. Jos ei nyt edelleenkään siellä vedessä  tuntenut hien valuvan, niin hengästymisen taso kertoi, että tuli tehtyä ihan tosissaan.

Tämä uintitekniikkakurssi oli siitä erityinen liikuntatuokio, että minä ihan odotin sitä etukäteen. Kurssi alkoi illalla vasta kahdeksalta ja olinkin alkuillan jo ihan täpinöissäni, että pääsis jo altaaseen. Olin hallillakin innoissani melkein puoli tuntia ennen kahvioon sovittua tapaamista.
uimahalli1

Ensimmäisenä tutustuttiin kroolipotkuun ja siitä sainkin ilokseni jo heti aluksi peukkua opettajilta. Ja täytyy sanoa, että kummasti se vaan ilahduttaa tuollainen positiivinen palaute ja sen voimalla sitten sisukkaasti koitin treenata käsiäkin kuntoon, vaikka se välillä ihan hurjan hankalalta tuntuikin. Selkäuinnissa ongelmana oli liian aikasin, jo ennen veteenmenoa koukistuva käsi ja liiaksi rintaan painuva leuka. Kroolissa puolestaan leukaa olisi kuulunut nimenomaan viedä lähemmäksi rintaa, mutta minulle se pyrkii nousemaan liiaksi.

Mutta se on nyt hienoa, että jo tuon ensimmäisen vajaan parin tunnin opetuksen jälkeen, minä tiedän mihin asioihin kiinnittää uidessa huomiota. Täytyy perjantain tunnille muistaa ottaa eilen kotiin unohtuneet uimalasitkin mukaan, niin saa yhden häiriötekijän poissa ja pystyy ehkä paremmin keskittymään siihen oikean hengitystekniikan harjoitteluun.

Muistan muuten ikuisesti sen, kun joskus alle kouluikäisenä silloin liikunnanohjaajaksi opiskellut isosiskoni koitti opettaa saunassa minua laittamaan kasvot veteen ja puhaltamaan. ”Sinua pienemmätkin tytöt uskalsi tehdä niin.” Ai että nuo sanat viilsivät minua vesipelkoita kuin tikari. 😀 Eilen meni kuitenkin kroolin hengitysharjoitukset ihan hyvin. Ongelmat alkoivat vasta kun piti yhdistää kaikki liikkuvat osat. Miten se voikin olla niin hankalaa käyttää yhtä aikaa sekä käsiä, että jalkoja ja vielä hengittääkin?!?

Perjantaina siis luvassa kurssin toinen osa. Silloin kerrataan eilisen oppeja ja opetellaan vielä rintauinnin tekniikkaa. Homma oli siinä määrin mukavaa ja uuden oppiminen niin palkitsevaa, että haluan ehdottomasti käydä kurssin jälkeen pian itsekseni uimassa. Jos tasaisin väliajoin kävisi altaassa kauhomassa, niin luulisi sen tekniikan pikkuhiljaa paranevan.

uimari

Tässä vielä onnellinen uimari opetuksen jälkeen. Olikohan tässä nyt sitten mukana ripaus sitä kuuluisaa liikunnan riemua? Ainakin mä odotan perjantain oppitunteja jälleen innoissani.

Tänään on just mukavasti koko kropassa tuntunut se, että on eilen tehnyt jotakin. Ei mitään suuria lihaskipuja, mutta sellainen kokovartalo ”harrastin liikuntaa!” -fiilis. Eli ainakin tämän tunteen perusteella uinti on aivan loistavaa koko vartalon treeniä.

Tänä iltana olis suunnitelmissa Zumba. Toteutumisesta en oo vielä yhtään varma. Lorvikatarrin iskeminen kun on myös varsin mahdollista.