16.12.2015 Pelottaako?

Kuva: Kuvakaappaus Me Naiset -digilehdestä.

Vastasin viime viikolla ilmestyneessä Me Naiset -lehdessä (kolmen muun naisen lisäksi) kysymykseen "pelottaako?" Oma vastaukseni oli, että ei pelota. Olen kyllä elämässäni ollut tilanteissa joissa olen pelännyt, mutta vaikka raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä puhutaankin nyt paljon, niin itseeni se ei ole vaikuttanut siten, että olisin alkanut jotenkin yleisesti pelätä. 

Olen pelännyt aivan helvetisti todistaessani lähes kotiovellani tilannetta, jossa tappelunnujakka päätyi siihen, että mies uhkasi toista aseella. Uhkaaja pakeni kaverinsa suoraan suuntaani ladattu ase kädessään ja ehdin jo muutamassa sekunnissa nähdä päässäni lööpit kuinka sivullinen ammuttiin kuoliaaksi Porissa. Ehdin täpärästi piiloon suuren auton taakse ja tyypit juoksivat ohitseni. Asetyyppien kadotua nurkan taakse juoksin kadun toisella puolella olleen baarin ovelle, missä portsari oli nähnyt tilanteen. Tärisin ja sopersin pelänneeni ihan hirmuisesti. Onneksi keski-ikäinen portsarisetä oli lajia empaattinen ja turvaa huokuva ja hän sitten otti minut rauhoittavasti kainaloonsa ja sanoi, että oli ihan luonnollista pelästyä tilannetta. 

Olen pelännyt myös silloin, kun ollessani kävellen matkalla baarista kotiin, jäi autoilija seuraamaan minua. Ratkaisin tilanteen piiloutumalla matkan varrella olleen talon pihaan. Istuin siellä aikani pimeässä ja pelkäsin. Olen pelännyt nakkikiskan jonossa keski-ikäisen miehen pillastuttua minulle, koska huomautin häntä etuilusta. Pataan olisi tullut ellei toinen tervepäisempi herra olisi ehtinyt väliin. 

Huolimatta näistä ja muista kokemistani pelottavista tilanteista en ole koskaan ajatellut, että täytyisi alkaa jotenkin aktiivisesti pelkäämään ja sydän syrjällään odottamaan koska jotain taas tapahtuu. Tilanteisiin varautuminen ja ratkaisumallien miettiminen etukäteen on fiksua, mutta pelkoa ei kannata alkaa itsessään lietsomaan. 

Tietyt tahot ovat nyt kovasti koittaneet lietsoa puskaraiskauspaniikkia ja kertoneet miten me naiset ja lapset olemme niin hirmuisessa ja ennennäkemättömässä vaarassa. Samat tyypit sitten yrittävät esiintyä suurina pelastajina kootessaan katupartioita "huolehtimaan kantasuomalaisten turvallisuudesta". Tämä asia on ollut todella tapetilla täällä Porissa, missä viikon aikana ehti ainakin kolme eri tahoa ilmoittaa aloittavansa tällaisen "suojelutyön". Ja joudun sanomaan, että nyt mua ehkä hieman pelottaa. En pelkää näitä Odinin Sotureita (toi nimi naurattaa mua aina) sun muita "tavallisia huolestuneita kansalaisia" noin niin kuin henkilökohtaisesti, mutta mua pelottaa yleisellä tasolla, että mihin tää ilmiö oikein johtaa.

Nää samat tyypit, jotka kertovat olevansa huolissaan lapsia ja naisia kohtaan lisääntyneestä väkivallasta, riemuitsevat somessa ja uutisten kommenttibokseissa ihan avoimesti siitä, kun joku maahanmuuttaja on pieksetty. Väkivallalla oikein mässäillään ja samanmoisiin tekoihin yllytetään. En vaan pysty millään tavalla käsittämään tätä "huolettaa kun väkivalta maassamme lisääntyy – pitäis varmaan mennä ja tehdä pikku polttopulloisku" -logiikkaa. Saa olla mielipiteitä, saa vastustaa maahanmuuttoa ja pakolaisten vastaanottamista ja saa pelätä uutta ja tuntematonta, mutta en mitenkään pysty pitämään sivistyneinä sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat väkivallan olevan ratkaisu. 

Kysymykseen "pelottaako" minulla on siis oikeastaan kaksi vastausta. Minua ei pelota henkilökohtaisessa elämässäni muuta kuin joskus harvoin aiemmin kuvailemieni kaltaisissa tilanteissa. Mutta yleisellä tasolla minua pelottaa. Minua pelottaa se lynkkaysmieliala, joka tuntuu vikkelästi leviävän. Minua pelottaa se miten me suomalaiset jakaudumme koko ajan enemmän ja enemmän kahtia leireihin jotka eivät halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minua pelottaa tää vihan ilmapiiri.