07.04.2016

Posted at 11:45h in Yleinen by
0 Likes

Kaverin FB-seinällä oli eilen keskustelua aikuisuuspisteistä, niitähän sai jonkin kyselyn mukaan esimerkiksi bonus-korteista ja Aalto-maljakosta. (kaikkien puljuje kortit löytyy, mut Aallon maljakoista omistan vähän erilaisen mallin kuin sen perinteisimmän). Itse mainitsin tunteneeni oloni todella aikuikseksi pari vuotta sitten hankkiessani keittiöön mittatilausverhon Marimekon kankaasta. Se vaan oli jotenkin sellainen pysäyttävä "tää on kyllä tosi aikuista" -hetki syistä että 1. Edellisessä kämpässä roikottelin tyytyväisenä samoja kotoa perittyjä verhoja ikkunassa kaikki 9 vuotta ja 2. Tajusin, että ei mulla ennen olis rahat riittänyt mihinkään mittatilausverhoihin, mutta nyt se ei tuntunut edes erityisen kalliiilta ostokselta.

housut-S.T.I./T-paita-H&M/kengät-Zara/takki-Zara/laukku-Olympus (saatu)/rannekoru-Syster P (Saatu)

Vaikka aikuisuus on ennen kaikkea sitä, että ottaa vastuun itsestään ja kykenee huolehtimaan itsensä lisäksi kenties vielä muutamasta muustakin ihmisestä, niin olen huomannut, että itsellä on usein tullut se hassu "onpas tää nyt akuista" -fiilis juuri jonkun hankinnan kohdalla. Huomaakin ostavansa jotain mistä nuorempana vannoi, että "en sit muuten ikinä!" tai vihdoin pystyy hankkimaan ihan itse jotakin hieman arvokkaampaa ilman, että vanhemmat osallistuvat asiaan vaikkapa syntymäpäivän varjolla. Minä muistan sellaisen "jes, olen itsenäinen ja pärjäävä aikuinen" läikähtäneen sisälläni mm. viime vuonna, kun ekaa kertaa ikinä mun ei tarvinnut ison vakuutusmaksulaskun kanssa soitella vakuutusyhtiöön pyytäkseni maksua pienempiin osiin, vaan sain hoidettua roskan kerralla. Semmonen aikuisten ihmisten lasku, kotivakuutus, vastuuvakuutus, työkalujen vakuutus, matkavakuutus sun muuta. 

Se on jännä se fiilis, että vaikka on jo useamman vuoden yli kolmenkymmenen, niin toisaalta tuntee itsensä ihan kakaraksi edelleen ja kuvittelee, että on olemassa jokin tietty vaihe, kun tuntee olevansa pelkästään aikuinen. Mutta tuntuu ainakin itsellä se fiilis menevän vähän suhteessa muihin ihmisiin. Isän ja äidin kanssa sitä on mielellään edelleen usein aika lapsi. Siis siten, että kokee vahvasti heidän olevan kuitenkin monesa asiassa itseäni viisaampia, joten heitä voi kysyä neuvoa lähes asiaan kuin asiaan. Kun taas on tekemisissä itseään nuorempien ihmisten tai muuten vaan hönömpien tyyppien kanssa, on se aikusemman ihmisen rooli itsellä.

Yksi aikuisuusfiilis koettiin taas hetki sitten, kun vein erästä timanttisormusta kultasepälle muokattavaksi. Tuohon sormukseen nimittäin liittyy se, että ajattelin lapsena, että tulisin käyttämään sormusta vasta "kun olisin aikuinen". Monta kertaa vuosien aikana äiti aina kysyi joko haluaisin sormuksen itselleni (voitin sen siis 11 vuotiaana arvonnassa), mutta se tuntui tyyliltään liian aikuiselta naiselta aina näihin päiviin saakka. Nyt minä halusin tuon "aikuisuuden mittarin" itselleni ja vein sen Lindroosille suurennettavaksi. Tuntui tosi aikuiselta tollanenkin timanttisormuksen suurennuttaminen. Ei sellaiseen olis nuorempana rahojaan tuhlannut. Ennemmin ois miettinyt paljonki siitä rinkulasta sais kanikonttorissa. 

Nämä aikuisuuslöpinät tulivat nyt mieleen siksi, että näiden kuvien takki on mun mielestä ihan hirveen aikuinen omaan makuuni. En oikeastaan edes tiedä mistä se johtuu, sillä samassa Zaran loimessa liikku tuolla varmasti monta nuorta mimmiä. Mutta minun silmään toi on jotenkin sellaisen tyylikkään aikuisen naisen takki. (Mieheni mielestä se kylläkin on kuin "kylpytakki ilman huppua") 

Ehkä se fiilis tulee tuosta väristä. Olen aina pelännyt valkoisia vaatteita ja ollut varma, että pilaan ne välittömästi. Valkoiset vaatteet olivat myöskin vuosikausien ajan mielestäni ihan vaan karseita ja noloja. Mutta nyt, nyt mä ihan fiiliksissä huitelin eilen menemään toi kylpytakki päällä ja tunsin itseni vähän niinkuin aikuisen tyylikkääksi. Niin kuin olisin sellainen itsevarma aikuinen nainen, jolla on kaikki kohdallaan. Joko sitä antais itselleen luvan olla just sellainen?

Toki iloa tämän loimen kohdalla aiheutti myöskin se, että kerrankin löytyi Zarasta vaate, joka mahtui mun päälle! 99% niiden vaatteistahan on sellaista, ettei mun tarvii kattoa edes päin, saati että uskaltais oikein sovittaa. Mutta jotenkin ihmeenkaupalla olivat tämmöisen torkkupeiton onnistuneet muovaamaan mulle mahtuvaksi takiksi. (Varmaan joku hirvee kämmi käynyt ja kun se on huomattu, on 50 marokkolaista ompelijaa saanut potkut. "Meidän firmassa ei tehdä vaatteita noin isoille ihmisille!!")

Zarallahan on muuten tätä nykyä nettikauppakin, joten jos aikuisuuslarppi kiinnostaa, niin takki löytyy TÄÄLTÄ. Tosin tota koko XL ei näköjään ole. Mun yksilöni saattoi hyvinkin siis olla vain hirvittävä moka, joka pääsi liikkeeseen saakka. 

Mites teidän aikuisuuskokemukset ja pisteet? Mikä oli hetki, kun tunsit itsesi aikuiseksi?


30.03.2016

Posted at 18:58h in Yleinen by
0 Likes

Niin hyvin kuin tää itse itsensä kuvaaminen muuten onnistuukin, niin kuvausmestat ja kuvakulmat vois olla vähän moninaisempia, jos ois joku ihminen kuvaamassa. Eli, samalla rappukäytävällä mennään taas kuten monta kertaa ennenkin!  Ja vaikka on kuinka tylsä kuvauspaikka, niin ittestäni tykkään niin hirmuisesti, että tukin tänkin postauksen taas ihan turhan monella kuvalla. Rätit kävis varmasti ilmi vähemmistäkin ruuduista, mutta kun itserakkaus.

Mulla on jostain syystä ollut viime päivät jotenkin alakuloisia ja aikaansaamattomia. Olen nukkunut pitkälle iltapäivään ja väistellyt velvollisuuksia. Blogiinkin olis monta juttua kirjoitettavana, mutta ei vaan tunnu lähtevän. Onko tää nyt sitä kevätmasennusta sitten? Kun syksyllä tulee pimeetä, niin masentaa, se valon vähyys ja kun keväällä aurinko alkaa paistaa, niin taas masentaa.

Entisenä masennuspotilaana mä olen aina tosi varpaillani, kun tulee tällaisia jaksoja. Pelkää, että onko tää nyt jotain oikeasti pahaa, lähteekö tästä syöksykierre vai olisko kyse kuitenkin ihan normaalista mielialojen ja tunnelmien vaihtelusta. Vaikka sanoin tuossa, että "entinen masennuspotilas", niin mä kyllä itse koen, että tietyllä tavalla mä olen sitä edelleen ja tulen olemaan. Tai siis en oo potilas, mutta ei se taipuvaisuus siihen mielen mustaan ole kadonnut mihinkään ja tiedostan masennuksen uusiutumisen riskit. 

Terapiavuosien ansiosta mä olen kuitenkin niin paljon paremmin selvillä siitä kuka ja millainen mä olen, miten mä asioihin reagoin ja mikä on omalla kohdallani normaalia, että koen olevani aika tyynillä vesillä. Ehdottomasti suurin ja tärkein muutos ja oppi, joka on parantanut elämänlaatuani ja mielenterveyttäni, on ollut se, kun tajusin, ettei mun tarvii koittaa miellyttää muita ihmisiä oman oloni kustannuksella. Sanoin itelleni, että on enemmän kuin ok olla itsekäs ja yrittää miellyttää suurimmaksi osaksi itseään. Ei se tarkoita mitään kusipäisyyttä tai sitä ettei ota muita huomioon, mutta sitä, että jos meinaa voimavarat loppua, niin silloin pitää miettiä eka itseä ja vasta sitten muita.

Se on tarkoittanut itselläni esimerkiksi sosiaalisen elämän vähentämistä. Viihdyn yksin ja tarvitsen yksinoloa paljon ja usein. Nuorempana mietin enemmän, että loukkaantuuko joku jos kieltäydyn vaikka juhlakutsusta tai muusta ehdotetusta yhteisestä toiminnasta, nykyään mietin, että se loukkaantuminen on ihan sen toisen ihmisen omalla vastuulla ja jään ihan iisisti himaan, jos tuntuu, et mut tekee onnellisemmaksi yksinolo kuin kemuissa minglailu. 

Iloisen näköiset asukuvat ja mä jauhan jotain masisjuttuja. Kai tämä on mun keino laittaa asiat perspektiiviin, kun muistuttelen näin kirjallisesti itseäni, että kaikki on hyvin, enemmän kuin hyvin. On ihan normaalia tuntea olonsa välillä stressaantuneemmaksi ja alakuloisemmaksi. Se ei vielä tarkoita, että pää lähtee raiteiltaan.

Mut mulla on vieläkin vähän sopeutuminen menossa tähän nykyiseen tunne"ilmastooni". Mä ehdin elää niin kauan sellaisesta huolten, murheiden, stressin ja epävarmuuksien täyttämää elämää, että en ole oikein vieläkään täysin käsittänyt sitä miten kaikki on muutamassa vuodessa muuttunut. On ollut esimerkiksi jännä huomata, että enhän minä olekaan yhtään niin negatiivinen ja pessimisti luonteeltani kuin pitkään kuvittelin. Se olikin ehkä vaan sairauden ja väsymyksen aiheuttamaa näköalattomuutta. Nykyinen minä on edelleenkin ennemmin realisti kuin yltiöpositiivinen, mutta nykyään näen asiat enemmän mahdollisuuksina kuin varmoina epäonnistumisen paikkoina.

hame-H&M/t-paita-Cubus/takkiasia-Seppälä/laukku ja kengät-Vagabond/korvikset-Kirju/aurinkolasit-Le Specs

Ehkäpä tähän hönttiin oloon auttaa vähän se, kun alan valmistelemaan esitystäni perjantaiksi. Mut on kutsuttu yhteen koulutukseen pitämään eräänlainen inspiraatiopuheenvuoro. Mietin aluksi, että mitä ihmettä ja miksi minä, mutta kun asiasta kutsujan kanssa keskusteltiin asia valkeni minulle ja mun pää on jo ihan täynnä omia oivalluksia ja kokemuksia joita haluan tuolla jakaa. Aiheena siis mm. ennakkoluulottomuuden ja avoimuuden merkitys omalla free lancer -urallani. Näiden juttujen pyörittely saa mielen varmasti väkisinkin piristymään, kun muistuttelen jälleen kerran itseäni miten paljon paremmaksi asiat ovat työn sarallakin viime vuosina muuttuneet. Ei Veera mitään hätää, ei yhtään mitään hätää.

 

Ja kas näin se taas toimi! Aloitin marinalla "vää-vää" ja kirjoittelinkin itselleni paljon paremman mielen! Ja olihan toi asukin nyt aika kiva.

 


27.03.2016

Posted at 18:03h in Yleinen by
0 Likes

Tarvitseeko näiden kuvien rinnalle vielä erikseen kirjoittaa, että minä rakastan leopardikuosisia kenkiä? Luulisin, että käy selväksi ilman sen suurempaa todisteluakin. Otoksesta itseasiassa puuttuu vielä ainakin kaksi paria, sillä mulla on vielä yhdet kärjestä avonaiset leo-korkkarit ja kissakuvioisena löytyy nauhallisten Vansien lisäksi myös slip on -malliset, mutta en jaksanut kompata vaatehuoneen kenkalaatikkokasoja niitä nyt metsästääkseni.

Nämä kuvat tuli otettua sen kunniaksi, että kiuperheeseen saapui uusi jäsen tällä viikolla. Nuo yllä olevat supermukavat karvapintaiset Colors Of Californian lenkkarit löytyivät YOOXilta ja vielä lisäaslen kanssa, joten hintaa jäi 42 €. Kokoa 39 näyttäis vielä olevan jäljellä, mutta nyt hintaan 55 €.

Mä olen vuosia ollut sitä mieltä, että punaiset kengät pelastavat asun kuin asun, mutta mun maku on tainnut sillä viisiin muuttua, että nykyään se voisi olla, että leopardikengät pelastavat asun kuin asun. Sen verran enempi tunnun nykyään käyttävän kissakuosia kuin punaisia kenkiä, kun pukeutumisen värimaailma on pikku hiljaa muuttunut.

Tänään kisulenkakrit pääsivät jalkaan ikiaikaisen klassikkoasuni kanssa, musta neulemekko ja nahkarotsi taitavat olla pisimpään kaapissani pintansa pitäneet vaatteet. Tuo Espritin puuvillainen kolttu on ollut mulla käytössä varmaan jo ainakin kuusi vuotta.

Olin alunperin laittamassa ihan toista neulemekkoa, mutta sain ikäväkseni huomata, että kyseinen pitkähihainen merinovillamekko oli oli kohdannut tuholaisia, ehkäpä turkiskuoriaisia ja olkapää oli nakerreltu ihan reikäiseksi. Että mua korpee!! Niiden vihulaisten häätäminenhän on ihan helvetillinen homma. Ja siis yhtään ötökkää ei ole koskaan vielä nähty, mutta mulla on nyt useammastakin villavaatteesta löytynyt reikiä. Se on aina hieno hetki löytää joku kolminumeroisen summan maksanut lempivaate jyrsittynä. Argh. 

Tässä olis pääsiäisen pyhinä ollut kivasti aikaa tehdä vaikka niitä mieltä painavia koulutehtäviä, mutta arvatkaa oonko tehnyt mitään? No en oo, oon vaan relannut. Ja ajattelin jatkaa sitä vielä tän ja huomisen.