Eikös se ole ihan normaalia, että pukeutuu sen mukaan, että sopii väreiltään tilaan, johon on menossa? 😀 Mulla oli tänään yhden yrityksen henkilöstökuvaukset Porin Puuvillan vanhassa generaattorihuoneessa ja ajattelin keikalle lähtiessäni, että tuo petroolin värinen pitkä huitulatakki varmaan sopisi tuonne ympäristöön aika nätisti. Ja oikeassa olin! Tuli siis työpäivän päätteeksi otettua vielä ihan harvinaisen kivan näköiset asukuvat.

Sormet syyhyää myös melkoisesti käydä päivän duunikuvien kimppuun, sillä nekin näyttivät kamerasta katsottuna aivan sairaan hyviltä. Mielenkiintoinen,  rauhallisia pintoja sisältävä miljöö, kaunis luonnonvalo ja tyylikkäitä naisia kameran edessä, niin eihän niillä eväillä oikein voi mennä pieleen. 

Tämän päivän asu on oiva osoitus siitä kuinka saman värin eri sävyjen yhdistäminen toimii. Jos ei mustaa lasketa, niin en muista juurikaan pukeutuneeni aiemmin päästä varpaisiin yhteen väriin, mutta tämä three shades of blue on kyllä todella kiva yhdistelmä ja valkoiset kengät tuovat kokonaisuuteen kaivatun ripauksen raikkautta. Monta sinistä vaatetta on siis mahdollista yhdistää myös näyttämättä Kaarina Suonperältä. 😀

Tämän asun myötä alkoi kiinnostamaan myös useamman punaisen sävyn yhdistäminen. Pitääkin ehdottomasti silmäillä syksyiset viinin- ja marjanpunaiset sävyt vaatteissa tuollainen yhdistely mielessäni. Tää on niin mahtavaa, kun on päässyt irti siitä ikuisen mustan kierteestä! 

farkut-HM+/t-paita -J.Lindeberg/takki-Marks & Spencer/kengät-Ten Points/korvikset-Poola Kataryna

 


Vähäiset vapaat on nyt vietetty ja maanantaina starttasi taas toden teolla syksyn duunihulinat, kun matkasin pariksi päiväksi Helsinkiin #EVEK-hommien ja yhden kuvauskeikan merkeissä. Samalla asulla mentiin molemmat päivät. Nää vaatteet on just niitä mitä kiskotaan päälle aina kun ei jaksa miettiä tai tuntuu ettei ole mitään päälle pantavaa. Valkoinen t-paita, nahkarotsi ja ripaus leopardi-kuosia ei vaan omasta mielestäni mene ikinä pieleen. 

Vaikka mulla roikkuu eteisen naulakossa vaikka mitä takkeja, niin kyllä se kaikista omin olo on vaan aina mustassa nahkatakissa. Saman rotsin vedin niskaani myös lauantaina pitsimekon päälle hautajaiskeikalle suunnatessani. Ehkä sekunnin ajan mä mietin, että onko jokin etiketti valintaani vastaan, mutta tulin siihen tulokseen, että tärkeintä on hillitty ja huomaamaton kokonaisuus ja sitä se mun pitsimekko, sukkikset, ballerinat ja rotsi mielestäni olivat. Ei siis taida olla tilaisuutta, johon en voisi luottotakissani astella.

Jos nää kuvien rätit ratkaisi pukeutumispulmat parin päivän ajalta, niin tolla tukalla mentiin vielä useempi päivä! Kampaajani Maikku teki lettisyherön jo perjantaina ja luovuin siitä vasta maanantai-iltana. Hyvin onnistui suihkussa käynti niin, että pesi tukasta vaan lyhyet sivu- ja takaosat. Pitäiskö alkaa käymään kaks kertaa viikossa aina laitattamassa joku tukkaviritys kampaajalla, kun ei itseltä onnistu. 😀 No, ensi viikolla viikolla alkavien #EVEK-kuvausten myötä saa taas useammin päähänsä kaikkia kivoja tötteröitä, niin ei ihan aina tarvii kattella sitä samaa ainaista arkikampausta. 

housut-S.T.I./t-paita-H&M/rotsi-Saki/lenkkarit-Colors of California/korvikset-Unique Design by Maria

Niin paljon kuin mun meikkihyllystä huulipunia löytyykin, niin aina se on joku uusi syyspuna hankittava. Rimmelin ja Kate Mossin 15 vuotta kestänyttä yhteistyötä juhlistavana huulupinakokoelman marjaisa 53 Retro Red on aivan täydellinen sävy syksyyn, mutta milloin mä oikein opin, että huulimeikkejä ostaessa olisi tärkeää myös haistaa tuotetta. Aivan kaamea ja ällömakea Hubba Bubba -tuoksu tuossa punassa! 


Aina reseptiä uusiessani mä hetken aikaa mietin, että joko mä kohta uskaltaisin luopua lääkkeistäni kokonaan. Päässä risteilee perusteluja puolesta ja vastaan.

– Tilanne on jo pitkään ollut hyvä ja tasainen. Annokseni on niin pieni, että pärjäisin varmaan ilmankin. Mutta entä jos olo huononee heti kun olen lopettanut? Ehkä pimeä syksy tai talvi ei ole paras hetki lopettamiselle. Nyt on liikaa muutoksia elämässä, odotan mieluummin rauhallisempaa jaksoa elämässä.

Vielä ei siis rohkeus ole riittänyt, vaan mielialalääke on edelleen tärkein asia aamulla, kuten se on ollut jo vuosia. Se on tärkein siksi, että toisin kuin muut päivittäiset lääkkeeni, niin Venlafaxin muistuttaa sen unohtamisesta viimeistään iltapäivällä. Vaikka annos on pieni (37,5 mg), saan vierotusoireita viimeistään siinä vaiheessa, kun edellisen lääkkeen otosta on 30 tuntia. Päätä alkaa särkeä ja jos en pian ota lääkettä, tulee kohta mukaan pienet sähköiskumaiset tunteet päässä ja sormien kihelmöinti.

Näin pienellä annoksella vierotusoireet ovat vielä kestettävissä, mutta minulla on kokemusta myös pahemmasta. Vuosia sitten, kun lääkkeeni vaihdettiin toiseen ja tämän lääkkeen annos (isompi annos tuolloin) ajettiin alas liian nopeasti, koin jotakin todella pelottavaa. Päänsärky, sähköiskut, tasapainon häiriöt ja lopulta niin kova kihelmöinti ja paineen tunne sekä käsissä että jaloissa, että ilmoitin kotona Tommille, että minun olisi nyt viillettävä veitsellä auki kämmenet ja jalkapohjat, jotta niissä oleva paine helpottaisi. Se tuntui siinä kohtaa omassa päässäni aivan täysin loogiselta ja järkevältä toimelta. En siis mitenkään halunnut satuttaa itseäni, vaan ajattelin helpottavani oloani. Onneksi Tommi oli vierellä ja auttoi kestämään vierotusoireiden pahimmat hetket välillä jopa pitelemällä minua kiinni raajoista, etten raapisi itseäni ja silittelemällä ja rauhoittelemalla. 

Tiedän, että mitään noin pahaa ei enää olisi odotettavissa, jos pikku hiljaa hitaasti jättäisin lääkkeen pois, mutta silti lopettaminen pelottaa. Se ei tietenkään aiheuta ahdistusta ainoastaan eikä pääosin noiden vierotusoireiden takia, vaan eniten mietityttää oma pää ja pärjääminen. Kun mielialalääke on vuosikausia ollut ihan oleellinen osa pinnalla pysymistä, on ajatus tuon "pelastusrenkaan" poisheittämisestä pelottava. Mietin, että olenko jotenkin erilainen lääkkeen kanssa kuin olisin sitä ilman. 

Tiedän, että olen tehnyt tärkeimmän työn pääni kanssa käydessäni muutaman vuoden terapian. Ymmärrän, että mikään siellä oppimani asia ei lähde minun päästäni pois, vaikka lopettaisin lääkkeen. Kaikki oppimani työkalut elämän hallintaa varten pysyisivät minulla edelleen. Osaan tunnistaa koska olen vaarassa luisua huonompiin oloihin ja pystyn reagoimaan asiaan eri tavalla kuin nuorempana. Kykenen esittämään itselleni kysymyksiä joiden avulla voin mahdollisesti ohittaa ahdistavan tunteen ja järkeillä tilanteen realismin avulla sen sijaan, että antaisin ahdistuksen kasvaa.

Minä olen aivan erilainen ihminen sisältä nyt verrattuna siihen mitä olen ollut silloin, kun lääkkeet todellakin olivat tärkeät toimintakyvyn kannalta. Miksi siis en vieläkään uskalla luottaa itseeni ja pärjäämiseeni ihan täysin ilman tuon vähäisen lääkeannoksen apua?

Toisaalta ajattelen, että tuo nykyinen annos on niin pieni, että se tuskin hirveästi muuttaa tunne-elämääni verrattuna lääkkeettömyyteen. Mutta sitten toisaalta taas pelkään, että mitä jos lääkken lopetettuani saankin huomata vaikutuksen olleen suuri. Tuntuu siis, että viimeisistäkin milligrammoista luopuminen olisi kuin hyppy tuntemattomaan. Millainen minä siellä olisi? Saisinko takaisin kyvyn itkeä? Olisiko nauruni herkemmässä? Voimistuvaisitko värit vai olisiko suunta harmaaseen?

Paljon kysymyksiä, niitä mä täällä taas pyörittelen päässäni saatuani juuri uusittua reseptin taas 6 kk ajaksi. Eikä mulla ole oikein ketään keneltä kysyäkään. Ei ole enää hoitavaa lääkäriä eikä hoitosuhdetta näiden nuppiasioiden suhteen. Kun pari vuotta sitten viimeisen kerran tapasimme, sanoi hän, että voin itse päättää lääkkeiden lopettamisesta sitten kun joskus siltä tuntuu. Mutta sanoi myös, että ei tästä pienestä ylläpitoannoksesta minulle haittaakaan ole, että ei siitä lopettamisesta tarvitse stressiä ottaa. 

Eli omissa käsissä, tai päässä, on tämä asia. Ja kuten edeltä luitte, se ei ole lainkaan yksiselitteistä.

Kommenttiboksi on avoinna vertaiskokemuksille!