Voi nyt sössönsöö, kun meinaan täällä ihan herkistellä. Olen nimittäin saanut parin viime päivän aikana eri kanavissa tosi monta viestiä, joiden kirjoittavat kertovat mun blogin olleen heille rohkaiseva. Sitä kun aina toisinaan miettii, että "niin kuin näistä mun rättikuvista ja lätinöistä olis kenellekään mitään iloa", niin sitten joku tulee ja kertoo, että uskaltautui ostamaan elämänsä ekat bikinit mun kirjoitusten kannustamana. Tai että mun blogin lukeminen on saanut uskomaan, ettei pluskokoisen (tai kenenkään muunkaan) tarvitse pukeutua säkkeihin ja piilotella vartalonsa osia. 

Että jos mä mietin onko tässä 10 vuoden mittaisessa blogiprojektissa ollut mitään järkeä ja iloa kenellekään, niin lainaanpa omaa FB-statustani: "Yksikin ihminen, joka kertoo mun blogin auttaneen häntä hyväksymään itsensä ja rohkaissut pukeutumaan oman mielen mukaan piittaamatta muiden mielipiteistä, tekee puuhasta tärkeetä ja arvokasta."

Ja kun nyt tuohon 10 vuoteen viittasin, niin se kuulkaa tulee täyteen ihan näinä päivinä. En tarkkaa päivämäärää ekalle postaukselle muista, mutta jossain tässä maaliskuun 20. päivän tienoilla se oli vuonna 2007. Siitä saakka on tyyliä metsästetty yhtäjaksoisesti ilman kummempia taukoja. Että pienet sille! Ihan mahtavaa, että ruudun sillä puolen on monia, jotka on pysynyt matkassa jo vuosia. 

Mietin alkuvuodesta kovasti, että pitäiskö näitä blogin pyöreitä vuosia oikein kunnolla juhlistaa. Järkätä huikeet kemut. Mut sit mulle tuli kuitenkin sellainen olo, et pitäis olla jotenkin "isompi blogistara" ja menestyneempi, että sitä kannattais juhlistaa. Mikä on toki ihan hölmö ajatus. Ihan yhtäläillahan se blogin 10 vuotta on totta olipa lukijoita kymmenen vai sata tuhatta.

Päädyin nyt kuitenkin siihen, että mä en vaan taida olla luonteeltani sellainen ihminen, että osaisin tästä hirmuista juhlahumua repiä. Mutta kyllä tässä varmaan yksi jääkaapissa lojuva shampanja täytyy asian kunniaksi avata. Sillä olen mä oikeesti tosi iloinen ja ylpeä tästä blogitaipaleesta. 

Mun on tosi vaikea kuvitella millaista mun elämä olis, jos en olisi koskaan tätä blogia perustanut. Ihan hirmuisen moni juttu olisi jäänyt kokematta ja tosi monta työtä saamatta. Vaikka blogi ei olekaan koskaan ollut mulle kokopäivätyö, niin mulla ollut kuitenkin paljon erilaisia projekteja, joiden toteutumiseen bloggaaminen on vaikuttanut.

En mä olisi taas tänä viikonloppuna Olympuksen hommissa, jos en olisi kuusi vuotta sitten saanut bloggaajan ominaisuudessa kutsua heidän tapahtumaansa ja sitä kautta tutustunut yrityksen ihmisiin. Ilman tätä blogia mä en olis päässyt mukaan talk showhun, en olis tehnyt radio-ohjelmaa enkä varmaan päätynyt myöskään plussamallina muotinäytöksiin. Ilman tätä blogia mä en myöskään olisi sunnuntaina suuntamassa puhujakeikalle kertomaan bloggaamisesta. 

Jos blogia ei olisi koskaan ollutkaan, mä en myöskään olisi tänään käynyt illallisella yhden parhaan ystäväni ja hänen poikansa kanssa, sillä ilman blogia en olisi koskaan edes tutustunut koko ihmiseen. Ilman tätä blogia olisi myös monet maailman parhaat kemut jääneet juhlimatta ja monen monta lasillista skumppaa juomatta. Ja se jos mikä olis kyllä harmi! 😀

housut – Foggy / t-paita – Esprit / trikootakki – Cream / kengät – Ten Points / korvikset – Aarikka (saatu)

Ilman tätä blogia, mä en varmaankaan enää osais oikein ollakaan. Joten vaikka on kokonainen vuosikymmen täynnä, niin homma jatkuu edelleen!


Olipas taas ihan hurjan kiva päivä Ratsulan muotinäytöksessä pyöriessä! Nyt sitten odottaa kassi taas pakkaamistaan, koska suuntaan aamulla pariksi päiväksi töihin Helsinkiin. Perjantai ja lauantai menee Kuva ja Kamera  -messuilla Olympuksen osastolla kameroita esittelemässä. 

Aamuisen muodonmuutoksen väsyneestä finnihirviöstä supermalliksi, muotinäytöspäivän tunnelmia ja asuja voi kurkkia tästä videosta. Joka siis kotoisin mun Instagramin My Storystä ja siksi video on pystymallinen.

Mikäli saan taas muotinäytöskuvia käsiini ja luvan niitä julkaista, niin laitan niitä toki tänne blogiinkin!

 

 

 

 


Minulta on tosi usein kysytty esimerkiksi erilaisissa haastatteluissa, mutta myös muissa yhteyksissä, että "miten sulla on niin hyvä itsetunto". Kysymyksellä on siis viitattu lähinnä ulkonäköseikkoihin ja se on ollut rivien välistä puettavissa muotoon "miten on mahdollista, että tykkäät omasta ulkonäöstäsi, vaikka olet tuon kokoinen (ja näköinen)". Joka kerta mä aina ihmettelen kysymystä, kun mun mielestä paljon tärkeämpää olisi esittää puolestaan kaikille itseään dissaaville ja omasta kehostaan ja ulkonäöstään rumasti puhuville kysymys, että "miksi sun itsetunto on huono ja miksi et pidä itsestäsi?". Siinä sitä on paljon enemmän pohtimisen paikka kuin siinä, että miksi joku tykkää itsestään. 

Toki oma minäkuva on vuosien varrella pohdituttanut itseänikin ja olen koittanut analysoida oman itsetuntoni "syvintä olemusta". Kun kyllähän se välillä pistää mietityttämään, että miksi etenkin naisten keskuudessa tuntuu olevan hyvin yleistä puhua omasta vartalosta ja ulkonäöstä rumasti ja sitä tarpeeksi kuultuaan alkaa ihmettelemään, että pitäiskö tässä nyt itsekin vähän edes "älytä"  yökötellä vatsamakkaroitaan. Että oisko se jotenkin normaalimpaa kuin omat ajatukseni, joiden mukaan olen omissa silmissäni oikein jees.

"Omissa silmissäni", siinä ne oli ne avainsanat. Mä olen realisti ja tiedostan vallan mainiosti, että minun vartalollani ja naamallani ei ole mitään tekemistä vallalla olevien kauneusihanteiden kanssa. Tiedän ja hyväksyn myös sen, että olen hyvin monen ihmisen silmissä kokoni vuoksi vastenmielinen. Mutta kun sillä kauneusstandardistolla ja niiden "monien ihmisten" ajatuksilla ei ole mitään väliä. Tässä maailmassa ei koskaan tule olemaan tilannetta, että kaikki ihmiset tykkäisivät jokaisesta maailman ihmisestä. Ei ulkonäöllisesti eikä muutenkaan. Aina tulee olemaan erilaisia makuja ja jokainen katsoo toisia omilla standardeillaan. Osalle ulkonäkö on tärkeämpää toisia ihmisiä arvioidessa kuin toisille. Ikinä koskaan milloinkaan ei kenenenkään meistä ole mahdollista miellyttää kaikkia muita, joten edes sen yrittäminen on turhaa ja tyhmää. On paljon helpompaa yrittää miellyttää yhtä ihmistä, eli itseään. 

On mulla välillä päiviä, jolloin peilikuva saa irvistämään. Naama kukkii, tukka ei asetu ja olemuksesta paistaa väsymys. Mutta en minä silloinkaan ajattele, että olen jotenkin huono tai, että mun pitäis jotenkin hirveästi hävetä itseäni. Sehän on ihan vaan elämää ja arkea, että välillä sitä on enempi vinossa ja vinksallaan ja sitten toisinaan taas vastapainoksi on päiviä, jolloin säteilyä riittää. Ja olipa sitten hyvä tai huono päivä, niin en mä mieti mitenkään yleisesti, että "mitähän muut musta ajattelee". 

Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että suurimmaksi osaksi ihmiset eivät ajattele vaikkapa vastaantulevista lajitovereistaan juurikaan mitään. Sillä he todennäköisesti ovat paljon kiinnostuneempia itsestään kuin jostain randomtyypistä kaupan kassajonossa. Ja sitten toisaalta, vaikka joku sitten katsoisikin minua ja ajattelisi, että "onpa kauheen näkönen ämmä", niin mitä sitten? Mitä pahaa ihan käytännössä tapahtuu, jos universumi vastaanottaa jonkun ihmisen negatiivisen ajatuksen minua koskien? Ei yhtään mitään. Hän saa vapaasti pitää mielipiteensä ja minä omani.

Mitä siihen taas tulee, että jotkut katsovat oikeudekseen ja velvollisuudekseen laukoa niitä mielipiteitään toisten ihmisten ulkonäöstä ääneen, niin sehän nyt on ihan perseestä. Mutta pitäisi muistaa, sekä niiden käytöstavattomien typeryksien, että ikävien kommentin saajien, että vaikka joku sanoo ääneen, että "oot muuten entistä rumempi, kun värjäsit tuon tukkasi" (tällaista kommenttia sai esimerkiksi Maria Veitola blondattuaan hiuksensa), niin sehän ei tee siitä mielipiteestä yhtään sen merkityksellisempää. Se, että haluaa sanoa ääneen toisen olevan ruma, ei tee sanojasta suurta ja kiiteltyä mielipidevaikuttajaa eikä hänestä ainakaan yhtään sitä toista ihmistä kauniimpaa. 

Entä millaisilla mietteillä sitä omaa epävarmuutta voisi sitten koittaa koulia? Kannustan kyseenalaistamaan niitä omia negatiivisia ajatuskuvioita. Jos mietit peilin edessä, että "hyi kun mä oon ruma", niin kysy itseltäsi, että haluatko oikeasti puhua itsellesi noin ja auttaako itsesi vähättely sinua yhtään. (Ei auta) Yritä ihan tosissaan selittää itsellesi, että miksi muka on jotenkin järkevää ja hyödyttävää katsella itseä niin kriittisesti. (tuskin löydät yhtään hyvää syytä) Kun alat kelata, että "mitähän kaikki muut minusta ajattelee", niin koitapa ihan todenteolla miettiä, että onko kovinkaan monen ihmisen mielipiteellä loppujen lopuksi merkitystä. Kysy itseltäsi just tuolla edellä mainittu "mitä pahaa tapahtuu, jos joku ei pidä ulkonäöstäni?" (Joku vastannee tähän, että tulee paha mieli, jos joku sanoo jotain rumaa, silloin kehoitan taas kysymään, että kenen mielipiteillä on väliä)

Itse esimerkiksi koen, että minua oikeasti kiinnostaa vain lähimpien ihmisten ajatukset minusta. Ja kun sitten tarkemmin mietin, niin nehän on mulle läheisiä just siksi, että me tykätään toinen toisistamme ja tuskin ne musta pitää ulkonän vuoksi. Tai siis kyllä mä varmaan olen rakkaideni silmissä myös ihan kivan näköinen, mutta olen uskoakseni heille tärkeä ihan muista syistä. 

legginssit – Marks & Spencer / pusero – Tom Tailor / college – Gina Tricot / kengät – Vagabond

Mutta kyllä, tiedän, että monella voi huonon itsetunnon taustalla olla esimerkiksi pitkään jatkunutta kiusaamista ja toisten ihmisten toimesta lyttyyn tallottua itseluottamusta, enkä edes kuvittele, että mulla olisi sellaiseen tilanteeseen antaa yhtään mitään neuvoja. Mutta hirvittävän moni taas on ihan itse kehittänyt vihapuheen itseään kohtaan ja sellaisissa tapauksissa myös se muutos lähtee itsestä. Silloin on oma valinta, että luetteleeko peilin edessä itsestään kaikki virheet vai kaikki kauniit asiat. On ihan oma valinta, että lähteekö akkojen saunaillassa mukaan siihen ainaiseen vatsamakkaroista valittamiseen ja ajattelee sen olevan oikea tapa puhua omasta kehostaan. On myös ihan oma valinta, että kelaako koko ajan päässään, että "mitähän muut mun ulkonäöstä ajattelee" vai antaako asialle piut paut.

Uskallan väittää, että suurin osa meistä on sen verran tavallisen näköisiä talliaisia, että on paljon helpompaa tehdä toisiin ihmisiin vaikutus sisällöllään kuin huikaisevan häikäisevällä ulkonäöllä. Toimii myös itseä kohtaan. Puhu itelles nätimmin, niin saatatkin huomata, että sä oot ihan hyvä tyyppi. Ja hyvät tyypit alkaa useimmiten näyttämäänkin omissa silmissä varsin kauniilta ja komeilta.