Pelko lamauttaa

Klo 7.02 tänä aamuna se jälleen iski. Pelko. Syvältä selkärangasta ja pimeän mielen perukoilta se astui jälleen julkeasti estradille ja alkoi kuristaa kurkkuani. Mieleni täyttyi valkoisten huoneiden kuvista ja steriilistä sairaalan hajusta. Diashow päässäni juoksutti eteeni kuvia lääkkeistä, neuloista ja odotushuoneista. Kaikki nuo muistot nosti esille pieni melko mitätön kivuntunne oikeassa peukalossa.

Voin kärsiä vaikka minkämoisia kipuja eri puolila kehoa ilman, että ne aiheuttavat sen kummepia tunteita kuin että ”sattuu, ai saatana. Auttaiskohan tähän joku nappi?”, mutta peukalon, etenkin oikean puolimmaisen tuntemukset porautuvat välittömästi hätäkeskukseeni ja kurkkuani alkaa kuristaa. Ja miksikö näin? Koska siitä kaikki alkoi ”silloin viimeksikin”.

20130307-092446.jpg

Silloin viimeksikin oli vuonna 2005, tai ehkä -06 kesällä. Peukalonivel alkoi ilmoitella itsestään aristamalla ja kieltäytymällä koukistumasta kunnolla. Sitten pää lakkasi kääntymästä. Kuukauden päästä leukanivel seurasi perästä ja hankaloitti suun avaamista. Aluksi vain aamuisin, mutta nopeasti tilanne muuttui pysyväksi.

Siinä sitä sitten oltiinkin. Lääkärirumbassa ja apteekin päättymättömissä jonoissa. Kalenterin täytti työvuorojen lisäksi merkinnät verikokeista, kortisonipiikityksistä ja poliklinikka-ajoista. Oletko sairastanut turistiripulia? Onko sinua purrut punkki? Onko sinulla ollut klamydiaa? Onko suvussa reumasairauksia?

Niveloireiden lisäksi soppaan heitettiin vielä epämääräisiä suolisto-oireita, endometrioosia ja lääkäritkin yllättänyt ylimääräinen kohtu. Reumapoli, naistenpoli, suupoli. Reumatologi, gynekelogi, endokrinologi. Salazopyrin, Prednisolon, Triptyl, Panacod. Röntgenkuvaus, varjoainekuvaus, uktraäänitukimus ja tähystys. Laparoskopia, laparotomia. Nukutus, puudutus, humautus. Kipu, itku ja oksennus.

27 nappia ja nappulaa päivässä oli ”ennätys”. Kourallinen aamiaiseksi ja loput kännykän hälytysten mukaan pitkin päivää. Turvotti, vitutti, pelotti ja ennen kaikkea sattui. Purentakisko suussa 24 h, rannetuki ja kortisonia peukaloihin ja leukaan, niin pystyi menemään töihin. Pari kertaa piti kuitenkin alistua ja hakea sairaslomaa päiväksi tai pariksi, kun käveleminen oli kivun takia lähes mahdotonta.

20130307-092526.jpg

Sitä se oli elämä lähes pari vuotta. Yli parikymppiseksi olin saanut elää haavoittumattomuuden harhaluulossa, sillä olin säästynyt urheiluvammoja lukuunottamatta kivulta ja sairauksilta. Sitten yhtäkkiä jossain tajuttiin, että tuo mimmi ei ole sairastanut oikeastaan ikinä mitään, joten annettaisko nyt sitten lapiolla, tai samontein kauhakuormaajalla.

Mitäkö diagnooseja sitten sain? No enpä paljoakaan. Ei löytynyt reumaa, ei colitista, crohnia, kihtiä, keliakiaa,borrelioosia eikä Ehlers Danlosia noin niin kuin muutaman tutkitun mainitakseni. Löytyi epäselvä von Willebrandt, endometrioosi, ylimääräinen kohtu ja hypermobiliteettisyndrooma. Eli ei juuri mitään. ”Olisiko stressiperäistä?” miettivät lääkärit.

Fysioterapiaa ja lääkkeitä. Siitä ne nivel- ja suolisto-oireet pikkuhiljaa alkoivat helpottaa ja lääkitystä pystyttiin purkaamaan. Endoa ja epämuodostumia hoidettiin operoimalla leikkaussalissa. Ilon hetki oli se, kun sain terveyskeskuslääkäriltä antibioottikuuria hakiessani vastata ensimmäisen kerran vuosiin kieltävästi kysymykseen ”syötkö tällä hetkellä jotain muita lääkkeitä?”

20130307-092736.jpg

Eli tavallaan loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta ei kuitenkaan. Pelko jäi kumppaniksi. Ensin se oli muutman vuoden läsnä päivittäin. Nykyään se hyökkää juuri tällä tavoin kuin tänään. Pienet asiat laukaisevat pelon ja yhtäkkiä olen täysin varma, että edessä on jälleen kipua ja koettelemuksia. Leukanivelen naksahdus, kipu peukalossa, kipu kasvoilla tai tietyssä kohti vatsaa saavat kaikki minut varpailleni ja karvat nousemaan pystyyn ahdistuksesta ja pelosta.

Tuo ajanjakso jätti muitakin sellaisia jälkiä mieleeni, joista haluaisin eroon. Yhtenä niistä ilmiö nimeltä lohtusyöminen, mutta se taitaakin olla jo ihan oma juttunsa se.

Minun piti kirjoittaa pelosta, mutta kirjoitin sairaskertomuksen. Ehkä se kuitenkin onnistuu kertomaan myös niistä tunteista joita sisälläni velloo. Vieläkin, vaikka olen jo kolmenkymmenenyhden. Ja ”silloin kun sairastin” (lainausmerkit siksi, että se on päässäni oma ajanjaksonsa) olin kuitenkin vasta 25. Keho ja mieli muistaa.

25

väsynyt oon odottamaan

numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan

kädet on kylmät, veri ei kierrä

ei tää kehoni kestä enää

se on 25, vasta 25

onko vielä toivoo?

jos lujasti tahtoo, kai vuodet meille vaihtuu

onhan vielä toivoo

kun lujasti tahtoo, vuodet meille vaihtuu

ne vaihtuu

väsynyt oon odottamaan

numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan

taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat

näetkö silmäni palavat

ei se mee vaan niin, ei se mee vaan niin

Stella, 25.

Mun soundtrack ”silloin”.


16 Comments
  • Nonna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Ehdin jo ajatella postausta lukiessani, että onko sinullakin reuma, miksei se ole tullut aiemmista postauksistasi ilmi? Huokaisin kuitenkin tavallaan helpotuksesta kun luin pidemmälle. 🙂

    Harmillistahan kaikki tuollainen sairastaminen on, varsinkin jos kivut tulee yhtäkkiä voimakkaina eikä tarkkaa diagnoosia välttämättä saa.

    Tsemppiä kuitenkin kovasti jatkoon! =)

  • fsquirrel
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Tekstisi todella iski minuun! Olen tässä (vasta) viikon elänyt pelossa, koska perus hammaslääkärikäynnillä löytyi kyhmy paikasta, missä sellaista ei pitäisi olla. Ei tullut mitään sanottua ääneen, lähetettiin vain jatkotutkimuksiin. Tuli muutama uneton yö, kun mietti, että mitä jos joutuukin syöpähoitoon, mitä jos joutuu leikkaukseen, miten menee opintojen, elämän, perheen kanssa… Tietämättömyys on kaikkein pahinta 🙁 Tuloksia röntgenistä tässä odotellaan…

  • riina
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Raamattu sanoo: täydellinen rakkaus karkoittaa kaiken pelon. Sekä: Jumala on rakkaus.

  • nata
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    täytin tänään 25.

  • Minna
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Oli mukavaa lukea tällainen henkilökohtaisempi postaus :)Kiitos, kun uskalsit jakaa.

  • Saara
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Veera

    Ymmärrän sun fiilikset ja itse on tehnyt välillä mieli mennä sinne lääkärille ja lausua pari runoa (sen sijaan että kertoisin taas ne oireet ja koska alkoi ja mitä sitten) ja vaikka kävellä saman tien ulos. Ne runot on nämä, molemmat ihanaa Eeva Kilpeä;

    ”Ikään kuin minussa olisi oltava

    tämä määrä kipua,

    jollei sielussa niin ruumiissa,

    jollei lavassa niin kyljessä,

    jollei sydänalassa niin polvissa.

    Heikkous elää minussa urheasti

    ja taistelee olemassaolostaan.

    Kukaties se on koskaan-kokeilematon vaihtoehto,

    toinen laji elämää, jonka me olemme tehokkuudessamme runnoneet syrjään,

    herkkä, hellä olemassaolon muoto,

    joka itkee meissä.”

    ”Lääkäreiltä minä odotan enää nimeä taudilleni.

    -Sellaista tautia kuin teidän

    ei ole olemassakaan,

    sanoi ensimmäinen.

    -Jos ihmistä joka paikkaan koskee,

    sanoi toinen, häntä ei vaivaa mikään.

    -Mitä tämä on? Koskee sinne, koskee tänne, jokin raja täytyy olla. Kaikki on luetteloitu, sanoi sosiaalihoitaja.

    Ehkei ole minuakaan.

    Kannan persoonatta tätä kipujeni rinkkaa,

    kiskon asvaltilla rekeä

    täynnä omia särkeviä luitani

    suuntaan jonne ne eivät halua seurata.

    -Yritä tottua siihen, sanoi ystävä,

    alistua todennäköisyyteen että tilasi aina vain pahenee,

    luopua toivosta että saisit apua

    ja hyväksyä mahdollisuus että elät kauan.”

    Kiva kun jaksoit kirjoittaa tämän, ikävää että jouduit sen tekemään.

  • Elli76
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Fiiliksesi kuulostavat tutuilta. Ne saivat ajatuksissa palaamaan liki kuuden vuoden taa, jolloin jouduin neurologiselta osastolta soittamaan äidilleni: ”äiti, mulla epäillään aivokasvainta/ pahaa epilepsiaa/ reikää sydämessä. Sittemmin oireet paljastuivat paykofyysisiksi, rankan elämäntilanteen aiheuttamiksi.

    Mutta silti, aina, kun päätä särkee pidempään tietyllä tavalla tai huimaa, alan miettiä, entä jos…

    Toivon, että oireilullesi saadaan onnellinen loppu.

    T. Borrelioosin sairastanut fibromyalgikko

  • Käyttäjä600
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Joskus kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa samanlaisia oireita. Kävin vuosikausia vatsantähystyksissä, reumakokeissa ym. kunnes vihdoin viime syksynä alkoivat palaset loksahdella kohdalleen ja löytyi Wilsonin syndrooma, eräs kilpirauhasen vajaatoimintaan muoto.

  • Heini
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kovan prässin läpi olet mennyt. Täällä näyttöjen toisessa päässä kaikki toivoo, ettei tuo peukalon vihoittelu ole tällä kertaa mitään vakavaa.

    Olipa osuva tuo Stellan biisi sun tuntoihin. Itsekin Stellaa olen kuunnellut todella paljon.

  • miijamarya
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    pysähytti. toivon hyviä,kivuttomia,onnellisia päiviä. <3

  • Fifi
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Voihan kurja. Itse käyn läpi vastaavaa lekurikierrettä, kun toinen puoli kroppaa sattuu ranteesta olkapäähän ja ohimolta kaulansivua hartiaan. Röntgeneissä ja hermoratatutkimuksissa on saanut rampata, purentakiskot on tulossa. Mutta silti, lopulta oon aina sitä mieltä, että vaikka tieto lisää tuskaa, niin hyvä että tutkitaan. Liian usein kuulee surullisia tarinoita niistä, jotka on saanut vaan käsien levittelyä.

    Tsemppiä.

  • .eeva
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Kiitos aidosta ”vertaistuesta”. Pelko pysäyttää, jos kipu ei sitä tee. Itsellä fyysistä ja (psyykkistäkin) kaaosta aiheutti puutumiset, joihin kraniosakraaliterapia toi suuren helpotuksen ja huojennuksen. Monille vieras terapiamuoto, joka ei ole mitään hörhöilyä, mutta auttanut montaa ihmistä, jopa niitä, joihin muut hoidot eivät ole tehonneet! 🙂 Tekijöissä tietysti eroa, mutta suosittelen.

  • thelma
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Täältä löytyy samantapaisia kokemuksia, vaikka kärsinkin ihan erilaisista oireista. Se on oikeesti jännä, miten paljon jatkuva fyysinen kipu kuluttaa. Tuntuu että se kipu sairastuttaa myös pääkopan ja psyyke alkaa pettää. En muista koska viimeksi olisi ollu sellainen päivä, ettei tuntisi mitään fyysistä kipua. Ehkä vielä joskus!

    Toivottavasti vaivat ja kivut pysyvät sulla poissa! 🙂

  • JohannaKoo
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    <3 <3 <3

  • Mari
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Aah ne kiskot, ne teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.. Eikä sun työskään ollu tuolloin ihan sitä helpointa :/

  • Anne
    Posted at 00:00h, 30 marraskuun Vastaa

    Huh, rankka ajanjakso tosiaan. Onneksi nyt on paremmin!

    Jos jossain vaiheessa tulee eteen mystisiä oireita, niin suosittelen käymään myös homeopaatilla. Myös.

Post A Comment