13.01.2018 Miksi aina pelkää, että tyynen kauden jälkeen nousee kamala myrsky?
Kirjoitin masennus-postauksessa siitä, että multa puuttuu haaveet. Se on ollut jo pitkään epämukavuutta aiheuttanut asia mielessäni. En tiedä mitä haluaisin elämältä. Pysyä vai irrottautua. Valitako pysyvyys vai vaihtelu. Näennäinen turva vai epävarma vapaus. Mennä oikealle vai vasemmalle. Sulkea ovia vai avata.
Vuodet vierii, aikarajat menvät umpeen. Tiettyihin risteyksiin ei enää voi peruuttaa. Hölmöjä ympäripyöreyksiä, mutta pätevät moniin asioihin. Pitkään on ollut tyyntä. Tai oikeastaan yllättäviä myötätuulen puuskia sunnasta jota ei itse ole osannut edes toivoa.
Vaikka monissa asioissa olen oppinut ajattelemaan paljon positiivisemmin kuin joskus ennen, niin siitä ajatuksesta en pääse yli, että hyvän kauden jälkeen seuraa aina joku hurrikaani. Pitäisi osata ottaa rennosti ja nauttia hetki tylsyydestä ja tuulettomuudesta, mutta mielessäni näen jo myrskyn.
Tällä hetkellä myrskyvaroitusta on taas aiheuttanut vanhat sairastumisen pelkoa aiheuttavat triggerit. Vasen peukalonivel on kipuillut jo viikkoja. Se, jos mikä on minun kirjoissani pelottavaa. Siihen kun yhdistyy viime päivinä ilmaantunut jumitus päätä käännellessä ja ajoittaiset epämiellyttävät tuntemukset leukanivelessä, niin muistot viekin taas vinhaa vauhtia viime vuosikymmenelle.
Järki sanoo, ettei näillä kaikilla asioilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta kehoon jäänyt muistijälki lietsoo pelkoa. Päätinkin nyt rauhoittaa näiden aioiden osalta mieleni heti alkuunsa ja varasin ensi viikoksi ajan lääkärille. Haluan sanoa pelkoni ja sitä aiheuttavat menneet asiat ääneen ja toivon saavani jotain rauhoittavia lausuntoja. Ehkä tämä on nyt vain mielen ja ruumiin yhteispeliä. Mieli siellä peukalossa kenties vain kipuilee.
neulehousut – Marc O’Polo / pusero ja takki – KappAhl XLNT (saatu) / kengät – Wonders, Zio (saatu) / korvikset – H&M
Huomasin tänään, että punaiseen takkiin pukeutuminen saa oloni tuntumaan jotenkin maagisesti todellisuutta pirteämmältä. Pienillä asioilla sitä voi joskus itseään hieman huijata.
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMukavaa viikonloppua ☺️
Vierailija
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKiitos avoimesta ajatusten jakamisesta.
Nyt pitäis nopeasti päästä aurinkoon! Ei Suomen talvi ole tarkoitettu ihmisille. Eihän siitä voi selvitä ilman, että ajatukset kääntyy negatiiviseen. Ihminen tarvii valoa! D-vitamiinia voi ottaa purkista ja se ehkä vähän auttaa mutta parasta ois katkaista pitkä pimeä kausi viettämällä aikaa auringossa ja iloisten ihmisten kans. Suomessa melkein kaikki on talvella jotenkin masentavaa seuraa. Jos et nyt pääse pois Suomesta niin koita jaksaa vielä muutama viikko kunnes kevät koittaa.
Jos tulee pelko mieliala niin kokeile meditointia. En ole seurannut sinun blogia juurikaan aiemmin joten en tiedä oletko jo kokeillut meditointia. Jos et niin aloita vaikka jonkin appsin avulla. Kuten Calm. Auttaa fokusoitumaan tähän hetkeen. Ettet liika mieti menneitä ja murehdi tulevia. Kun liika ajattelu taakse ja eteenpäin ei paranna tätä hetkeä. Kannattaa ainakin kokeilla.
talviuni
Posted at 00:00h, 30 marraskuun”Ei Suomen talvi ole tarkoitettu ihmisille. ” Voi hyvä Luoja mikä väittämä. Minä ainakin tunnen lukuisia ihmisiä, jotka nauttivat nimenomaan talvesta. Iloisiakin ovat. Ehkä he ymmärtävät, että se oma pää on mukana kaikkialla ja osaavat nauttia hetkestä.
Oma kokemus talviväsymyksestä on se, että ihan reipas d-vitamiinilisä ja liikunta auttavat. Ja molemmat pitää aloittaa ennakolta jo syksyllä, mikäli taipumusta pimeän vuodenajan väsymykseen. Liikunta tosin kannattaisi olla mukana elossa koko ajan. Ja kun se aurinkolomalle lennähtäminen ei ole kaikille vaihtoehto, niin turha lisätä stressiä märehtimällä sitä, jos sinne ei esim. työasioiden, rahanpuutteen pääse.
HappyEnd
Posted at 00:00h, 30 marraskuunKiitos taas avoimesta postauksesta. Tuo lause kyvyttömättömyydestä haaveilla kolahti erityisesti, saman piirteen ole havainnut itsessänikin. Koskaan en ole saanut mitään masennusdiagnoosia vaikka joitakin vuosia sitten apua yritinkin hakea mutta taidan olla ollut enemmän tai vähemmän masentunut, tai mitä lie, aina. Tietyn ”jähmeyden” kanssa olen oppinut elämään mutta juuri tuo täydellinen kyvyttömyys haaveilla ja siihen kai liittyvä arvottomuuden tunne (mikään hyvä ei kuulu minulle) tekee surulliseksi. Miten oppia haaveilemaan?
Toivottavasti sinulla terveyshuolet osoittautuvat vääräksi hälytykseksi, voi hyvin!
koo
Posted at 00:00h, 30 marraskuunMinuakin on pitkään vaivannut ajatus siitä, ettei minulla oikeastaan ole isoja haaveita tai tavoitteita, vaikka tosi moni asia kiinnostaa minua. Ahdisti, kun en osannut vastata ihmisille (ja itselleni) mitä tavoittelen uralta ja miksi treenaan aktiivisesti, kun en kuitenkaan haaveile maratoneista tai kisalavoista. Vasta vähän aikaa sitten aloin ymmärtämään, etten minä taida olla kovin tavoitehakuinen ihminen vaan paremminkin elämyshakuinen. Tämä havainto helpotti (ainakin toistaiseksi) sitä tuskaa, kun tunsin olevani aika tuuliajolla tähän asti. Minua kiinnostaa kokeilla eri asioita ja katsoa miellyttääkö se itse tekeminen minua ilman, että sillä tekemisellä olisi välttämättä mitään erityistä tavoitetta. Kliseisesti sanottuna: ei se päämäärä, vaan se matka.
koo
Posted at 00:00h, 30 marraskuunHalusin vielä täydentää kommenttiani. Itsekin olen luonteeltani hieman melankolinen, ja välillä on ollut masennus-kausiakin. Sitä taustaa vasten uskon ymmärtäväni miten ihminen voi kaivata sitä, että elämässä olisi haaveita. Kun kaikki on harmaata, niin sitä kaipaisi edes jotain mihin tarttua. Minun kohdalla kuitenkin kävi niin, että hyvinvointiani lisäsi kun ymmärsin, ettei minulla tarvitse olla aina suuria haaveita tai tavoitteita.