Yksi munkki töissä lounaan jälkkäriksi ja illalla ravintolassa kaksi lasia skumppaa, siinä olivat ainoat merkit vappuaatosta omalla kohdallani. Meneillään on pitkä aamuvuorojen putki, joten ei kauheasti ehdi kemuttaa. Eilen illalla suunnattiin kuitenkin Tommin kanssa ulos syömään sen kunniaksi, että tapaamisestamme tuli vappuaattona kuluneeksi tasan 13 vuotta. Yhdenlainen merkkipäivä siis. Aatella, oon ollut sillon 20 vee opiskelijatyttönen ja 27 vuotias Tommi oli mielestäni melko vanha. Satuttiin samalle mökille vappua viettämään ja minä olin kuulema ollut miekkosen mielestä hirmuisen söpö tyttö, joten hankki sitten puhelinnumeroni kaveriltani ja alkoi ehdottelemaan. (reilun vuoden se sai siinä sitten yritellä 😀 )

Tavatessamme tuolloin 30.4.2002 mulla oli päällä punainen Pikku Kakkonen -t-paita ja päässä punainen huivi. (Ne tukkarätit kuuluivat tyyliini siis jo tuolloin). 13 vuotta myöhemmin luotin treffi-iltanamme mustaan.

farkut- H&M Shaping Skinny/pusero-Masai/nahkatakki-Junarose (saatu)/kengät-Vagabond/huivi-Stylesnob/aurinkolasit-Le Specs (saatu)/laukku-Liebeskind Berlin

 

Työt jatkuu koko viikonlopun ja vielä siitäkin eteenpäin, seuraavan vapaapäivän koittaessa vasta ensi torstaina, joten en osallistu vappukemutuksiin tänäänkään. Kekkeröinnin sijaan vietän viikonlopun töiltä liikenevät tunnit kouluhommiin, sillä maanantaina pitäisi tuupata näytön kirjalliset ennakkotehtävät postiin. Arvatkaa vaan ovatko vielä kovinkaan hyvällä mallilla.. Ehkä 1/4 tehtynä.

Jos saan nuo tympeet kirjalliset duunit puserrettua, niin sitten pitää seuraavan parin viikon aikana vielä kasata portfolio (puuha jota vihaan ihan täysillä), jotta voi mennä koittamaan tulisko musta ihan tutkinnonkin puolesta valokuvaaja. Toisaalta ihan haista paska -fiilis koko hommasta ja mietin, et minkä ihmeen takia ees jaksan vaivautua, mutta kai se nyt vaan on yks virstanpylväs joka pitää saada alta pois. Ja plussana tietenkin se, että kun nyt tuuppaa ton roikkumaan jääneen hommaan kuntoon, niin voi sit hakea muutaman sadan euron tutkintostipendin aikuiskoulutusrahastolta. Eli ihan ilmasta rahaa tarjolla, kun nyt vaan hoidan tän yhden hiton näytön.

Hauskaa vappua teille! Omani on ihan hanurista.


Vaikka kesäkamppeitakaan ei vielä hetkeen tarvitse kaivaa esiin, niin mulla on jo yksi huikea himotuksen kohde ensi syksyä ajatellen.

Piipahdin muutama viikko sitten Helsingissä ollessani tsekkaamassa gTien uuden malliston ja arvatahan saattaa, että siellä aika monikin asia osui yksiin oman estetiikan tajuni kanssa. Mulla on enempikin kuvia uusista tuotteista, mutta nämä rajuimmat rakkauden tunteet herättäneet jutut ansaitsivat ihan oman postauksensa, joten muita kuvia tulossa hieman myöhemmin.

Mutta siis. Nahkahuppu. Haluan. Tarvitsen. Ja näistä kahdesta kuvaamastani versiosta tykästyin erityisesti tähän jälkimmäiseen tuubimalliseen. Sen sisällä tuntuu kuin olisi omassa pehmoisessa nahan tuoksuisessa kuplassa. Huppu vaimentaa ympäristön häiritsevät äänet ja saa olon tuntumaan ylhäisen yksinäiseltä. Se sopisi minulle enemmän kuin hyvin, sillä viihdyn omissa oloissani ja vihaan hälinää ja meteliä ympärilläni. Tämän asusteen sisässä olisi helpompi vaipua omiin oloihinsa ja unohtaa ympärillä ääntä pitävä maailma.

Huppu tuntui ihanalta myös tuoksunsa vuoksi. Olen aina rakastanut nahan lempeää tuoksua. Uusia laukkuja, kenkiä ja muista asusteita täytyy aina uutena nuuhkia. Ehdotinkin Jennille, että gTie voisi luoda oman parfyymin, jossa tuoksuisi nahka. Mukana voisi olla lisäksi hieman tupakkaa ja tuoretta puuta.

Todellisuuspakoon ei tarvita kovia nuppiin kolisevia aineita. Pois voi päästä myös pehmeän nahan avulla. Todellisuuspakohuppu, pakko saada.


Viime viikolla jäi sporttihommat ihan harmillisen vähälle, kun yhdistelmä normityöt + vapaapäivien freekeikat + kemujen järjestely, juhlinta ja jälkityöt pusersivat kalenterin jo ihan piukkaan. Sen verran kuitenkin sain väänneltyä aikatauluja ja psyykattua itseäni kaiken väsymyksen keskellä, että suuntasin elämäni toiselle tankotanssitunnille.

Osallistuin Studio Moven Pole Start -tunnille, jossa harjoitellaan perusjuttuja kuten pyörähdyksia ja esimerkiksi tangolla seisomista ja istumista. Alkeistasosta huolimatta homma oli itselleni todella haastavaa, mutta eka kerta parisen viikkoa sitten jätti todella positiiviset fiilikset ja intoilin, että "tätä lisää jee!". Toisella tunnilla ei tunnelmat sitten ollutkaan enää yhtä korkealla, ei edes puolitangossa.

Kerroin joskus viime vuonna Rapakunnossa-blogin puolella, miten painonnostotreeneissä pyrki ilmoille hirmuinen itkukohtaus, kun iski epätoivo, häpeä ja paniikki. Nyt puolestani pääsen kertomaan miten kyyneleet valuivat poskilleni tangon ollessa tällä kertaa pystysuunnassa.

Kun ei vaan onnistunut. Ei mikään. Olin ihan nolla. Mun kädet hikoaa niin hemmetisti, että pidosta ei ollut tietoakaan käsien ja tangon toistuvasta kuivaamisesta huolimatta. Yhdistelmä onnettomat käsivoimat, litimärät tassut ja yli 90 kiloo lihaa kannateltavana ei varsinaisesti tee pyörähdysten opettelemista helppoa. Ämmä putoo tankoa pitkin alas kuin säkki sementtiä. Ja kun riittävän pitkään katselin miten muut saivat itsensä pyörimään kepeästi tangon ympärillä pääsemättä itse edes alkuun, lähti se tuttu häpeän ja ahdistuksen sekainen sporttipaniikki hiipimään vatsan pohjasta ja pian sainkin nolona pyyhiskellä kyyneliä treenitoppini helmaan.

Se tunne, kun ei pääse edes pieneen alkuun asiassa jota todella kovasti haluaisit oppia, on ihan hirvittävä. Olen saattanut aiemminkin kertoa, mutta minulle ei ikinä ole ollut tärkeää olla missään asiassa paras, mutta jos tunnen itseni kaikista huonoimmaksi, menen ihan palasiksi ja tuntuu, että kuolen häpeästä. Tää on pätenyt niin kouluun, työhön kuin liikuntaankin. Mulle toiseksi viimeiseksi jääminen koulun hiihtokisoissa oli aina ihan voitto ja valokuvaajan duunissa mä koen hirveää helpotusta, kun näen lehdissä sen tasoista matskua jota en itse ikinä luovuttaisi asiakkaalle.

Kerroin näistä tankotanssi-iktuista heti samointein Instagramissa ja sain kommentin, jossa kehotettiin keskittymään sellaiseen liikuntaan, joka on itselle luontaista ja sujuu. Eli kuten candylander_ sen hyvin ilmaisi niin "Eli tanko poikittain ja akka sen ylle tai päälle ja romua kyytiin ja sit ylös ja alas.". 😀 Ja täytyy kyllä myöntää, että tällä hetkellä se taitaa olla ainoa liikuntamuoto, jossa koen edes toisinaan onnistumisia ja niiden onnistumisien avulla mä sitten kestän ne treenien nöyryyttävämmätkin hetket. Mutta, kun asiassa on sellainen puoli, että toi tankotanssi kiinnostais mua ihan hirvittävästi. Ja just siitä syystähän se itkukin tuli. Se tulee, kun en osaa vaikka kovasti haluaisin.

Mutta mä en haluais antaa tälle häpeälle ja ahdistukselle valtaa, joten aion mennä tunnille vielä kolmannenkin kerran. Ohjaaja neuvoi, että aivan kuten tangon ollessa poikittainkin, niin myös pystytangon kanssa voi otetta parantamaan käyttää esimerkiksi nestemäistä mankkaa. Siispä meinaan kokeilla pääsenkö hommassa yhtään eteenpäin, jos saan hikitassuprobleemaan hieman apua. Sitten on seuraavana kompastuskivenä olemattomat voimani, mutta nehän lisääntyy, kun treenaa. Joten perkele, menen vielä uudelleen.

Pahoitteluni kaikille niille, jotka odottivat tältä postaukselta jotain mielenkiintoista raporttia siitä mitä tankotanssitunnilla tapahtuu. Nyt ei ollu muuta kerrottavaa kuin ahdistusta ja pillitystä. Mut ehkä sit ensi kerralla jotain muutakin!