10.06.2018

Posted at 17:35h in Yleinen by
0 Likes

Nuorena tuli harvoin mietittyä elämän rajallisuutta. Toki aina kuolinuutisia kuullessa se käväisi mielessä, että totta tosiaan, kaikki me täältä joskus lähdetään. Mutta silti juuri itsellä ajatteli olevan aikaa vielä niin paljon, että mikä tahansa olisi elämässä mahdollista. 

Viimeisen vuoden aikana olen huomannut alkaneeni miettimään enenevissä määrin sitä, että hiekka valuu tiimalasissa, eikä sen määrää voi kukaan meistä ennustaa. Etenkin lapsena vallinnut usko omien läheisimpien ikuisesta pysyvyydestä on oman iän karttuessa vaihtunut itkuiseen ajatukseen siitä, että joskus se luopumisen hetki tulee.

Voiko siihen valmistautua? Onko siihen tarpeen valmistautua? Onko turha miettiä ja pelätä jotakin niin vääjäämätöntä asiaa kuin kuolemaa?

Ajan rajallisuuteen havahtuminen on tuonut mukanaan paljon kysymyksiä. Kysymyksiä joita koitan esittää itse itselleni. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Mitä haluan elämässäni vielä tehdä ja saavuttaa? Miten haluan elämäni elää? Millaisia tunteita haluaisin tuntea, millaisia asioita kokea?

Haluanko olla paikoillaan, pidänkö pysyvyydestä? Vai kaipaanko sittenkin vaihtelua? Olenko määritellyt elämäni suunnan jo aikoja sitten tekemilläni valinnoilla vai onko jokainen päivä mahdollisuus johonkin uuteen? Onko parhaat ajat jo takanapäin vai voiko elämäni upeimmat hetket lymytä vielä jossain tulevan nurkan takana?

Sitä miettii myös, että mikä kaikki on sattumaa, mikä omia valintoja? Mihin kaikkeen voin vaikuttaa, mitkä asiat ovatkin muiden käsissä? Miten paljon kapasiteettia kannattaa käyttää kaiken tämän pohtimiseen, stressaamiseen ja pelkäämiseen? Pää on raskas. Tuntuu, että pitäisi tehdä suuria linjanvetoja, listata haaveet ja löytää suunta. Toisaalta vaan toivoo, että voisi antaa tuulen viedä ja vain odotella koska vihdoin näkyy maata.

Ehkäpä tärkein kysymys siis kuuluukin, että kuinka oppia elämään tässä ja nyt?


08.06.2018

Posted at 21:49h in Yleinen by
0 Likes

Koska polkuja pitkin tassutellessa ja Metsämieli-harjoituksia tehdessä piti keskittyä hetkeen ja ympäristön havainnointiin, pysyivät tekniset apparaatit repussa joten kuvia ei Tyky-päivästämme juuri ole. Näiden muutaman puhelimesta löytyneen otoksen myötä kuitenkin hieman omia tunnelmia rauhalliselta ja rentouttavalta Pinkjärven reissultamme.

Fiilikseni ei ollut tänään oikein sosiaalinen ja lähtökohtaisesti ylipäätään kammoksun kaikkea ohjattua ryhmäytymistoimintaa. Vaikka porukka olisi suureksi osaksi tuttuakin, niin silti ajatus erilaisista pari- ja ryhmätehtävistä, joissa odotetaan jotain omien tuntojen purkamista tai keskustelua ennalta sovitulla tavalla ja määrätystä aiheesta, saavat mut ahdistumaan. (Esimerkiksi  eräällä verkostoitumisreissulla heti aamun alkajaisiksi järjestetty speed dating -henkinen tutustumiskierros sai minut välittömästi pakenemaan tilanteesta. Painajainen. :D)

Sain kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun metsäretkellämme ohjaaja antoi enemmänkin erilaisia itsekseen pohdiskeltavia tehtäviä. Sai talsia metsäpolkua ihan omissa ajatuksissaan herätellen aistejaan yksi kerrallaan. Keskityttiin vuoronperään vain katselemaan, kuuntelemaan, haistelemaan tai tunnustelemaan luontoa. Välillä pysähdyttiin porukalla juttelemaan heränneistä fiiliksistä, mutta hiljaakin sai olla. Sitä arvostan. Että ei väkisin kiskota jotain tunteita ja ajatuksia ulos, jos ei ole valmis niitä jakamaan. 

Järven rannalla aaltojen äänien rauhoittavaa rytmiä kuunnellen mietimme oman hyvinvointimme eri osa-alueita. Mitkä asiat ovat jo hyvin ja millaisia pieniä hyviä asioita voisimme arkeemme lisätä lisätäksemme hyvinvointiamme. Puuhun nojaten puolestaan kuulostelimme kehojamme, että miltä tuntuu ja missä. Rauhallisia ja rentouttavia hetkiä, joissa sai onnekseni olla omissa oloissaan, vaikka ympärillä oli ryhmä. 

Mahtui joukkoon yksi kiva paritehtäväkin. Saimme tietyt speksit mitä metsästä etsiä ja kuinka monta (kolme eri vihreää, kaksi kiveä, yksi asia, joka ei kuulu luontoon jne) ja sitten piti koota molempia kuvaava ”taideteos”. Näistä lähti aika hauskoja ajatuskulkuja ja huikentelevaista luonneanalyysiä. Minun ja parini ideointia ja työskentelyämme kuvaava kuvaelma vasemmalla. Se hieman häviää näyttävyyden osalta tuolle vieressä olevalle kehystetylle ostoskassiteokselle! 😀

Laavulla nautittiin herkullinen keittolounas, kahvit ja raparperipiirakkaa. Ulkona luonnossa kaikki maistuu aina jotenkin vähän normaalia herkullisemmalta. Tänään etenkin ruisleipä Oivariinilla maistui tuulen suhinaa ja lintujen laulua kuunnellessa aivan taivaalliselta.

Iltapäivällä takaisin parkkipaikkaa kohti patikoidessa saimme käteemme listan erilaisista tunteista ja tehtäväksi miettiä koska, missä ja kenen seurassa olimme noita tunteita viimeksi kokeneet. Oli oikeasti aika herättelevää ja surullista todeta, etten pystynyt palauttamaan mieleeni, koska olen viimeksi ollut oikeasti todella iloinen tai toiveikas. Onneksi löysin lähimenneisyydestäkin ainakin kiitollisuuden ja onnistumisen tunteita. Mutta missä on ilo ja toiveikkuus? Mistä ne taas löytyisivät?

Tämä raukka oli hyytynyt keskelle polkua kenties kuivuuden vuoksi. Poden sammakkokammoa, joten jopa kuolleesta konnasta kuvan ottaminen vaati pientä itseni ylittämistä. Tiedän, ettei ole mitään syytä pikkuisia sammakoita pelätä, mutta jostain syystä ne saavat niskavillani pystyyn, mutta eivät sentään käärmeiden veroisesti. 

trikoot – Sporting Way, BomBom.fi (saatu) / takki – HM+ / kengät – Merrell (saatu) / rusettipanta – Pipoiksi.fi

Metsän siimeksessä tarkeni liikuskella pelkät trikoot jalassa, mutta järven rannalla tuuli siihen malliin, että reppuun pakatut tuulihousut tulivat tarpeeseen eikä aamulla naulakosta hieman epäillen valitsemani pitkä softshell-takkikaan ollut yhtään liikaa. Päinvastoin, en olisi pistänyt pahakseni vaikka olisi ollut vielä yksi neulepaita tuohon trikootakin ja päällystakin väliin. Niin on lämpöinen taas tämä Suomen kesä.

Vaikka tuollainen ryhmäpuuhailupäivä vähän tämän hetkisessä mielentilassa ahdistikin, niin lopputulos oli kuitenkin plusmerkkinen. Tuntien oleilu metsässä rauhoitti ja virkisti kuten oli tarkoituskin. Tehdyt harjoitukset kylvivät monia tärkeitä ajatusten siemeniä päähän ja aiheet jatkavat siellä mylläämistään. 


07.06.2018

Posted at 20:15h in Yleinen by
0 Likes

Sanoinko juuri eilen, että mulla on hemmetisti kenkiä ja silti käytän kesällä vain muutamia? No entäs hainko juuri tänään postista yhdet uudet kesäsandaalit? Vastaus molempiin on kyllä. 

Entäs käykö uudet punaiset korkosandaalini ihan täydellisesti yhteen lempihuulipunani kanssa? Vastaus tähänkin on kyllä.

Wondersin tukevakorkoiset remmisandaalit löytyivät Booztilta ja sattuivat silmään jonkun kamppiksen aikaan, kun jo alennetusta hinnasta sai vielä vähän lisäalea. En jäänyt kauaa otosta pohtimaan ja hyvä niin, sillä nämä ovat jälleen täydellistä mukavuutta, kuten kaikki muutkin Wondersini.

Uskallan luvata, että nämä pääsevät kesäkenkieni sisäpiiriin, eli niiden parien joukkoon joita ulkoilutetaan ahkerasti. Loistavan lestinsä ja superpehmeän nahkansa vuoksi sandaalit ovat jalassa ihan hurjan mukavat. Jo useamman parin kokemuksella voin suositella Wondersin kenkiä todella lämpimästi.

housut – Pola, Tokmanni / body – Marks & Spencer / takki – Junarose (saatu) / kengät – Wonders / korvikset – Aarikka 

Olin aamupäivällä kuvauskeikoilla noilla samoilla housuilla ja bodylla, mutta kenkinä oli harmaat OTZit ja päällä viininpunainen collegetakki. Vaihtamalla kengät ja ylle kukkahurpulan päivittyi valokuvaajan arkinen rönttäasu samalla huomattavasti kivemmaksi. 

Nuo housut ja ja lyhythihainen body ovat siis aika monipuolinen pohja hyödynnettäväksi vaikka matkavaatteina. Täytyy siis pitää nämä mielessä matkalaukkua pakatessa, jos onnistun jotain reissuntynkää kesälomalleni keksimään. 

12 tuntinen duunipäivä tänäänkin, mutta huomenna on luvassa väähn rennompaa menoa. Suunnataan nimittäin työporukalla viettämään TYHY-päivää luontopolulle. Päivän metsässä tapahtuvien harjotteiden teemoina on mm. läsnäolo, keskittyminen ja voimavarojen lataus. Kuulostaa just oikeelta tähän hetkeen!