15.03.2017

Posted at 18:45h in Yleinen by
0 Likes

Minulta on tosi usein kysytty esimerkiksi erilaisissa haastatteluissa, mutta myös muissa yhteyksissä, että "miten sulla on niin hyvä itsetunto". Kysymyksellä on siis viitattu lähinnä ulkonäköseikkoihin ja se on ollut rivien välistä puettavissa muotoon "miten on mahdollista, että tykkäät omasta ulkonäöstäsi, vaikka olet tuon kokoinen (ja näköinen)". Joka kerta mä aina ihmettelen kysymystä, kun mun mielestä paljon tärkeämpää olisi esittää puolestaan kaikille itseään dissaaville ja omasta kehostaan ja ulkonäöstään rumasti puhuville kysymys, että "miksi sun itsetunto on huono ja miksi et pidä itsestäsi?". Siinä sitä on paljon enemmän pohtimisen paikka kuin siinä, että miksi joku tykkää itsestään. 

Toki oma minäkuva on vuosien varrella pohdituttanut itseänikin ja olen koittanut analysoida oman itsetuntoni "syvintä olemusta". Kun kyllähän se välillä pistää mietityttämään, että miksi etenkin naisten keskuudessa tuntuu olevan hyvin yleistä puhua omasta vartalosta ja ulkonäöstä rumasti ja sitä tarpeeksi kuultuaan alkaa ihmettelemään, että pitäiskö tässä nyt itsekin vähän edes "älytä"  yökötellä vatsamakkaroitaan. Että oisko se jotenkin normaalimpaa kuin omat ajatukseni, joiden mukaan olen omissa silmissäni oikein jees.

"Omissa silmissäni", siinä ne oli ne avainsanat. Mä olen realisti ja tiedostan vallan mainiosti, että minun vartalollani ja naamallani ei ole mitään tekemistä vallalla olevien kauneusihanteiden kanssa. Tiedän ja hyväksyn myös sen, että olen hyvin monen ihmisen silmissä kokoni vuoksi vastenmielinen. Mutta kun sillä kauneusstandardistolla ja niiden "monien ihmisten" ajatuksilla ei ole mitään väliä. Tässä maailmassa ei koskaan tule olemaan tilannetta, että kaikki ihmiset tykkäisivät jokaisesta maailman ihmisestä. Ei ulkonäöllisesti eikä muutenkaan. Aina tulee olemaan erilaisia makuja ja jokainen katsoo toisia omilla standardeillaan. Osalle ulkonäkö on tärkeämpää toisia ihmisiä arvioidessa kuin toisille. Ikinä koskaan milloinkaan ei kenenenkään meistä ole mahdollista miellyttää kaikkia muita, joten edes sen yrittäminen on turhaa ja tyhmää. On paljon helpompaa yrittää miellyttää yhtä ihmistä, eli itseään. 

On mulla välillä päiviä, jolloin peilikuva saa irvistämään. Naama kukkii, tukka ei asetu ja olemuksesta paistaa väsymys. Mutta en minä silloinkaan ajattele, että olen jotenkin huono tai, että mun pitäis jotenkin hirveästi hävetä itseäni. Sehän on ihan vaan elämää ja arkea, että välillä sitä on enempi vinossa ja vinksallaan ja sitten toisinaan taas vastapainoksi on päiviä, jolloin säteilyä riittää. Ja olipa sitten hyvä tai huono päivä, niin en mä mieti mitenkään yleisesti, että "mitähän muut musta ajattelee". 

Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että suurimmaksi osaksi ihmiset eivät ajattele vaikkapa vastaantulevista lajitovereistaan juurikaan mitään. Sillä he todennäköisesti ovat paljon kiinnostuneempia itsestään kuin jostain randomtyypistä kaupan kassajonossa. Ja sitten toisaalta, vaikka joku sitten katsoisikin minua ja ajattelisi, että "onpa kauheen näkönen ämmä", niin mitä sitten? Mitä pahaa ihan käytännössä tapahtuu, jos universumi vastaanottaa jonkun ihmisen negatiivisen ajatuksen minua koskien? Ei yhtään mitään. Hän saa vapaasti pitää mielipiteensä ja minä omani.

Mitä siihen taas tulee, että jotkut katsovat oikeudekseen ja velvollisuudekseen laukoa niitä mielipiteitään toisten ihmisten ulkonäöstä ääneen, niin sehän nyt on ihan perseestä. Mutta pitäisi muistaa, sekä niiden käytöstavattomien typeryksien, että ikävien kommentin saajien, että vaikka joku sanoo ääneen, että "oot muuten entistä rumempi, kun värjäsit tuon tukkasi" (tällaista kommenttia sai esimerkiksi Maria Veitola blondattuaan hiuksensa), niin sehän ei tee siitä mielipiteestä yhtään sen merkityksellisempää. Se, että haluaa sanoa ääneen toisen olevan ruma, ei tee sanojasta suurta ja kiiteltyä mielipidevaikuttajaa eikä hänestä ainakaan yhtään sitä toista ihmistä kauniimpaa. 

Entä millaisilla mietteillä sitä omaa epävarmuutta voisi sitten koittaa koulia? Kannustan kyseenalaistamaan niitä omia negatiivisia ajatuskuvioita. Jos mietit peilin edessä, että "hyi kun mä oon ruma", niin kysy itseltäsi, että haluatko oikeasti puhua itsellesi noin ja auttaako itsesi vähättely sinua yhtään. (Ei auta) Yritä ihan tosissaan selittää itsellesi, että miksi muka on jotenkin järkevää ja hyödyttävää katsella itseä niin kriittisesti. (tuskin löydät yhtään hyvää syytä) Kun alat kelata, että "mitähän kaikki muut minusta ajattelee", niin koitapa ihan todenteolla miettiä, että onko kovinkaan monen ihmisen mielipiteellä loppujen lopuksi merkitystä. Kysy itseltäsi just tuolla edellä mainittu "mitä pahaa tapahtuu, jos joku ei pidä ulkonäöstäni?" (Joku vastannee tähän, että tulee paha mieli, jos joku sanoo jotain rumaa, silloin kehoitan taas kysymään, että kenen mielipiteillä on väliä)

Itse esimerkiksi koen, että minua oikeasti kiinnostaa vain lähimpien ihmisten ajatukset minusta. Ja kun sitten tarkemmin mietin, niin nehän on mulle läheisiä just siksi, että me tykätään toinen toisistamme ja tuskin ne musta pitää ulkonän vuoksi. Tai siis kyllä mä varmaan olen rakkaideni silmissä myös ihan kivan näköinen, mutta olen uskoakseni heille tärkeä ihan muista syistä. 

legginssit – Marks & Spencer / pusero – Tom Tailor / college – Gina Tricot / kengät – Vagabond

Mutta kyllä, tiedän, että monella voi huonon itsetunnon taustalla olla esimerkiksi pitkään jatkunutta kiusaamista ja toisten ihmisten toimesta lyttyyn tallottua itseluottamusta, enkä edes kuvittele, että mulla olisi sellaiseen tilanteeseen antaa yhtään mitään neuvoja. Mutta hirvittävän moni taas on ihan itse kehittänyt vihapuheen itseään kohtaan ja sellaisissa tapauksissa myös se muutos lähtee itsestä. Silloin on oma valinta, että luetteleeko peilin edessä itsestään kaikki virheet vai kaikki kauniit asiat. On ihan oma valinta, että lähteekö akkojen saunaillassa mukaan siihen ainaiseen vatsamakkaroista valittamiseen ja ajattelee sen olevan oikea tapa puhua omasta kehostaan. On myös ihan oma valinta, että kelaako koko ajan päässään, että "mitähän muut mun ulkonäöstä ajattelee" vai antaako asialle piut paut.

Uskallan väittää, että suurin osa meistä on sen verran tavallisen näköisiä talliaisia, että on paljon helpompaa tehdä toisiin ihmisiin vaikutus sisällöllään kuin huikaisevan häikäisevällä ulkonäöllä. Toimii myös itseä kohtaan. Puhu itelles nätimmin, niin saatatkin huomata, että sä oot ihan hyvä tyyppi. Ja hyvät tyypit alkaa useimmiten näyttämäänkin omissa silmissä varsin kauniilta ja komeilta.

 


12.03.2017

Posted at 18:49h in Yleinen by
0 Likes

Olipas eilen ihan tosi kiva päivä! Mun vanhan opiskelukaverin bändillä oli täällä Porissa keikka, joten saatiin hänet vaimoineen (joka myös opiskelukaverini) meille kylään. Nähtiin sitten muutamia muitakin vanhoja luokkakavereita ja oli taas ihanaa huomata, että vaikka ei pitkiin aikoihin välttämättä nähdäkään, niin kyllä ne tyypit vaan edelleen tuntuu tutuilta ja rakkailta. Ihan uskomatonta, että siitä on jo pian 16 vuotta, kun me aloitettiin opiskelu SAMK:ssa! 

Muistan miten meidän opiskeluaikana kaikilla oli melkoinen pelko ja ahdistus työllistymisestä. Tuntui, että viestintä- ja media-alan huonosta tilanteesta toitotettiin joka tuutissa ja oltiin kaikki ihan varmoja, että valmistutaan kortistoon. Muistan, että etenkin mulla itselläni oli hirmuinen huoli.

Tuntui, että osaan vaan ihan pikkuisen monesta asiasta, mutta en mitään kunnolla enkä ainakaan riittävästi saadakseni ikinä mitään töitä. Ehdin opiskeluaikana jo moneen kertaan katua tekemääni valintaa ja toivoin, että olisin lähtenyt opiskelemaan "jotain järkevää" mistä valmistuisi selkeästi johonkin ammattiin. 

Mutta niin vaan tuntuu, että meidän luokkalaiset on kyllä hyvin pitkälti oman alan töissä lukuunottamatta muutamia sellaisia tyyppejä, jotka lähtivät ihan omasta halusta opiskelemaan vielä jotain muuta. Meidän luokkalaisten nykytilannetta kun miettii, niin joukossa on ainakin toimittajia, viestintä-/mainostoimistoyrittäjiä, valokuvaaja, uutiskuvaaja, päätoimittaja ja markkinointisuunnittelijoita.

Että kyllä meidän md01-porukasta on ollut moneksi, vaikka tulevaisuus sillon nuorena medianomi-opiskelijana arveluttikin. Ja itsekin on saanut huomata, että se, että koulussa opetettiin "vähän kaikkea" onkin loppujen lopuksi osoittautunut ihan hyväksi jutuksi ja olen päätynyt myös tekemään juurikin vähän kaikenlaista.

Ajatus siitä, että olisi pitänyt sittenkin opiskella jotain muuta, meni onneksi ohi ja nykyään mietin, että en kyllä oikein keksi mitä se muu olisi muka voinut olla. Ja jos olisin valinnut toisin, niin en olis viettänyt opiskeluvuosiani just siinä meidän mahtavassa jengissä!

farkut – HM+ / pitsipaita – Junarose (saatu) / takki – Talkabout / kengät – Minna Parikka / Korvikset – Yo Zen

Eiliseen kuului vanhojen muistelun ja illan keikan lisäksi myös hieman töitä, kun kuvasin ystävälleni promokuvia. (Niistä yhden voi kurkata mun Instasta.) Hyödynsin kuvauksen lopuksi vielä hyvän miljöön ja kavereiden auttavat kädet saadakseni asukuvat. Rentoa farkkumeininkiä jälleen kerran. Ja pupukengät jaksavat edelleen hymyilyttää joka kerta kun kiskon ne jalkaani!

Tänään puhdasta akkujen lataamista, sillä tuleva viikko on jälleen melkoista reissaamista ja töiden puolesta just sitä vähän kaikkea.


09.03.2017

Posted at 23:18h in Yleinen by
0 Likes

-sisältää kaupallisia linkkejä, merkitty tähdellä *-

Junarose ilahdutti minua viime viikolla lähettämällä tämän vaalean kukkabomberin, jota sovittelin heidän showroomillaan viime syksynä ja se on sinisävyisten kuvioidensa vuoksi ihan täydellinen pari noille saman merkin vaaleille suosikkifarkuilleni. Tämä ei ole päivän asu, tämä on lähes koko kuluneen viikon asu ja hieman edellisenkin viikon. T-paita vain välillä vaihdellut.

Ai että muuttui olo taas niin paljon koko kuula ja naama freesimmäksi, kun kävin eilen kampaajalla ajeluttamassa sivut siisteiksi. Kampaajani Maikku siinä koneella suristellessaan sitten iloisesti totesi, että "voi, että kun täällä kimaltelee!". Viereisessä tuolissa istunut tuttavani luuli, että olen suihkutellut päähäni jotain kimallelakkaa, mutta valitettavasti Maikku kyllä tarkoitti mun harmaita hiuksia. Mutta kovin kauniiksi sanoiksi hän asian osasi pukea. 

Tilanne on siis kuitenkin se, että mulla on jo pidemmän aikaa pukannut harmaita haivenia ohimoille ja takaosaan. Ja ne pirulaiset on jostain syystä sellaista sorttia, että pyrkivät töröttämään pystyssä paljon muita hiuksia hanakammin. Siksi ne osuvatkin aina ikävästi silmään peiliin katsellessa ja sitten tulee epätoivoinen tarve alkaa nyppimään noita hopeisia hattivatteja pinseteillä. En siis ihan nyt ole vielä sinut tämän käänteen kanssa. 😀 

Mut yritän lohduttaa itseäni sillä, että nämä on varmaan vaan yksittäisiä kapinallisia ja oikeasti harmaantuminen odottaa minua vasta joskus lähempänä kuuttakymppiä mikäli perheen ja suvun harmaantumisaikataulua on uskominen. 

Missä iässä teiltä on alkanut löytyä harmaita hiuksia? 

farkut ja bomber – Junarose (saatu) / t-paita – J.Lindeberg / kengät – Ten Points / kameralaukku – Olympus (saatu)

Junarosen oman nettikaupan lisäksi Tätä hempeää takkia* on saatavilla ainakin Ellokselta. Mikäli bomber ei ole oma juttusi, mutta pidät kuosista, niin samasta kankaasta on olemassa myös mekko*. Oma takkini on kokoa M.