10.09.2013 Tätähän mä olen aina halunnut

Viime viikolla kerroin uudesta epävarmuuden tilasta elämässäni. Kerroin pelosta ja ahdistuksesta, että mitä jos en enää ikinä löydä töitä. No, mieliala on aaltoileva asia, sillä nyt alkaneella viikolla fiilis on taas vuorostaan ollut positiivinen ja toiveikas.

Sunnuntain vietin järjettömän koulutehtävien aiheuttaman ahdistuksen kourissa. Päädyin jopa itkeä pillittämään peiton alla, kun kurkussa häirinnyt palan tunne ei vaan ottanut laantuakseen.

Ehdin jo tehdä päätöksen, että luovutan tuon kouluhomman suhteen kokonaan. Ihan tässä viime metreillä. Niin mahdottomalta tuntui juuri nyt alkaa kirjoittamaan kaikkia vaadittuja asioita. Miten ihmeessä kirjoittaisin markkinointisuunnitelmaa ja toimintasuunnitelmaa seuraavalle vuodelle, kun en helvetti tiedä, että mitä teen ja missä teen ja valokuvaanko ylipäätäänkään? Ja siitä seurasikin ajatus, että mitä mä teen sillä VAT-tittelillä, jos en ehkä enää edes tule työskentelemään valokuvaajana.

Aatokset olivat siis sunnuntaina synkeät ja päivä tosiaan kului pitkälti nukkuessa. Angstasin tiannetta myös Facebookissa ja sieltä löytyi taas ihmisiä jotka uskoivat mun voimavaroihin itseäni enemmän ja sain hyvää tsemppausta urakan loppuunsaattamiseksi. En kylläkään heti uskonut muiden sanoja, vaan murjotin edelleen syvässä varmuuden tilassa, että tää oli nyt tässä ja mä en sitä koko perkeleen tutkintoani loppuun jaksa viedä.

Onneksi heräsin tähän viikkoon ihan eri jalalla. Ensimmäisen kerran ties miten pitkään aikaan, heräsin maanantaiaamuun ilman ahdistusta ja tympeyttä siitä kuinka edessä olisi pitkä ja tympeä työviikko. Tommi oli lähdössä vasta iltavuoroon, joten sai nukkua aamulla rauhassa yhdessä ja herätä uuteen viikkoon ilman kiirettä. Sitten tein vähän kuvankäsittelyhommia pyjamahousut jalassa ja pesin välillä pyykkiä. Päivä jatkui kaikkien pikkujuttujen hoitamisella pitkin kaupunkia ja iltapäivällä tein taas vähän töitä omaan tahtiin omassa työhuoneessani.

Löysin tuon Bagladyn sormuksen loppukesällä alesta ja ajattelin tarvitsevani sen muistuttamaan itselleni, että tänäänkin on hyvä päivä.

Ja siinä keskellä maanantaita mä sen tajusin, että just nythän asiat on oikeastaan niin kuin mä olen pitkään niiden toivonut olevan. Vain muutama ”oikea” työpäivä viikossa ja enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia tehdä niitä asioita joista tykkää. (tai no, se nyt ei toteudu ihan vielä, ei ennen kuin se hiton näyttö on ohi..)

Taloudelliset asiat toki ei tällaisella systeemillä voi olla ihan yhtä hyvällä tolalla kuin täyspäiväisesti töitä tekemällä, mutta monen asian mentyä nyt aika hyvin kohdalleen (mm. ne veronpalautukset, joista tuli lopullinen päätös eilen) mä tiedän nyt pärjääväni vuoden loppuun niillä töillä joita on tiedossa tällä hetkellä.

Joten miksi mä en nyt sitten nauttisi täysin rinnoin tästä mahdollisuudesta elää hetken aikaa niin, että mulla on aikaa itselleni ja tykkäämilleni asioille. Mä aioin yrittää parhaani mukaan ottaa tästä kaiken irti. Niin kauan mä olen ehtinyt toivoa, että sais jonkin tauon, jolloin olis enempi aikaa ja energiaa huolehtia itsestään ja nyt mulla on sellainen. Ole nainen onnellinen ja tyytyväinen!!!

Tää ei nyt suinkaan tarkoita, että ne ”mä en saa ikinä töitä, yhyyy” -ajatukset olis kaikonneet johonkin. Ei ne ole. Mutta oli hienoa älytä tän tilanteen hyvät puolet. Mä tulen varmasti seuraavien kuukausien aikana viettämään monta päivää itkien peiton alla ja peläten niitä asioita joista aiemmin kirjoitin, mutta mä yritän viettää monia päiviä myös fiilistellen tätä vapautta.

Aika paljon siitä ahdistuksen tunteesta johtuu A) tietenkin siitä, että on huolissaan taloudellisista asioista, mutta ehkäpä vielä suurempi on se syy B), joka on pelkoa siitä, että ilman jotain ammatillista ja työn muodostavaa määrettä mä olisin jotenkin huonompi ihminen.

Meidän yhteiskunnassa ihmisiä määritellään ja arvotetaankin hirvittävän paljon ammatin, työnkuvan ja titteleiden kautta. Uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäisten kysymysten joukossa on yleensä ”mitä sä teet työksesi?”. Vaikka tuollaiset asiat harvoin vaikuttavatkaan esim. läheisissä ihmissuhteissa, niin tuntuu, että moneissa yhteyksissä asiaa on lähes mahdotonta täysin ohittaa.

Mä olen myös sillä tapaa CV-ihminen, että mulla on aina ollut kauhea huoli työnhakutilanteissa, että mitä jos mun CV-on liian yksipuolinen tai suppea tms. Olen tehnyt monia sellaisia projekteja tai lyhyitä töitä joista ei ole juurikaan maksettu tai niihin on pitänyt käyttää kokopäivätyöstä jääneitä vapaapäiviä ihan vain siksi, että olen ajatellut kyseisen jutun kenties vievän mua jollain tapaa eteenpäin ja tajunnut sen olevan hyvä referenssi. Kaltaiseni CV-ihmisen kauhistus siis onkin se, että työhistoriaan tulee aukko. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin se tässä varmaan on se mitä mä eniten pelkään.

Mutta tän postauksenhan ei nyt pitänyt olla tuota negailua, vaan tämän pointti oli nuo mun positiiviset oivallukset tästä tilanteestani! Vielä huominen kotona, kylläkin töitä tehden, ja vasta torstaina tuuraustyöpaikalle Harjavaltaan. Perjantaina voin työskennellä valintani mukaan joko omassa ihanassa seurassani kotona tai mennä työpaikalle. Lauantaina taas hieman kuvaushommia ja sen jälkeen taas neljä päivää käytettäväksi niin kuin itse parhaaksi näen. (Joo, joo, teen sen portfolion enkä pelkästään laiskottele! 😀 )

Yritän siis taistella näiden aaltoilevien fiilisteni kanssa ja pysyä sillä kannalla, että hitto, mullahan on ihan mahtava loppuvuosi tulossa!

PS. Toivottavasti te kestätte näitä mun fiilistenvatvomispostauksia, sillä näitä on varmaan tasaisin väliajoin nyt luvassa…

PPS. Kai huomasitte, että olin postannut jo kerran aiemmin tänään. Tsekatkaa mun söpö hattu TÄSTÄ!