07.03.2013 Pelko lamauttaa

Klo 7.02 tänä aamuna se jälleen iski. Pelko. Syvältä selkärangasta ja pimeän mielen perukoilta se astui jälleen julkeasti estradille ja alkoi kuristaa kurkkuani. Mieleni täyttyi valkoisten huoneiden kuvista ja steriilistä sairaalan hajusta. Diashow päässäni juoksutti eteeni kuvia lääkkeistä, neuloista ja odotushuoneista. Kaikki nuo muistot nosti esille pieni melko mitätön kivuntunne oikeassa peukalossa.

Voin kärsiä vaikka minkämoisia kipuja eri puolila kehoa ilman, että ne aiheuttavat sen kummepia tunteita kuin että ”sattuu, ai saatana. Auttaiskohan tähän joku nappi?”, mutta peukalon, etenkin oikean puolimmaisen tuntemukset porautuvat välittömästi hätäkeskukseeni ja kurkkuani alkaa kuristaa. Ja miksikö näin? Koska siitä kaikki alkoi ”silloin viimeksikin”.

Silloin viimeksikin oli vuonna 2005, tai ehkä -06 kesällä. Peukalonivel alkoi ilmoitella itsestään aristamalla ja kieltäytymällä koukistumasta kunnolla. Sitten pää lakkasi kääntymästä. Kuukauden päästä leukanivel seurasi perästä ja hankaloitti suun avaamista. Aluksi vain aamuisin, mutta nopeasti tilanne muuttui pysyväksi.

Siinä sitä sitten oltiinkin. Lääkärirumbassa ja apteekin päättymättömissä jonoissa. Kalenterin täytti työvuorojen lisäksi merkinnät verikokeista, kortisonipiikityksistä ja poliklinikka-ajoista. Oletko sairastanut turistiripulia? Onko sinua purrut punkki? Onko sinulla ollut klamydiaa? Onko suvussa reumasairauksia?

Niveloireiden lisäksi soppaan heitettiin vielä epämääräisiä suolisto-oireita, endometrioosia ja lääkäritkin yllättänyt ylimääräinen kohtu. Reumapoli, naistenpoli, suupoli. Reumatologi, gynekelogi, endokrinologi. Salazopyrin, Prednisolon, Triptyl, Panacod. Röntgenkuvaus, varjoainekuvaus, uktraäänitukimus ja tähystys. Laparoskopia, laparotomia. Nukutus, puudutus, humautus. Kipu, itku ja oksennus.

27 nappia ja nappulaa päivässä oli ”ennätys”. Kourallinen aamiaiseksi ja loput kännykän hälytysten mukaan pitkin päivää. Turvotti, vitutti, pelotti ja ennen kaikkea sattui. Purentakisko suussa 24 h, rannetuki ja kortisonia peukaloihin ja leukaan, niin pystyi menemään töihin. Pari kertaa piti kuitenkin alistua ja hakea sairaslomaa päiväksi tai pariksi, kun käveleminen oli kivun takia lähes mahdotonta.

Sitä se oli elämä lähes pari vuotta. Yli parikymppiseksi olin saanut elää haavoittumattomuuden harhaluulossa, sillä olin säästynyt urheiluvammoja lukuunottamatta kivulta ja sairauksilta. Sitten yhtäkkiä jossain tajuttiin, että tuo mimmi ei ole sairastanut oikeastaan ikinä mitään, joten annettaisko nyt sitten lapiolla, tai samontein kauhakuormaajalla.

Mitäkö diagnooseja sitten sain? No enpä paljoakaan. Ei löytynyt reumaa, ei colitista, crohnia, kihtiä, keliakiaa,borrelioosia eikä Ehlers Danlosia noin niin kuin muutaman tutkitun mainitakseni. Löytyi epäselvä von Willebrandt, endometrioosi, ylimääräinen kohtu ja hypermobiliteettisyndrooma. Eli ei juuri mitään. ”Olisiko stressiperäistä?” miettivät lääkärit.

Fysioterapiaa ja lääkkeitä. Siitä ne nivel- ja suolisto-oireet pikkuhiljaa alkoivat helpottaa ja lääkitystä pystyttiin purkaamaan. Endoa ja epämuodostumia hoidettiin operoimalla leikkaussalissa. Ilon hetki oli se, kun sain terveyskeskuslääkäriltä antibioottikuuria hakiessani vastata ensimmäisen kerran vuosiin kieltävästi kysymykseen ”syötkö tällä hetkellä jotain muita lääkkeitä?”

Eli tavallaan loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta ei kuitenkaan. Pelko jäi kumppaniksi. Ensin se oli muutman vuoden läsnä päivittäin. Nykyään se hyökkää juuri tällä tavoin kuin tänään. Pienet asiat laukaisevat pelon ja yhtäkkiä olen täysin varma, että edessä on jälleen kipua ja koettelemuksia. Leukanivelen naksahdus, kipu peukalossa, kipu kasvoilla tai tietyssä kohti vatsaa saavat kaikki minut varpailleni ja karvat nousemaan pystyyn ahdistuksesta ja pelosta.

Tuo ajanjakso jätti muitakin sellaisia jälkiä mieleeni, joista haluaisin eroon. Yhtenä niistä ilmiö nimeltä lohtusyöminen, mutta se taitaakin olla jo ihan oma juttunsa se.

Minun piti kirjoittaa pelosta, mutta kirjoitin sairaskertomuksen. Ehkä se kuitenkin onnistuu kertomaan myös niistä tunteista joita sisälläni velloo. Vieläkin, vaikka olen jo kolmenkymmenenyhden. Ja ”silloin kun sairastin” (lainausmerkit siksi, että se on päässäni oma ajanjaksonsa) olin kuitenkin vasta 25. Keho ja mieli muistaa.

25

väsynyt oon odottamaan

numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan

kädet on kylmät, veri ei kierrä

ei tää kehoni kestä enää

se on 25, vasta 25

onko vielä toivoo?

jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu

onhan vielä toivoo

kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu

ne vaihtuu

väsynyt oon odottamaan

numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan

taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat

näetkö silmäni palavat

ei se mee vaan niin, ei se mee vaan niin

Stella, 25.

Mun soundtrack ”silloin”.