13.01.2012

Posted at 10:27h in Yleinen by
0 Likes

Tuskailin marraskuun lopussa erinäisten juhlapukeutumisongelmien kanssa ja mietin esimerkiksi sitä millaiset sukkahousut laittaisin mustan mekon kaveriksi näin talvisaikaan. Nyt kun Elviira kävi sitten kommenttiboksissa kysymässä, että millaisiin deniereihin mahdoin päätyä, tajusin, etten ollut edes postannut joulukuista hääasuani niitä kimpunmetsästyskuvia kummemmin. Eli tässä siis pukeutumisstressaamisen lopputulos..

Eihän se homma sitten mennyt ihan sillä tavalla kun olin pienessä mielessäni miettinyt. Oli tarkoitus ehtiä vielä ennen reissuun lähtöä (häät olivat siis Helsingissä) ehtiä sovittamaan tuo mekko testaten sitä muutamien eri kenkien ja korujen kanssa, jotta saisin selville mikä koltun kanssa parhaiten passaa. Just joo… Taas oli joku tuhat ylimääräistä rautaa tulessa ne edeltävät päivät ja lähdin sitten perinteisesti siten, että vielä 20 minsaa ennen bussin lähtöä koitin epätoivoisesti paiskoa tarvittavia kamoja kassiin. Eli se siitä testailusta ja tuumimisesta. Miksi valmistautua koskaan huolella, kun viime tingassakin onnistuu joten kuten..

Alla oleva kuva kertoo sitten miltä loppujen lopuksi näytin ennen kirkkoon astelua tuulen tuivertaessa tukkaa reilun 10 m/s voimalla. Kutsussa oli mainittu, että kirkosta on juhlapaikalle n. 10 min kävelymatka ja kehotettiin ottamaan asia huomioon jalkinevalinnassa. No minä törppö en tietenkään ajatellut sitä alustaa sen enempää, vaan päättelin vain, että matalakorkoiset nilkkurit käyvät hyvin. Ovat siistit ja jaksan kävellä niillä hyvin.

Mutta mitenkäs suu ja nilkat sitten pistettiinkään, kun vastassa oli Suomenlinnan todella petolliset mukulakivikadut! Kieli oli keskellä suuta ja nilkat oli aika ajoin melkoisilla mutkilla. Olisin voinut varmaan lukea ohjeistusta astetta tarkemminkin. En suinkaan ollut ainoa koroilla kirkolta juhliin kärsinyt nainen, mutta iso osa oli kyllä tajunnut varautua tepasteluun ihan matalilla ja järkevillä kengillä. Minä sipsuttelin katse tiukasti kadussa, nurmikon reunoilta aina hetkellistä pelastusta hakien ja kavaljeerin käsivarteen tukeutuen. Huhhuh.

 

Minä ja löysät nilkkani + korot + silloin vielä baariturman jäljiltä kipeä polvi + ärhäkkä mukulakivetys = totaalisen kamala yhtälö. Hengissä kuitenkin selvittiin kuin ihmeen kaupalla ja juhlista poistuessa oli taas skumpasta ja sidukasta haettu ihan uudenlaista rohkeutta haastavan maaston kohtaamiseen, joten paluumatka lautalle sujui koroista huolimatta melkein kuin siivillä. 😀

Tuosta kuvan takista muuten sen verran, että kyseinen siisti aikuistakki löytyi 14 eurolla kirpputorilta. Ei mitenkään paha hinta lähes käyttämättömän näköisestä villakangastakista. Materiaali on 70 % angoraa ja 30 % villaa. Ei ehkä sellainen kaikista omimman näköinen vaate, mutta mielestäni varsin sopiva mekon kaveriksi tuollaiseen juhlavampaan tilanteeseen. Eli melko hyvä löytö, sanoisin.

 

Lämmikkeenä hihattoman mekon paljaiksi jättämille hartioille minulla oli sitten loppujen lopuksi synkästi musta uusi, juuri paketista kiskottu siro kashmirneuletakki jonka mamma tilasi minulle lahjaksi. Neuletta ei tietenkään kuvassa näy sillä kuten näette ämmä käy ihan kuumana tanssilattialla, ei siinä paljoa villatakkeja tarvita! Väripilkuksi miettimäni punaiset korkkarit näyttivät loppujen lopuksi juuri lähdön hetkellä mielestäni jotenkin liian pornolta ja sen sekä murun mielipiteen vuoksi vaihdoin kenkäpussiin pikaisesti nuo mustat peep toet.

Sukkahousuja mietiskelin tosiaan täällä bloginkin puolella, että mitä väriä ja minkä paksuiset, kun en ollut aiemmin ollut muissa kuin kesähäissä, jolloin jalkaan on aina päätynyt vaaleaa ja mahdollisimman vähän denierejä. Päädyin sitten mamman neuvojen mukaisesti ohuisiin mustiin 15 Den sukkahousuihin (tai stay upit ne kyllä oli, kun sellaisia sattui olemaan kaapissa valmiina). Vaikka se väri ei lämmitykseen vaikutakaan, niin jotenkin vaan vaaleat sukkikset tuntuivat liian paljastavilta ja kesäisiltä joulukuun alun harmauteen ja viimaan.

En kyllä voi sanoa kauheasti diggailevani tuollaisia vähäisiä denierejä mustana, ne kun näyttää mun silmään jotenkin niin ysäriltä jostain syyst. Mutta aina ei mee oma mieltymys etikettien kanssa täysin yksiin. Ja siis etiketin mukaanhan häävieraan sukkahousut ovat ohuet. Eli ajattelin sitten noiden sukkien kanssa  olevan vähän sama homma kuin meidän auton kanssa, joka on sininen ja koitin sen hankkimista siksi vastustaa. Muru totesi vaan, että ”sä oot sen auton sisällä, et sä nää sieltä minkä värinen se on”. Hyvä pointti, I must say. Keskityin siis ysärisäärieni tuijottelun sijaan meneviin muuvsseihin tanssilattialla.

Aika värittömänä ja hieman kenties synkkänäkin tuli siis nuo häät juhlittua, mutta lohdutuksekseni saatoin todeta, että en suinkaan ollut juhlien ainoa synkistelijä. Sulauduin joukkoon varsin hyvin.

Korujen osalta tuli koettua pieniä kauhun hetkiä, kun kesken juhlien huomasin toisen korvakoruni puuttuvan. Olin saada sydänkohtauksen ja pillahtaa itkuun. Kyseessä oli siis äidiltäni yo-lahjaksi saadun Avaruushopea-setin roikkuvat hopeakorvikset. Kyseisiä Wecströmin Lapponialle suunnittelemia korvakoruja ei ole ilmeisesti valmistettu enää vuosikymmeniin joten tuollaisen 70-luvun alusta kotoisin olevan aarteen hukkaaminen olisi ollut todella ikävää.

Haravoitiin siinä sitten lattioita ja pari tyttöä ehti jo kompata pihamaatakin kauheassa myrskyssä, kunnes tajusin kääntyä bestmanin puoleen, josko hän voisi kuuluttaa kadonneesta korusta. Ennen kuin ehdin edes värisevällä äänellä lausutun pyyntöni loppuun saakka, kaivoi herra jo jotain kiiltävää povitaskustaan. Joku vieras oli löytänyt korun ja kiikuttanut sen parhaan miehen hoiviin juuri hetkeä aiemmin. Huuuuuh! Mikä helpotuksen huokaus! Nyt korvakoru onkin sitten ollut hetken aikaa kultaseppä Lindroosin hoivissa, jotta hän taikoo uuden tapin ja korvakorun takaosan hukkuneiden tilalle. Oli siis käynyt niin ikävästi, että 40 vuotta oli tehnyt tehtävänsä ja korvakorun ohut hopeinen tappi oli yksinkertaisesti napsahtanut juuresta poikki. Liekö ollut liian villit tanssikuviot neidillä vai mitä olen riehunut. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin ja rakkaat korut ovat edelleen tallessa.

Jotta sillä tavalla rankaistiin taas näppäimistöä yhden hätäisesti niskaan heitetyn hääjuhla-asun tiimoilta. Välillä sitä kyllä tuntee itsensä melko pöhköksi sepustaessaan rivi tolkulla aiheista ”miksi juuri nämä sukkahousut”, ”millainen oloni oli tässä mekossa” jne. Toivottavasti viihdytti ja hyödytti edes yhtä ihmistä ruudun sillä puolen. 😀

Tämän stoorin opetukset olivat siis seuraavat:

  1. Ei koskaan korkokenkiä Suomenlinnan mukulakivikaduille
  2. Etiketti ei aina kohtaa omien mieltymysten kanssa, mutta juhlissa on onneksi parempaakin tekemistä kuin inhota omia sukkahousuja
  3. Bestman on todellakin best man

08.01.2012

Posted at 22:20h in Yleinen by
0 Likes

Vilkuilin tuossa joutessani vuonna 2011 postaamiani asuja saadakseni vähän kokonaiskäsitystä siitä, että minkä näköisenä sitä oikein tuli humputeltua. Oma maku tuntuu jo sen verran vakiintuneen, että kaikki alkuvuoden asutkin kelpaavat edelleen päälleni ihan ongelmitta. Jos katseltaisiin blogin asuhistoriaa taaksepäin enemmän kuin vuoden verran, niin vastaan tulisikin sitten aika paljon sellaista materiaalia joka ei enää tämänhetkiseen minääni iske. Mutta millaista se vuoden 2011 edelleen hyvältä tuntuva pukeutuminen sitten oikein oli?

Taisin vielä joskus alkuvuonna 2010 olla tiukasti sitä mieltä, että en tajua sukkahousujen ja shortsien yhdistämistä, vaan koin shortsit ainoastaan paljaiden kinttujen seuraan kuuluvaksi kesävaatteksi. No takkiahan ei kannata kääntää ikinä vain vähäsen vaan mielipiteensä voi samantien paiskata toiiseen äärilaitaan. Ja niinpä minä raukka menin ja rakastuin farkkushorteishin niin palavasti, ettei niistä voinut luopua lämpötilan vaihteluiden vuoksi ja jouduin samointein myöntämään, että sukkahousujen kanssa puetut shortsithan ovat mitä mahtavin vaate. Sopivasti rentoa ja renttua, mutta tarvittaessa ne voi korkojen kera naamioida astetta fiinimmäksikin asuksi. Farkkushortsit + bikerit + nahkarotsi = true love.

Jos sukkikset kuitenkin tuntuu turhan vähältä säärten peitolta, niin sitten vaan lahjetta pidemmäksi ja kiskotaan kinttuihin aina ja ikuisesti toimivat mustat pillifarkut mattana tai pienellä kiillolla. Ja kappas, niidenkin kanssa jalkaan voi kätevästi ainakin kuutena päivänä viikossa sujauttaa taas prätkäsaappaat tai joskus vaihtelua halutessa jotkut muut kenkäkaapin kymmenistä nilkkureista. Tärkeintä kuitenkin on, että kenkiä ei koskaan ikinä milloinkaan piilotella jossain lahkeiden alla. Tämä on minun pukeutumissääntö nro 1.

Kuten näistä kuvista huomaatte, onnistuin vuoden 2011 aikana ujuttamaan uuden värin variaatioineen vaatekaappiini kamelinruskean ja hiekan sävyjen hurmattua minut. Tämä on kehitysaskel josta olen aivan lapsellisen ylpeä.

Koko ikänsä helmoissa viihtynyt mekkotyttö ei viime vuonna ollut ihan niin paljoa esillä kuin aiemmin. Toki muutamat arkiaamun pelastajamekot olivat edelleen ahkerassa käytössä, mutta esimerkiksi minimitta jäi aiempaa vähemmälle käytölle johtuen ehkäpä siitä, että tyttöjen kanssa vietetyt rimpsaillat, joihin lyhyet helmat oleellisesti kuuluvat, vähenivät oleellisesti. (musta on siis tullut tylsä ja vanha akka :D) Toiselta kantilta asiaa tarkastellessa voikin toisaalta ajatella, että hameenkäyttöni monipuolistui, sillä viime vuoden aikana ne minimittaiset koltut saivat rinnalleen niin polvimittaa, midiä kuin maksiakin. Ja niin kuin minä olin tuota viimeiseksi mainittuakin aikoinaan tiukasti vastustanut!

Kaiken kaikkiaan tämän postauksen kuvat kiteyttävät tämän hetkisen tyylini melko loistavasti. Sanoin en sitä osaisi tehdä, sillä niin totta kuin se onkin, niin oman pukeutumistyylin kuvaileminen pelkästään yksikertaiseksi tuntuisi kuitenkin hieman väärältä. Jonkun silmään minun pukeutumiseni näyttää varmasti päivästä toiseen samalta ja vieläpä tylsältä, mutta itselleni esim. yksi ja sama musta mekko voi tuntua päivästä toiseen ihan uudelta ihan vain kenkiä ja asusteita vaihtamalla.

Loppuun vielä yksi asu, joka on kaikista viime vuonna blogissa nähdyistä oma suosikkini.

Siis kyllä, mun lemppariasu koostuu niinkin mielenkiintoisista osista kuin bikerit, mustat housut, musta puuvillaneule ja nahkarotsi, eikö kuulostakin ihan karmaisevan persoonattomalta ja tylsältä. Minulle juuri nuo kuvan vaatteet muodostavan jonkinlaisen voima-asun. Tunnen tuossa asussa itseni hieman jätkämäiseksi, huolettomaksi ja itsevarmaksi. Niin paljon kuin rakastankin naisellisia mekkoja ja korkokenkiä jne, niin sellaisissa tunnen aina itseni epävarmemmaksi ja enemmän arvostelun alaiseksi ja tuosta syystä tunnen olevani vahvimmillani hieman androgyynisti renttuillessani.Ymmärtääkö kukaan mitä yritän selittää?

Tätä postausta tehdessä huomasin taas kerran sen miten tiiviisti pukeutumiseni pyörii tiettyjen lempivaatteiden ympärillä ja tämä tietysti tarkoittaa sitä, että vaatekaappia kärsisi jälleen kerran karsia sieltä harvemmin käytössä olevien lumppujen päästä. Miksi pitäisi väkisellä yrittää kehitellä aina jotain uutta päällensä jos ne jo kerran keksityt asut tuntuvat omimmilta? Omaksun siis tänäkin vuonna uutta samalla tavalla kuin tähänkin mennessä eli hitaasti ja epäröivästi. Tämän vuoden uuden opetteluhommat onkin jo aloitettu viime postauksessa näkyvällä valkoisella puserolla. Saa nähdä löytääkö se paikkansa puvustossani.

Tappoivatko asut tylsyyteen vai löytyikö joukosta jotain mistä tekin piditte?


04.12.2011

Posted at 21:07h in Yleinen by
0 Likes

Olen muistaakseni aiemminkin kertonut olevani nykyisin aivan toivoton sohelo kaikissa laukunpakkaushommissa. Jotenkin mä aina vaan tajua, että mun aikataulu on huomaamatta kussut oikein urakalla ja joudun hirveässä hädässä paiskomaan jotain sekavaa kassiin pitämään samalla sormia ristissä että matkan määränpäässä sieltä laukusta löytyisi jotain järkevää päällepantavaa.

Perjantaiaamuna koitti taas yksi tällainen pakkauskatastrofi kun heräsin kevyet 1,5 h aiottua myöhemmin. Olin siis matkalla Helsinkiin, missä minua odotti blogityttöjen pikkujouluilta ja seuraavana päivänä ystävän häät. Minun oli tarkoitus ehtiä esimerkiksi sovittamaan häävaatteet vielä ennen lähtöä päättääkseni oikeat asusteet, mutta ei toivoakaan. Heittelin siis matkalaukkuun mekon ja varmuuden vuoksi toisenkin, sekalaisia koruja ja parit kengät ja toivoin parasta. Ja jottei lähtö olisi varmasti ollut helppo, tajusin vielä meikkipussini olevan työpaikalla. Onneksi työkaverit pelastivat ja kuskasivat sen minulle ennen bussin lähtöä.

Nyt sitten hekä mietitte miten nämä kuvat liittyy tuohon pakkauskriisiin. No siten, että unohdin housut kotiin!! Minulla oli menomatkalla edellisenä päivänä Lindexin alerekista kuudella eurolla ostamani viininpunaiset farkut, mutta sain epäonnekseni huomata jo ennen perille pääsyä, että ensimmäistä kertaa jalassa olleet pöksyt kuuluivatkin kastiin ”eivät todellakaan pysy jalassa”. Ei tuo ongelma toki sovituskopissa paikallaan seistessä ilmi tulllut, mutta pehmeästä ja helposti periksiantavasta matskusta tehdyt housut olivat sitten liikkuessa ihan totaalinen katastrofi. Voin kertoa, että on hieno tunne kävellä keskellä kaupunkia kädet täynnä tavaraa ja tuntea kuinka pöksyt valuvat pitkin pakaroita. Jännitystä elämään ja silleen. Putooko pöksyt kinttuun vai ei? Mä en siis todellakaan voi ymmärtää niitä nuoria lökäpöksyjätkiä joiden housut suorastaan uhmaa painovoimaa paljastaen samalla vähintään 3/4 osaa alla olevista boksereista. Miten ne kestää sen tunteen?

Lauantaiaamuna Jonnan ja Sallan kanssa kirpparille suunnatessa yritinkin siis etsiä matkalaukusta toisia housuja jotka ”ihan varmasti pakkasin mukaan”. No ei vaan löytynyt ei… Jännäpöksyt ei houkuttaneet eikä vyötäkään ollut saatavilla, joten jouduin tyytymään aika härskin lyhyen tunikan ja sukkahousujen yhdistelmään. Ja juuri sopivan mittainen takki siihen päälle niin näytin tosiaan siltä, että pöksyt unohtui kotiin. Jännityksen ja kauhun sijaan tämän asun tuoma tunne olikin siis nolous.

Mutta oli mulla onneksi sentään ihana takki! Uutukainen suurella hupulla varustettu villakangastakki löytyi muutama viikko sitten legendaarisilta Ratsulan Toripäiviltä, jotka ovat joka kerta tuoneet eteeni mahtavia aarteita. S.T.I.:n takki oli tangossa ainoa laatuaan, sattumalta omaa kokoa ja anteliaasti 60% alennuksessa. 10 € Toripäivä-setelin jälkeen maksettavaa jäi onnettomat 69 € joten hieman huonossa jamassa ollut talvitakkikokoelmani sai kaipaamansa vahvistusta. Minä nimittäin ehdottomasti kaipasin takin jonka hupun kätköihin piiloutua silloin kun esimerkiksi housuitta kaupungilla hilluminen hävettää.

Nyt pitäisi tehdä viimeiset siivousmuuvit kämpässä ja rustata sitten ostoslista aamun kauppareissulle. Huominen iltapäivä menee tarjottavia väsäillessä ja tarjolle laittaessa. Eli mä en edes ehdi miettiä ja panikoida missä asussa synttäreitäni huomenillalla juhlisin. Samalla metodilla mennään siis kuin pakkauspuuhissakin: kun huomenna ovikello ensimmäisen kerran soi, kiskon päälle ensimmäisenä käteen sattuvan koltun ja meikki viimeistellään ekojen (tai toisten ja kolmansien) vieraiden jo siemaillessa boolia olohuoneessa. Mitä sitä omia tapojaan muuttamaan!

PS. Huomasitteko kuvissa ensimmäiset vilahdukset uusista silmälaseista..