15.01.2012

Posted at 22:26h in Yleinen by
0 Likes

Tajuttomat tissit. Mahottomat melonit. Pahaiset puskurit. Kauheat kannut. Pulleat purjeet. Just ne. Raivostuttavat, hillittömän rasvakasan päällystämät maitorauhaset jotka roikkuvat nahkapusseissaan tuossa etumuksessa. Ai että mitä niistä? No ne ovat jo pitkän aikaa kalvaneet mun mieltä, hankaloittaneet elämää, aiheuttanet kipua ja suoraan sanottuna v******neet aika raskaasti. Ja nyt tällä viikolla jotenkin katkesi kamelin selkä, tai tarkemmin ottaen tämän pyllerön niska.

Mun päätä oli särkenyt jo muutaman päivän, kaulan kaikki lihakset olivat ihan totaalisen kosketusarat ja rintarangan lukot haittasivat jopa hengitystä. Keskiviikko aamuna huonosti nukutun yön jälkeen herätessä päänsärky oli jo sitä luokkaa, etten päässyt edes töihin. Päädyin nakkaamaan naamaani normin särkylääkkeen lisäksi yhden opamoxin (rauhoittava), joka sitten toimi kuin häkä ja relaksoi koko eukon siinä määrin, että pystyin myöhemmin päivällä alkaa venyttelemään ja hieromaan niskaa ja hartioitani ilman karmeaa kipua ja huonoa oloa.

Siinä sitten nukuttuani yhden kokonaisen arkipäivän pehmeässä lääkeillä aikaansaadussa pilvessä tajusin, että nyt on hommat menneet liian pitkälle. Tajusin, että mun on nyt ihan oikeasti alettava kaikin mahdollisin keinoin taistelemaan näitä mega boobsejani ja niiden vaikutuksia vastaan. Olen aivan liian kauan vältellyt säännöllistä liikuntaa ja suurin syy siihen välttelyyn on ollut juurikin nämä saakelin tissit. Mutta niin inhottavalta kuin urheiluhommat näiden säkkien kanssa tuntuvatkin, niin liikunta on juuri se ainoa ase (hyvien ja tukevien liivien lisäksi ja se homma on jo hoidossa), jolla voin koittaa minimoida H-kuppini aiheuttamaa harmia ja yrittää pitää itseni työkykyisenä ja järjissäni.

Niinpä suuntasin askeleeni tänään läheiselle kuntosalille, jossa oli avoimien ovien päivä, kerroin tutulle jumppaohjaajalle rehellisesti ongelmistani ja siitä kuinka suuri kynnys minulle on liikunnan suhteen viime vuosien aikana kasvanut. Sain riittävästi ymmärrystä ja tsemppausta ja vinkkejä esim. mitkä tunnit voisivat sopia minulle, jotta allekirjoittaa täräytin sopparin ja liityin Lady Linen jäseneksi.

Porin Lady Line on itselleni tuttu paikka jo aikojen takaa, sillä olin siellä jäsenenä reilun parin vuoden ajan lopetettuani lentopallon pelaamisen vuosikausia sitten ja tykkäsin paikasta kovasti. Säännöllinen kuntoilu loppui sitten selvittämättömän lähes pari vuotta kestäneen niveloireilun ja sen aiheuttamien kipujen vuoksi ja sen jälkeen on säännöllisen liikunnan ujuttaminen elämääni käynyt vuosi vuodelta vaikeammaksi. Mutta nyt mä päätin myöntää pelkoni ja ongelmani, tarttua niitä sarvista ja aloittaa varovaisesti matkan kohti tavoitteitani.

Ja mitäkö ne tavoitteet sitten ovat?

  • saada säännöllinen liikunta takaisin osaksi elämääni
  • oppia pitämään parempaa huolta selästä, hartioista ym. tissiparoista kärsivistä paikoista
  • yleinen kunnon kohottaminen

Nyt kaikki tietenkin miettii, että miksi ihmeessä minä ylipainoinen pyllerö en listannut tavoitteisiini laihtumista. No minäpä kerron. En halua lähestyä tätä asiaa laihdutuskärki edellä, sillä en halua vahingossakaan luoda itselleni mielikuvaa, jonka mukaan hyvinvointia voisi mitata muka nimenomaan painolla. Haluan keskittyä tavoittelemaan hyvää, energistä ja kivutonta oloa. Toki noita edellä mainittuja tavoitellessa myös painon muutos on hyvin paljon mahdollista, mutta en halua tehdä vaa’asta pääasiallista vastustani. Haluan tuntea onnistumisen ja hyvän olon tunteita mitattuna muuten kuin kiloissa. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Pelkkä laihtuminen ei useinkaan ole se järkevin tavoite kenellekään. Sitä sokeasti tavoitellessa, kun on vaarana myöskin totaalinen harhaan astuminen. Niin sanotusti ojasta allikkoon. Itse olen joskus ollut siellä ”allikossa”. Menneistä edes hieman viisastuneena haluankin siis tavoitteideni olevan ennemminkin sellaisia pieniä muutoksia tavoissani ja tekemisissäni jotka tekevät olostani kokonaisvaltaisesti paremman, putosipa siinä sivussa kiloja tai ei.

Liityin siis tosiaan Lady Linen jäseneksi ja olen nyt tämän päivän kerännyt rohkeutta suunnatakseni huomenna sinne tähän erään ensimmäistä kertaa. Myöhemmin tulen saamaan apua myös Lady Linen ammattilaisilta, sillä kehittelemme jonkinmoista yhteistyötä henkilökohtaisen valmennuksen saralla. Maksan siis ihan itse jäsenyydestäni, mutta tulen saamaan veloituksetta henkilökohtaisen valmentajan neuvoja ja ruoskintaa, kunhan mietimme yhdessä niistä sopivan kokonaisuuden.

Ajatuksenani olisi pyytää valmentajalta apua nimenomaan siihen, että löytäisimme minulle ja ongelma-alueilleni sopivia treenimuotoja ja tarkoituksena olisi sitten jakaa ammattilaiselta saamaani viisautta myös täällä blogissa, jotta siitä voisi kenties joku muukin kaltaiseni tissevä pyllerö, tai tissevä ei-pyllerö, hyötyä. Ja miksei toki muutkin. Mutta itsellä nyt tuo motivaation ja kiinonstuksen kärki löytyy tosiaan tuosta puskuriprobleemasta, joten sen asian ehdoilla ja vaatimuksilla tässä varmasti tullaan monessakin kohtaa menemään.

Miltäs mun suunnitelmat kuulostaa?


14.01.2012

Posted at 18:00h in Yleinen by
0 Likes

Kippis! Eilen illalla kilisteltiin mukeja radiokanava Eazy 101:n lanseerauksen kunniaksi Porin Bar Kinossa. Iltaan kuului livemusaa, kaverien kanssa hengailua, uusiin ”työkavereihin” tutustumista ja radiokonkarien neuvoja ja tsemppausta meille keltanokille.

Kaikilla muilla tavoin kiva ilta, paitsi, että onnistuin heti alkuillasta pudottamaan pienen Hello Kitty -kukkaroni käsilaukusta ilmeisesti kameraa sieltä kaivaessani. Kukkaron löytäjällä on vissiin ollut rahapula, kun ei ollut vaivautunut viemään löytöänsä narikkaan. Onneksi ei ollut mitään kortteja mukana, joten menetys oli vain 35 € ja söpö Kitty -kukkaro. Rahan puute ei kuitenkaan tällä reissulla paljoa haitannut, siitä drinksuliput pitivät huolen.

En ole koskaan ollut mikään rapin ystävä, mutta kekkereissä esiintymässä ollut todella lahjakas rap-lupaus, 17-vuotias Noah Kin kyllä lumosi minutkin letkeällä musallaan ja notkealla ulosannillaan (ja toki hieman myös söpöllä ulkomuodollaan). Eli kylläpä pisti teinipoika tämänkin tätin pyllyn heilumaan! Noah Kinin musaan voi käydä tutustumassa hänen Suncloud-sivullaan.

Juhlin perse kimallellen henkkamaukan alesta kympillä löytyneessä kultaisessa paljettihameessa. Hamosen kaveriksi pääsivät Sokoksen Kaiio-merkin maltillinen musta pusero (sama oli aiemmin esillä valkoisena), Youth Vs. Futuren kultainen sulkakoru, tilanteesta kuin tilanteesta pelastavat Bronxin peeptoe-korkonilkkurit ja samalla tavalla toimiva Dieselin niitti-clutch, joka oli ehdottomasti yksi viime vuoden  parhaita asustehankintoja. Tykkäsin asusta loppujen lopuksi ihan hurjasti, vaikka kultainen paljettikimallus onkin ihan uutta vaatekaapissani. Jopa muru huomautti, että ”ethän sä normaalisti käytä kultaa”. No nykyään käytän! Ja vieläpä ihan sujuvasti.

Kokonaisuus päätyneekin siis ”asut jotka täytyy pitää mielessä bileitä edeltäviä asukriisejä ajatellen” -listalleni. Se lista taitaa nimittäin tällä hetkellä koostua pelkästään muutamasta tasaisen varmasta mustasta mekosta, joten on hyvä saada vähän vaihtoehtojakin hätätilanteisiin.

Ihana ystäväni ja Sovituskopin juontajaparini Emma-Kaisa oli käsittämättömän kuuma kissa vihreässä mekossaan ja leiskuvan punaisessa tukassaan. I like!

Ja kuinka monet korkkarit minä olen näiden Bronxienkin jälkeen jo ehtinyt hankkia, mutta edelleen nämä voittavat muut vaihtoehdot melko usein lähes 6-0. Eilen jopa yksi mies älysi kehua kenkiäni mageiksi!

Joku taisikin kommenttiboksissa jo kysellä Eazyn kuuluvuusalueesta, joten tiedustelin sitä eilen firman TJ:lta. Vastaus oli, että tällä hetkellä kantavuus on n. 20-30 km Porista, mutta sekin riippuu toki hieman maastosta ja kelistä. Mutta ainakin siis Porin lisäksi ainakin Luvia, Harjavalta, Nakkila ja Pomarkku pitäisi olla kantaman sisällä.

Mutta kuten jo aiemminkin kerroin, niin Eazy kuuluu netin kautta näppärästi missä tahansa päin Suomea. Ja keskiviikkoisin klo 18 luvassa siis mun ja Emma-Kaisan Sovituskoppi!


13.01.2012

Posted at 10:27h in Yleinen by
0 Likes

Tuskailin marraskuun lopussa erinäisten juhlapukeutumisongelmien kanssa ja mietin esimerkiksi sitä millaiset sukkahousut laittaisin mustan mekon kaveriksi näin talvisaikaan. Nyt kun Elviira kävi sitten kommenttiboksissa kysymässä, että millaisiin deniereihin mahdoin päätyä, tajusin, etten ollut edes postannut joulukuista hääasuani niitä kimpunmetsästyskuvia kummemmin. Eli tässä siis pukeutumisstressaamisen lopputulos..

Eihän se homma sitten mennyt ihan sillä tavalla kun olin pienessä mielessäni miettinyt. Oli tarkoitus ehtiä vielä ennen reissuun lähtöä (häät olivat siis Helsingissä) ehtiä sovittamaan tuo mekko testaten sitä muutamien eri kenkien ja korujen kanssa, jotta saisin selville mikä koltun kanssa parhaiten passaa. Just joo… Taas oli joku tuhat ylimääräistä rautaa tulessa ne edeltävät päivät ja lähdin sitten perinteisesti siten, että vielä 20 minsaa ennen bussin lähtöä koitin epätoivoisesti paiskoa tarvittavia kamoja kassiin. Eli se siitä testailusta ja tuumimisesta. Miksi valmistautua koskaan huolella, kun viime tingassakin onnistuu joten kuten..

Alla oleva kuva kertoo sitten miltä loppujen lopuksi näytin ennen kirkkoon astelua tuulen tuivertaessa tukkaa reilun 10 m/s voimalla. Kutsussa oli mainittu, että kirkosta on juhlapaikalle n. 10 min kävelymatka ja kehotettiin ottamaan asia huomioon jalkinevalinnassa. No minä törppö en tietenkään ajatellut sitä alustaa sen enempää, vaan päättelin vain, että matalakorkoiset nilkkurit käyvät hyvin. Ovat siistit ja jaksan kävellä niillä hyvin.

Mutta mitenkäs suu ja nilkat sitten pistettiinkään, kun vastassa oli Suomenlinnan todella petolliset mukulakivikadut! Kieli oli keskellä suuta ja nilkat oli aika ajoin melkoisilla mutkilla. Olisin voinut varmaan lukea ohjeistusta astetta tarkemminkin. En suinkaan ollut ainoa koroilla kirkolta juhliin kärsinyt nainen, mutta iso osa oli kyllä tajunnut varautua tepasteluun ihan matalilla ja järkevillä kengillä. Minä sipsuttelin katse tiukasti kadussa, nurmikon reunoilta aina hetkellistä pelastusta hakien ja kavaljeerin käsivarteen tukeutuen. Huhhuh.

 

Minä ja löysät nilkkani + korot + silloin vielä baariturman jäljiltä kipeä polvi + ärhäkkä mukulakivetys = totaalisen kamala yhtälö. Hengissä kuitenkin selvittiin kuin ihmeen kaupalla ja juhlista poistuessa oli taas skumpasta ja sidukasta haettu ihan uudenlaista rohkeutta haastavan maaston kohtaamiseen, joten paluumatka lautalle sujui koroista huolimatta melkein kuin siivillä. 😀

Tuosta kuvan takista muuten sen verran, että kyseinen siisti aikuistakki löytyi 14 eurolla kirpputorilta. Ei mitenkään paha hinta lähes käyttämättömän näköisestä villakangastakista. Materiaali on 70 % angoraa ja 30 % villaa. Ei ehkä sellainen kaikista omimman näköinen vaate, mutta mielestäni varsin sopiva mekon kaveriksi tuollaiseen juhlavampaan tilanteeseen. Eli melko hyvä löytö, sanoisin.

 

Lämmikkeenä hihattoman mekon paljaiksi jättämille hartioille minulla oli sitten loppujen lopuksi synkästi musta uusi, juuri paketista kiskottu siro kashmirneuletakki jonka mamma tilasi minulle lahjaksi. Neuletta ei tietenkään kuvassa näy sillä kuten näette ämmä käy ihan kuumana tanssilattialla, ei siinä paljoa villatakkeja tarvita! Väripilkuksi miettimäni punaiset korkkarit näyttivät loppujen lopuksi juuri lähdön hetkellä mielestäni jotenkin liian pornolta ja sen sekä murun mielipiteen vuoksi vaihdoin kenkäpussiin pikaisesti nuo mustat peep toet.

Sukkahousuja mietiskelin tosiaan täällä bloginkin puolella, että mitä väriä ja minkä paksuiset, kun en ollut aiemmin ollut muissa kuin kesähäissä, jolloin jalkaan on aina päätynyt vaaleaa ja mahdollisimman vähän denierejä. Päädyin sitten mamman neuvojen mukaisesti ohuisiin mustiin 15 Den sukkahousuihin (tai stay upit ne kyllä oli, kun sellaisia sattui olemaan kaapissa valmiina). Vaikka se väri ei lämmitykseen vaikutakaan, niin jotenkin vaan vaaleat sukkikset tuntuivat liian paljastavilta ja kesäisiltä joulukuun alun harmauteen ja viimaan.

En kyllä voi sanoa kauheasti diggailevani tuollaisia vähäisiä denierejä mustana, ne kun näyttää mun silmään jotenkin niin ysäriltä jostain syyst. Mutta aina ei mee oma mieltymys etikettien kanssa täysin yksiin. Ja siis etiketin mukaanhan häävieraan sukkahousut ovat ohuet. Eli ajattelin sitten noiden sukkien kanssa  olevan vähän sama homma kuin meidän auton kanssa, joka on sininen ja koitin sen hankkimista siksi vastustaa. Muru totesi vaan, että ”sä oot sen auton sisällä, et sä nää sieltä minkä värinen se on”. Hyvä pointti, I must say. Keskityin siis ysärisäärieni tuijottelun sijaan meneviin muuvsseihin tanssilattialla.

Aika värittömänä ja hieman kenties synkkänäkin tuli siis nuo häät juhlittua, mutta lohdutuksekseni saatoin todeta, että en suinkaan ollut juhlien ainoa synkistelijä. Sulauduin joukkoon varsin hyvin.

Korujen osalta tuli koettua pieniä kauhun hetkiä, kun kesken juhlien huomasin toisen korvakoruni puuttuvan. Olin saada sydänkohtauksen ja pillahtaa itkuun. Kyseessä oli siis äidiltäni yo-lahjaksi saadun Avaruushopea-setin roikkuvat hopeakorvikset. Kyseisiä Wecströmin Lapponialle suunnittelemia korvakoruja ei ole ilmeisesti valmistettu enää vuosikymmeniin joten tuollaisen 70-luvun alusta kotoisin olevan aarteen hukkaaminen olisi ollut todella ikävää.

Haravoitiin siinä sitten lattioita ja pari tyttöä ehti jo kompata pihamaatakin kauheassa myrskyssä, kunnes tajusin kääntyä bestmanin puoleen, josko hän voisi kuuluttaa kadonneesta korusta. Ennen kuin ehdin edes värisevällä äänellä lausutun pyyntöni loppuun saakka, kaivoi herra jo jotain kiiltävää povitaskustaan. Joku vieras oli löytänyt korun ja kiikuttanut sen parhaan miehen hoiviin juuri hetkeä aiemmin. Huuuuuh! Mikä helpotuksen huokaus! Nyt korvakoru onkin sitten ollut hetken aikaa kultaseppä Lindroosin hoivissa, jotta hän taikoo uuden tapin ja korvakorun takaosan hukkuneiden tilalle. Oli siis käynyt niin ikävästi, että 40 vuotta oli tehnyt tehtävänsä ja korvakorun ohut hopeinen tappi oli yksinkertaisesti napsahtanut juuresta poikki. Liekö ollut liian villit tanssikuviot neidillä vai mitä olen riehunut. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja rakkaat korut ovat edelleen tallessa.

Jotta sillä tavalla rankaistiin taas näppäimistöä yhden hätäisesti niskaan heitetyn hääjuhla-asun tiimoilta. Välillä sitä kyllä tuntee itsensä melko pöhköksi sepustaessaan rivi tolkulla aiheista ”miksi juuri nämä sukkahousut”, ”millainen oloni oli tässä mekossa” jne. Toivottavasti viihdytti ja hyödytti edes yhtä ihmistä ruudun sillä puolen. 😀

Tämän stoorin opetukset olivat siis seuraavat:

  1. Ei koskaan korkokenkiä Suomenlinnan mukulakivikaduille
  2. Etiketti ei aina kohtaa omien mieltymysten kanssa, mutta juhlissa on onneksi parempaakin tekemistä kuin inhota omia sukkahousuja
  3. Bestman on todellakin best man