03.08.2010 Turvallinen Marimekko
Käsi ylös ne harvat tyypit joiden kotona ei ikinä koskaan milloinkaan ole ollut yhtä ainutta Marimekon vaatetta tai kodintekstiiliä. Aika vähissä on, mä uskoisin. Vaikkei joku itse olisi ikinä innostunut jo klassikkoasemaan nousseen kotimaisen muotitalon tuotteista, niin kyllä yleensä jostain joulupaketista on kuoriutunut edes yksi Unikko-pyyhe tai tasaraitapaita kaapin perukoille kummittelemaan. Kansakunnan kollektiivisen käsityksen mukaan ripillepääsevän tai ylioppilaaksi kirjoittavan nuoren elämä ei voi jatkua ilman Marimekon laadukkaita lakanoita. Tutut kuosit ja kestävät tuotteet kulkevat sukupolvelta toiselle ja tuovat muistoja mieleen lähes jokaiselle meistä. Ei siis ehkä ole ihan hölmö juttu, että lähes aina kun suomea esitellään ulkomaalaisille, manitaan ainakin sauna, ruisleipä, Nokia ja Marimekko.
Minä kuulun myös niihin ihmisiin, joiden elämään marikuosit ovat kuuluneet tavalla tai toisella koko elämäni ajan. Indiedaysin ja marimekon yhteinen Minun Marimekkoni-kampanja olikin siis luonnollisesti sellainen johon tahdoin mukaan ja vielä onnekseni pääsin. Kampanja näkyy täällä blogissa sillä tavalla, että tulen tällä viikolla postaamaan muutamankin kerran sekä uusista, että vanhoista Marimekko-vaatteistani. Muiden bloggajien omia Marimekko-tarinoita voi lueskella Ireneltä, Sallalta, Nelliinalta, Mintulta ja Jenniltä. Uskomatonta miten paljon muistoja liittyy yhteen tuotemerkkiin. 🙂 Omia tarinoitaan muuten kannattaa käydä jättämässä kuvan kera tuonne brändisivulta löytyvään kilpailuun, sillä jaossa on muhkeita palkintoja!
Äitini oli nuorempana ihan hurahtanut Ananas-kuosiin ja sitä olikin huushollissa sitten värissä jos toisessakin. Noista mamman kätköistä on riittänyt Ananas-pöytäliinoja ja -lakanoita meidän kolmen siskoksen koteihin mm. keltaisena, turkoosina, oranssina, beigenä ja violettina ihan vaan noin muutamia mainitakseni.
Minulla taas oli omilleni muuttaessa ensimmäisenä ostoslistalla punaista Kaivo-kangasta, josta sitten ommeltiin yksiööni verhot ja pitkä tyyny sängyn päälle. Nykyisen asunnon vierashuoneen ikkunoissa on roikkunut äidin vanhat Vihkiruusu-verhot jo useamman vuoden. Mitä sitä hyviä vaihtamaan. Voisi siis todeta, että etenkin kodintekstiilien osalta olen imenyt jo äidinmaidossa rakkauden Marimekkoa kohtaan.
Vaatteissa tietenkin raitapaidat pitivät pintansa ikävuosien karttuessakin ja ajokortissa sekä samaan aikaan hankitussa passissa komeilee päällä isosiskon lähemmäs parikymmentä vuotta vanha maripaita. Yksi noista siskon vanhoista tasaraidoista on edelleen tallessa päiväkirjavaatteiden laatikossa, koska se kuului lukioiässä todellisiin lemppareihin ja päätyikin päälle mitä muistorikkaimmille reissuille.
Mulla liittyy moneen Marimekon vaatteeseen nimenomaan sellainen turvallisuuden tunne ja fiilis asioiden pysyvyydestä. Elämäni ainoan pallopaidan sain joululahjaksi pojalta jota tapailin, kun surin eroa ensirakkaudestani ja moni muukin asia tuntui kaatuvan niskaan. Minusta ja paidan ostaneesta pojasta ei koskaan tullut mitään sen kummempaa, mutta muistan varmasti ikuisesti kaiken sen huolenpidon ja lämmön jota häneltä sinä syksynä sain. Sininen pallopaita muistuttaakin minua aina siitä, että on olemassa ihmisiä jotka kannattelevat toista silloin kun on vaikeaa.
Yksi mahtavimmista Marimekko-aarteistani on tuo yllä oleva yläasteaikojeni farkkutakki, joka saa heikkohermoisemman hyppimään seinille kirjavuudellaan. Muistan, että takin hinta hirvitti vielä alennuksessakin, mutta Mamma raotti lompakkoaan hyvillä mielin, kun ymmärsin ihastua hyvään merkkiin. Harmittaa ihan hirmuna, etten tajunnut kuvata tuota nyt lomalla käydessäni päälläni, vaan joudutte tyytymään vanhaan arkisto-otokseen pelkästä takista. Kun uskokaa tai älkää, niin tuo malli on sellainen, että rotsi mahtuu edelleen vaikka aikaa on kulunut 15 vuotta ja kiloja tullut 30. Takki on siis malliltaan taattua pussittavaa ysärikamaa. Mutta tallessa takki ei suinkaan ole sen takia, että enää koskaan kuvittelisin pukeutuvani mihinkään noin villiin, vaan puhtaasti muistona siitä, että olen joskus ollut noinkin räväkkä mimmi. 😀 Nim. ”Mustan keskellä harmaakin on oikeastaan jo aikamoista revittelyä.”
Marimekon vaatteita on mahtunut vuosien varrelle yksi jos toinenkin, mutta suurin osa on tietenkin kilojen hiipimisen myötä muuttanut kirpparin kautta uusiin koteihin. Mutta kuten mottonikin sanoo, niin vaikka paino vaihtelee, niin laukut mahtuu aina. Marimekon yksinkertaisiin laukkuihin eivät ole vuodet ja muodin vaihtelut päässeet iskemään ja alla olevassa kuvassa onkin Kirjurinluodon konserttiin piknikille lähdössä vuonna 2000 hankkimani suuri pinkki kassi.
Kävin hiplaamassa tuota pirteää kaunokaista kummitätini liikkeessä pitkin abi-kevättäni ja haaveilin pian koittavasta vapaudesta ja kaikista niistä aurinkoisista päivistä jotka viettäisin rannalla kantaen tavaroitani unelmieni kassissa. Yo-juhlista sitten vihdoin tärähti sen verran pätäkkää, että monta sataa markkaa maksanut kassi ei enää vienyt konkurssiin. Jäipähän jotain pysyvää muistoa niistäkin rahoista. Tai no, onhan ne festarikesä-2000-muistotkin pysyviä. 😀
Me kampanjassa mukana olevat bloggaajat saimme valita muutamia Marimekon tuotteita itsellemme ja tokihan sitä nyt piti yksi laukku valita. Kymmenen vuotias pinkki kassi sai nyt siskokseen juuri oikean punaisen suuren ja tukevan kanvaslaukun, joka nielee sisäänsä sujuvasti hieman isommankin kansion. Laukku on juuri sitä ihanan ajatonta Marimekkoa, että se voisi yhtä hyvin olla peräisin siskojeni kokoelmista 80-luvulta tai sen voisi kuvitella löytyvän kaupan hyllyltä tulevaisuudessakin. Mikäli kaunottaren kestävyys on samaa luokkaa kuin vanhemmilla marikasseillani, niin yhteiselomme tulee kestämään vähintään sen kymmenen vuotta.
Muutaman viime vuoden aikana Marimekon vaatteet ovat olleet kaapissani hieman vähempänä, sillä monesta himotuksesta huolimatta ovat ne hintansa vuoksi jääneet useimmiten kauppaan. Onneksi on kuitenkin mamma jolta saattaa nyysiä ihanuuksia itselleen, nyt kun ollaan suht saman kokoisia. Yksi noista äidin kaapeista ryövätyistä mahtavuuksista on tuo Marja Sunan suunnittelema ja meidän makkarankuoreksi nimeämämme musta trikoomekko, joka on nähty blogissa ainakin viime syksynä. Itselleni ei Marimekon vaatteissa iske lainkaan ne printtitouhut, vaan isken silmäni kaikkeen graafiseen, linjakkaaseen ja yksinkertaiseen ja sitä puoltahan merkillä nykyään riittää.
Vaikka olinkin pitkään melko pahasti raita-allerginen kuvitellen vaakaraitojen korostavan tissejäni aivan julmetusti, niin viime aikoina olen hieman alkanut kiinnostua kuosista jälleen. Uudelleen lämmenneistä väleistä kieli ensimmäisenä tämä kesäkuussa nähty neuletakki. Tuosta raitakokeilusta rohkaistuneena päätinkin heti tästä kamppiksesta kuullessani, että haluan pitkästä aikaa itselleni tasaraitapaidan. Klassikosta oli onneksi tarjolla raikkaita perusvärejä ja mallitkin olivat monipuolistuneet sitten nuoruusvuosieni. Ilokseni valikoimista löytyi myös tuolla kovasti rakastamallani 3/4 hihalla varustettu versio. Ja kun värin valinta osoittautui vaikeaksi, niin mukaan tarttui sekä musta-valkoinen, että puna-valkoinen pusero! Jälkimmäisestä kuvia myös toivottavasti pian.
Raitapaitakuvat: Jari Laasanen
Viuhtoessani viime perjantaina tuossa asussa lähibaarini terassilla. huikkasi yksi tuttu, että ”mikäs Charlie Chaplin se sieltä tulee?”. En kyllä muista herraa raitapaidassa nähneeni (vai oliko se kenties jossain elokuvassa vangin haalarissa?), mutta hattu, housut ja musta-valkea väritys kyllä kieltämättä veivät omatkin ajatukseni tuohon koomikkoon. Vain viikset uupuu. Jotenkin minusta vaan tuntui, että vaatekaappini uusimmat tulokkaat, raitapaita ja knalli kuuluvat yhteen. Ja kuten jo siitä aiemmin tekstissä linkkaamastani raitaneuletakkipostauksesta huomattiin, niin musta-valkearaidoitus kaipaa minun silmissäni aikan jotain punaista piristyksekseen. Uuden laukun kanssa kasassa oli siis kaikki klassikon ainekset.
