Ai että, miten kliseinen ajankohta aloittaa liikuntaan ja hyvinvointiin keskittyvä blogi. Mutta täällä internetissä on onneksi tilaa. Toisin taitaa olla saleilla tämän viikon ryhmäliikuntatunneilla.

Itselläni ei ole nyt sen isompi hinku ja motivaatio salille kuin tähänkään mennessä. Ja blogin nimestä voitte varmastikin päätellä sen motivaation tason. Mutta yhtä asiaa mä silti kaipaan, ja se on hyvä olo. Edes parempi kuin mitä se on viime aikoina ollut. Ja sitä hyvän olon etsintää ajatellen perustin myös tämän blogin. Bloggaaminen on minulle luonteva tapa käsitellä asioita, joten uskon siitä olevan apua myös uusia tapoja ja rutiineja opetellessa.

Lähtötilanteeni näin vuoden 2014 alussa on se, että rapakunnossa on kropan lisäksi myös mieleni. Pitkä sotani masennuksen kanssa on sisältänyt silloin tällöin yksittäisten taisteluiden voittoja, mutta yleisellä tasolla vallalla on jo kauan ollut tappiomieliala. Se on lyönyt leimansa arkeeni loputtomana väsymyksenä ja kiinnostuksen puutteena. Etenkin viime kuukausien aikana, ollessani ilman kokopäivätyötä, kiinnostuksen kohteisiin on lukeutunut aika tarkkaan vain sänky, peitto, tyyny ja uni. Töissä käydessä elämässä pysyi yllä jonkunlainen rytmi ja säännöllisyys vaikkakin mieli oli matalana jo tuolloinkin.

Nyt joulukuussa ajattelin vihdoin saaneeni tarpeekseni kellon ympäri nukkumisesta ja totesin, että en vaan voi hukata koko elämääni tuijottaen seinää taikka silmäluomiani. Niin ärsyttävältä ja raskaalta kuin se tuntuukaan, niin jotain on tehtävä. On keksittävä asioita jotka ilahduttavat ja saavat paremmalle mielelle. Koska minun on tällä hetkellä todella vaikeaa keksiä asioita, jotka toisivat minulle mielihyvää, ajattelin että samahan se on sitten mitä kokeilee ja päätin uskoa asiantuntijoita ja tutkimuksia, jotka vannovat liikunnan kaiken parantavaa voimaan. Olen siis päättänyt alkaa hampaat irvessä etsimään sitä paljon hehkutettua liikunnan iloa! Se on asia jota en muista aikoihin kokeneeni. (liikuntahistoriastani tarkemmin sitten ihan omassa postauksessaan)

Tässä blogissa ei tulla laskemaan syötyjä ja poltettuja kaloreita, ei julkaisemaan ruokapäiväkirjoja eikä raportoimaan muutoksia kiloissa ja senteissä. Sen sijaan keskityn kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani. Minua kiinnostavat tulokset jotka tuntuvat pään sisällä. En aseta tavoitteikseni puoli maratonia ja fitness kisoja, vaan aamuja jolloin heräisin uuteen päivään ilolla ja innostuksella.

Rapakunnossa tulee siis sisältämään ainakin näin aluksi paljon puhdasta vitutusta ja en mä haluuuuu –ajatuksia. Negaamisen rinnalla tarkoitus on kuitenkin myös pohdiskella erilaisia tapoja saada itsensä liikkeelle ja huolehtimaan itsestään ja tietenkin sitten ylpeydellä raportoida, kun saan perseeni ylös sohvalta. Ruumiin liikuttamisen lisäksi luvassa myös mielen liikkeitä ja kaikenlaisia sivuraiteita jotka koen liittyväksi omaan hyvinvointiini.

Lyhyesti siis vielä esittelyni pähkinänkuoressa. Olen Veera, 32-vuotias mieleltään ja keholtaan rapakuntoinen nainen, jota kiinnostaisi vain nukkuminen.  En ole tällä hetkellä kokopäivätyössä, joten kaipaan elämääni rakennetta ja rutiineja. Tavoitteena löytää tavalla tai toisella elämään lisää duurisointuja ja hyvää fiilistä.

Ja arvatkaa mitä mä teen julkaistuani tän postauksen? Vedän trikoot ja lenkkarit jalkaan ja painelen hampaat irvessä kävelylenkille!


Joulu tainnutti minut sellaiseksi pyjamassa sängyn, sohvan ja ruokapöydän välisessä Bermudan kolmiossa hiippailevaksi tontuksi, että oli paras antaa bloginkin levätä. Tietokoneen sijasta räpylässä pysyi lähinnä kirjat ja konvehdit. Jouluaaton paras hetki oli ehdottomasti se, kun ruoan jälkeen köllöteltiin isän ja äidin kanssa vierekkäin heidän leveässä sängyssä lukemassa lukemassa lahjakirjojamme.

Koitan viikonlopun aikana palata normaaliin blogirytmiini, mutta sitä ennen hieman joulufiiliksiä kuvina.

joulu2

Vietettiin aattoa isän ja äidin kanssa kolmestaan, joten joulupöydässäkin edustin tyylikkäästi flanellisissa pyjamahousuissa. Että siinä se on pitkälti meikäläisen lomalook.

Laatikoiden ja kinkun lisäksi meidän perheen jouluherkkuihin on kuulunut jo vuosien ajan savuporokeitto ja sitä lusikoitiin nassuun tänäkin vuonna.

joulu1

Mun ollessa lapsi, oli joulukuusen haku aina minun ja isin yhteinen homma. Se käytiin etsimässä omasta metsästä olipa keli mikä hyvänsä. Noilta reissuilta on monia hauskoja muistoja. Yhtenä hurjana pakkasjouluna tympiinnyttiin, kun ei sopivaa olohuoneen koristetta alkanut löytymään, joten päädyttiin tee se itse -ratkaisuun ottamalla harva kuusi ja siihe lisäoksia viereisestä. Isä sitten kätevänä porasi niille runkoon reiät ja naamioitiin onnettomasta ruikulasta tuuhean joulupuun.

Nyt jo useamman joulun ajan olemme kuitenkin jättäneet neulojaan karistavat kuuset metsään ja joulupuun virkaa on toimittanut tuo kuvissa näkyvä Sevin puinen ”lautakuusi”, kuten me sitä nimitämme. Äiti on sen meille hankkinut jo minun ollessa ihan pieni, joten sen kokoaminen esille on minulle todella tärkeä jouluperinne.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joulupäivänä mummin luokse mennessä sain kiskottua päälleni mekon ja neuletakin pyjamahousujen sijaan, mutta naamaan ja tukkaan asti ei ole mun aktiivisuus riittänyt viimeisen viikon aikana. Naked truth -meiningillä siis mennään edelleen. Hiemanko sitä sitten taas yllättyy ja ilahtuu, kun seuraavan kerran jaksaa itsensä ihmiseksi laittaa. Tällaisella pyjamalomalla, kun ehtii tehokkaasti unohtaa minkä näköiseksi itsensä on mahdollista tarvittaessa pakkeloida.

joulu

Eilen illalla käsiin vaihtui Nälkäpelien tilalle neulepuikot. Mamman lankavarastoista löytyi niin vastustamattoman pehmeää ja ihanaa kashmir-silkki-lankaa, että aloin kilkuttelemaan siitä itselleni pipoa. Äidin puikoilla puolestaan sai alkunsa toiveideni mukainen neuletekki. Mun pipo valmistuu jo tänään, mutta neuletakkia saadaan odotella useampi päivä.

Tänään vuorossa suvun uusimman tulokkaan tapaaminen. Pääsen samalla häneen testaamaan uutta kameraani vauvakuvauksen merkeissä. Huomenna puolestaan yökyläilyä isosiskon luona. Mitään suunnitelmaa kotiin paluusta ei vielä ole. Eipä mulla toistaiseksi ole sen kummempaa arkea mihin palata. Ainoa mitä on omasta kotoa ikävä, on Tommin kainalo. Yksin kun ei pysty nukkumaan lusikassa.

Toivottavasti teilläkin oli ihana ja rentouttava joulu!


Tunnustan, että tämä keskellä yötä kirjoittamani pikainen postaus on ihan puhtaasti ikävempien asioiden välttelyä. Mun pitäis nimittäin pakata, koska juna lähtee kuuden ja puolen tunnin päästä ja välissä olis hyvä vielä nukkuakin. Mutta kun ääääääääää! Pakkaaminen on yks mun inhokkipuuhista. En ees tiedä mikä siinä on niin vastenmielistä, mutta joka ikinen kerta se on tällaista väsytystaistelua itseni kanssa, että kuinka putkälle voin sen asian kanssa venyttää ja vanuttaa. Nyt on sentään laukut jo purettu edelliseltä reissulta ja iso osa mukaan lähteviä tavaroita on jo laukkujen lähimaastossa, mutta vielä se itse Tetris-peli, että miten kaikki kamppeet saadaan mahtumaan ja eihän varmasti mikään tärkeä unohdu.

Seuraavan reilun viikon aikana nähdäänkin sitten blogissa varmaan tasan 0 asukuvaa, kun pyöritän joka päivä samalla ehkä neljän vaatteen valikoimalla. Tai sitten mä just otan kuvan jokapäivä ja teen sit sellaisen lomalooks-postauksen. 😀

Tämän pakkauskitinän sijaan mulla oli kyllä yksi toinen juttu tän postauksen fokuksessa, nimittäin mun joululahjat. Mitä siitä, että aattoon on vielä pari päivää, mä olen parhaat lahjat jo saanut.

Uuden Olympuksen OM-D E-M1 -rungon kävin ihan itse itselleni tänään hankkimassa. Homma on pitänyt hoitaa jo pitkään ja olin ajatellut meneväni Rajalaan vaihtolaitteideni (kaikki mun Canon-kamppeet) kanssa joululomalta palattuani, mutta muita asioita hoitaessa tuli sitten napattua tämä kainaloon jo nyt. Sotkamossa odottaakin loistava malli testikuvauksia ajatellen, sillä siellä olisi suvun uusin parin kuukauden ikäinen sälli kuvattavana.

Vielä pitää hankkia akkukahva ja 12-40 2.8 linssi, mutta ne hoidan sitten tammikuun puolella, kun saan rahat kasaan. Mutta pakkailen tuosta reissuun parit kiinteät linssit mukaan ja vietän joulun riemustakiljahdellen ja tutustuen uuteen työkaluuni.

joululahjat

Kamera on toki ihan huikea lahja itseltä itselle, mutta kyllä tän joulun mahtavin lahja -titteli menee murun ja minun yhdessätuumin viime yönä hankkimamme keikkaliput. Katseltiin siinä Teemalta tullutta Pearl Jam -dokumenttia ja aloin puhumaan miten olen teinistä asti halunnut nähdä ne livenä. Siinä sitten netistä katsomaan, että mahtaisko ne ikinä koskaan milloinkaan olla tulossa seuraavan kerraan Eurooppaan. No mites sattui! Bändi saapuu Tukholmaan kesäkuussa ja liput olivat tulleet juuri perjantaina myyntiin. Siitä se ajatus sitten lähti ja sitten sovittiinkin, että Tommi voi unohtaa kaikki muut lahja-ajatuksensa minun kohdallani, jos vaan ostaa meille nuo liput.

Ja puoli tuntia myöhemmin mä hymyilin sohvalla kuin Hangon keksi liput koneelle tallennettuna ja katsellen kuinka dokkari päättyi Alive-biisin keikkataltiointiin. Mä ihan pursusin onnea ja mietin,  että mulla pääsee siellä keikalla kyllä ihan varmasti kyynel ja parikin. Pitkäaikainen keikkahaave toteutuu. Ihan parasta. En pysy housuissani!

Ja nyt nämä iloiset lahjauutiset teille jaettuani mun on ihan pakko paiskoa kamat kassiin! Huomenna edessä 7,5 h helvettiä täpötäydessä junassa. Can’t wait! Olispa samassa vaunussa räkänokka tai pari, jotka pitäis meininkiä yllä huutamalla, itkemällä ja juoksemalla edestakas käytävää. Vielä jos saan viereeni jonkun urpon, joka väkisin yrittää keskustella mun kanssa, niin räjähdän onnesta!